Tunneli valon päässä

Näinä vaikeina maailmanaikoina (muunlaisiahan ei tunnetusti ole olemassakaan) ihmisten on tapana toitottaa toisilleen optimismin ilosanomaa. Optimismi, jopa täysin katteeton, otetaan hankalissa tilanteissa kyselemättä vastaan ainoana mahdollisena elämänasenteena. Kun suden ahnaat hampaat jo iskeytyvät jäätyvän miehen kohmeisiin nivusiin Siperian tähtikirkkaassa yössä, jaksaa nälkäkuolemaa vartova vierustoveri silti kannustaa: "Kyllä se siitä, kundi, ajattele vaan optimistisesti."

Inhimillistä, eikö?

Itsepetoksen liejussa piehtaroivia kanssaihmisiä on helpompi ymmärtää ja tsempata kuin pessimismiin taipuvaisia lähimmäisiä.

Hehän ovat vastenmielisiä luovuttajia.

Ehkä juuri siksi kirjakauppojen hyllyt tursuavat tönkkösokeroituja positiivisen ajattelun oppaita, kun taas pessimismi-otsakkeen alta on lähes mahdotonta löytää mitään luettavaa.

Viime sunnuntaina syntymäpäiviään viettäneen Arthur Schopenhauerin (1788–1860) esseekokoelma Pessimistin elämänviisaus on alan ainoita suomennettuja klassikoita.

Käsiase tyynyn alla nukkuneelle saksalaisfilosofille maailma oli helvetillinen paikka, jonka kauheutta sokea elämäntahto ei kyennyt myöntämään. Ainoa positiivinen suure oli kärsimys ja nautinto ainoastaan kärsimyksen hetkellistä negaatiota.

Siksi Schopenhauer näkikin optimismin valheena kirjoittaessaan: ". . . se esittää meille elämän toivottavana tilana ja elämän tarkoituksena ihmisonnen. Siltä kannalta luuleekin jokainen mitä suurimmalla oikeudella voivansa vaatia onnea ja nautintoa. Jos hän ei pääse niistä osalliseksi – kuten tavallisesti käy – niin hän luulee hänelle tehtävän vääryyttä, erehtyneensä olemassaolonsa tarkoituksesta."

Schopenhauerille elämä oli rangaistus ihmisen halusta, maksettava velka tai sovitustyö.

Sovitustyöltä maallinen taivallus aik'ajoin tuntuukin. Sillä vaikka omat asiat eivät olisikaan päin helvettiä, niin naapurin asiat ainakin ovat. Yhdenkin maamiinan silpoman kambodzalaislapsen näkeminen riittää pilaamaan päivän ja viemään riemun omasta golf-tasoituksesta.

Pessimistejä onkin siksi helppo ymmärtää, ja muutaman tuhannen vuoden välein pessimistiset ajatusmallit saavuttavatkin hetkellisesti trendifilosofian aseman.

Mikseivät ne pysty lopullisesti puhaltamaan kumoon optimismin korttitaloa? Ehkä ihmiset tarvitsevat selviytyäkseen lapsekasta uskoa parempaan tulevaisuuteen. Oli maailma kuinka helvetillinen paikka tahansa, on kaikkien edun mukaista katsella sitä sormien lävitse.

Lopuksi on mainittava, ettei ihmiskunnan selviytyminen kiinnostanut Schopenhaueria pätkääkään. Atman-nimistä puudelia ainoana ystävänään pitänyt kärttyisä filosofi jopa toivoi tekstiensä innoittavan ihmisrotua kollektiiviseen itsemurhaan.

Suurimpana onnettomuutenaan Schopenhauer nimittäin piti omaa syntymäänsä. Pessimistin elämänviisautta lainatakseni:

"Niin olevaisen arvo: synty sen jo kätkee tuhon siemenen. On paras osa syntymättömällä."

Rauhaisaa syntymäpäivää, Arthur.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi