Poliisi ja tunteet

"Poliisikin on vain ihminen", todettiin Sleepy Sleepers -klassikossa Putkabileet.

Olen viimeaikaisien tapahtumien valossa joutunut itsekin komppaamaan väitettä, ovathan tinanapit alkaneet puhua tunteistaan.

Maineikkaimman ulostulon suoritti varmaankin suojelupoliisin kenttävalvontayksikön päällikkö Paavo Selin.

Vaikka vastustankin kaikenlaista kiusantekoa ja konnuutta kanssaihmisiä kohtaan, on pakko silti myöntää Supon kivikasvon julkivollotuksen huvittaneen minua suuresti.

Huvittuneisuus sikseen.

On kiehtovaa ja varmaankin nykyajan merkki, että poliisit puhuvat tunteistaan.

En nimittäin koskaan ole ollut täysin varma siitä, että heillä on sellaisia.

Erityisen koskettava oli kirjailija Matti Yrjänä Joensuun taannoinen haastattelu, jossa hän kertoi vuosistaan murharyhmässä.

"Ihmisten mielikuvat poliisin työstä tulevat elokuvista ja kirjoista. Todellisuudessa törmäsin suunnattomaan valheen kuplaan. Työ on aivan jotain muuta: ikävää, tuskaa, murhetta, kuolemaa ja surua", Joensuu totesi.

Valkeakoskelle muuttanut kirjailija oli saanut tarpeekseen Helsingistä, koska "melkein joka kadunkulmaan liittyi muisto rikoksesta: miehestä, joka hyppäsi katolta, raiskauksesta tai asunnosta, jossa oli tehty murha."

Avartavaa oli myös lukea rikosylikomisario Thomas Elfgrenistä, joka adoptoi Ruandasta kuusi täysi-ikäistä sotaorpoa.

"Minusta aito moraali syntyy yksilön oikeudenmukaisuusajattelusta", Elfgren totesi. "Lakiin perustuva moraali on epäonnistuneimmillaan toimintaa, jossa toimitaan vain rangaistuksen pelossa. Sitäkin arvokkaampaa on moraali, joka syntyy halusta toimia yhteisen hyvän vuoksi."

En voisi allekirjoittaa väitettä yhtään enempää.

Siksi olikin hämmästyttävää kuulla moista poliisimiehen suusta. En nimittäin tiennyt, että ammattiryhmän keskuudessa esiintyi eettistä pohdiskelua. Olen vanhastaan pitänyt kissalan poikia "suoritan vain minulle annettuja käskyjä" -porukkana, joille sana etiikka merkitsee korkeintaan jotain salaatinkastikkeen ainesosaa.

Ehkä olin väärässä.

Erehtyväistä on tosin virkavaltakin.

Kauniina suvi-iltana viitisentoista vuotta sitten olin potkimassa palloa ystävieni kanssa.

Paikalle kurvasi poliisiauto, josta nousi kaksi sheriffiä, nuori ja vanha.

"Täällä kuulemma pidetään meteliä", nuorempi aloitti.

"Palloa me täs vaan potkitaan"

"Hajaantukaa."

Siirryimme metrin päähän toisistaan ja tuijotimme kaksikkoa kysyvin katsein.

"Menkää kotiinne."

"Miks? Meil on oikeus olla täällä."

"Menkää kotiinne."

"Miks te ette etsi jotain oikeita rikollisia, niinku raiskaajia?" eräs ystävistäni kysyi.

Nuorempi katsoi meitä jäätävästi ja nappasi nokialaisen nuoriso-ohjaajan käteensä sanomaansa tehostaakseen.

"Te olette niitä tulevaisuuden raiskaajia."

Sitten sheriffikaksikko katosi auringonlaskuun.

Olen Joensuun kanssa yhdestä asiasta perustavasti eri mieltä. Ihmisten mielikuvat poliiseista eivät ole kotoisin televisiosta, vaan kohtaamisista heidän kanssaan.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi