Silmä vaatii lisää

Tein lankomiehen kera retken videovuokraamoon. Poistohyllystä käteen sattui dvd, jonka kannessa oli suttuisia valokuvia hirtetyistä ihmisistä vahamaisine kasvoineen.

Annoin myyjälle kaksi euroa, ja The Best of Banned and Death Faces vaihtoi omistajaa.

Istahdimme sohvalle, avasimme pussillisen maapähkinöitä ja aloimme tuijottaa hiljaa rakeista kuvaa:

Tuulinen päivä irakilaisella aavikolla. Kuusi huputettua miestä sidotaan paaluihin ja ammutaan seulaksi. Kohtaus vaihtuu: ruudulla näkyy mafian joukkoteurastuksen jälkiä pizzeriassa.

Lopuksi esitellään vartin verran mätänemistilassa olevia ihmisruumiita. Taustalla pulputtaa riivaava 80-lukulainen syntetisaattorimusiikki. Tunnen itseni jälleen teini-ikäiseksi.

Minä kuulun videosukupolveen. Ensimmäinen elokuvakokemukseni oli Imperiumin vastaisku Movie Boxilla katsottuna nelivuotiaana; Movie Boxin saattoi vuokrata, jos ei itse omistanut videonauhuria.

Tähtien sodat jäivät, kun löysin viidesluokkalaisena mondo-elokuvien visvaisen maailman. Niissä yhdistellään tekaistuja väkivaltakohtauksia aitoihin arkistonauhoihin teloituksista ja verisistä onnettomuuksista.

Vaihtelimme kehnolaatuisia vhs-nauhoja ja tapitimme koulun jälkeen julmuuksien kavalkadia.

"Poika, miksi katsot moista roskaa?" oli isälläni tapana kysyä.

Häntä itseään kiinnostivat vanhat sotafilmit, joissa näytettiin keskitysleirejä ja palavia kaupunkeja. Historiallisessa mielessä tietenkin.

En kyennyt vastaamaan tyhjentävästi isäni kysymykseen, enkä tiedä, kykenenkö vieläkään. Kaiketi toivoin näkeväni, miltä asiat todellisuudessa näyttävät.

Mondoista pahamaineisin oli Faces of Death.

Se tuotti ohjaaja John Schwartzin mukaan yli 30 miljoonaa dollaria siitä huolimatta, että levisi videokopioina pikkupojilta toisille ympäri maailmaa. Ritari Ässääkin käsikirjoittanut Schwartz on vakuuttunut siitä, että parasta kauppatavaraa on todellisuus.

Nykypäivänä vhs:n on korvannut internet. Se on pullollaan kaikenlaista inhaa, jota ihmiset tuijottavat kiihotuksen vallassa, mutta samalla itseään häveten. Sillä kauheudet ovat kuin pornoa: moni ei myönnä katsovansa, mutta katsoo silti.

Ja vaikka haluaisi lopettaa, ei oikein pysty. Silmä vaatii lisää.

En osaa eritellä, vaikuttivatko näkemäni kuvat todellisuudentajuuni. Ainakaan nähdessäni ensimmäistä kertaa oikeasti ammutun ihmisen Roihuvuoressa 1990-luvun alussa en osannut suhtautua tilanteeseen kummemmalla hartaudella. Kaikki vaikutti minusta kovin teatraaliselta: nainen lojumassa asfaltilla, poliisipartio käskyttämässä ase kädessä toikkaroivaa miestä.

Naista oli osunut niskaan. Tarkastelin hänen kasvojaan. Ne olivat kuin videosta: eleettömät ja vahamaiset.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi