Taas nolottaa

Fiktion vesillä käy parhaillaan myötähäpeän aalto. Juuri kun olin laskenut käpälistäni Elias Kalmiston lystikkään esikoisromaanin Pihtari, paukahti elokuvateattereihin Frank Hvamin ja Casper Christensenin puskahupaelma Klovni – Kyllä nolottaa.

Pihtarissa semi-impotentti tamperelainen kirjastovirkailija yrittää päästä henkensä kaupalla lykkimään, Klovnissa keski-ikäinen mieskaksikko suuntaa melontareissulle huorataloon.

Nöyryyttävät tilanteet seuraavat toisiaan matemaattisella tarkkuudella: jo Klovnin alkumetreillä Frank siementää epähuomiossa anoppinsa silmään.

Vaivaannuttavista kulttuurikokemuksista saa nauttia myös Kakkosen myöhäisiltojen Heartmix- ja Eastbound and Down -sarjojen parissa. Tampereen viimevuotinen elokuva- ja televisio-opiskelijoiden töitä esitellyt katselmus puolestaan nimettiin Myötähäpeäksi.

Vaivaannuttaville tilanteille nauramisessa ei ole tietenkään mitään uutta.

Muistellaanpa vaikka Grimmelshausenin mestariteosta Seikkailukas Simplicissimus (1668), jossa ärtsyistä suolistokaasuista kärsivä susilapsi toheloi seurapiireissä. Nyanssieroja lukuun ottamatta huumorin tilkat on ammennettu samasta lähteestä kuin Klovnin ja Pihtarinkin.

Vaivaantuneisuus on silti yllättävän monikäyttöinen aihio, ja inhimillisen alennustilan kuvaukset ovat aina traagillisen lystikkäitä.

Myötähäpeää (eng. embarrathy) luotaavia tutkielmia on silti kinkkistä löytää.

Kulttuuriantropologian emeritusprofessori Matti Sarmela toteaakin, ettei ole moiseen käsitteeseen törmännyt.

"Onko toisen puolesta muka mahdollista hävetä?" Sarmela kysyy.

"Häpeähän oli sosiaalisen kurin väline suomalaiskylissä. Kyliä ei enää pahemmin ole ja tuskin häpeääkään."

Niin. Agraariyhteisöissä hävettiin yksilöittäin tai sukukunnittain, individualisoituneessa kaupunkiympäristössä seinänaapurikaan ei tiedä epäonnistumisistasi, elleivät ne päädy internetiin.

Kuvaavaa onkin, että vaivaantumisviihteen esitaistelija The Office eli Konttori herkutteli työympäristön kauhuilla.

Myötähäpeä edellyttää vähintään kahden ihmisen suhdetta, koska kyseessä on eräänlainen empatian osoitus. Savi pöksyissään ojassa jokeltava lasolilasse ei sinällään herätä vaivautuneisuutta, mutta televisiosarjan tuttuihin hahmoihin on helppo samastua. Onko häpeä käynyt läpi rakennemuutoksen?

"Vanhat häpeän aiheet ovat kadonneet. Suoritusyhteiskunnassa ainut häpeä on epäonnistuminen", toteaa Sarmela.

Vahvinta myötähäpeää näkeekin todellisuudessa.

Kun Klovnin tuottaneen Zentropa-yhtiön Lars Von Trier jakoi Cannesin tiedotustilaisuudessa löysäkätistä empatiaa Adolf Hitlerille, kiemurteli pääosanesittäjä Kirsten Dunst vieressä penkillä.

Ja se vasta näyttikin hauskalta.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi