Viinaa, virtsaa, väkivaltaa

Minulla ei ole vappuisin hauskaa. Ihan oikeasti, ei ikinä. Ja miksi olisikaan?

Vappuhan on helvetillistä aikaa: kaupunkien kadut lainehtivat sappinestettä, hurmetta ja ureaa. Ihmiset murskaavat pulloja kaduille ja toistensa kasvoihin, ja Hakaniemen torilla pidetään jälleen nostalgiasävytteisiä puheita, joissa työttömille ja vähävaraisille luvataan parempia aikoja.

Pääkaupunkimme raiteille levittäytyvä post-apokalyptinen murhenäytelmä on kuin suoraan Mad Max -elokuvista. Vähemmästäkin ahdistuu, varsinkin jos ei välitä halvasta kuohuviinistä ja teekkarihuumorista.

Vapussa minua ei silti tuskastuta vain ulosteet, väkivalta ja haalarit, vaan koko ”juhlan” ankea ja väkinäinen ilmapiiri. Suomalaiset eivät yksinkertaisesti ole karnevaalikansaa.

Siinä missä esimerkiksi kiinalaiset sonnustautuvat juhlan tullen upeisiin lohikäärmekostyymeihinsa ja esittävät lumoavia tanssejaan, suomalaiset asettavat kutreilleen kellastuneen ylioppilaslakin ja kasvoilleen yltiöhumoristisen nenä-rillit-yhdistelmän.

Naamionsa suojissa nuo yhteiskuntamme tukipilarit ryntäävät kaduille nahistelemaan ja aiheuttamaan epäjärjestystä, sillä heille on luovutettu ihan valtiotaholta virallinen lupa ryypätä. Yksi niistä vuoden kolmesta.

Isien vietteleminä myös jälkipolvet vetävät ylleen identiteettiä vahvistavat värikkäät haalarit ja laumoittuvat keskustan viheralueille hukuttamaan epävarmuutensa kuohuviiniin ja vieressä laattaavan opiskelijajärjestöläisen kosketukseen.

Kylmä kevätaurinko valaisee julmilla säteillään vastenmielistä esitystä. Lopulta haalari tai ylioppilaslakki poistetaan, ja sen alta paljastuu ihminen. Ja mitä sitten tapahtuu?

Viime vappuna tuli ainakin kolme ruumista ja kymmeniä pahoinpitelyitä sekä puukotuksia. Joskus menee huonomminkin.Vuonna 1999 turkulainen koulupoikajoukkio puukotti yhden hengiltä ja yhdeksän sairaalaan.

Vappuhulinoinnin laumasieluisuudessa on jotain luotaantyöntävää.

Tarvitseeko yksilö laumansa kannustusta voidakseen vapautua? Eikö olisi kunniakkaampaa juoda soolomäsät tavallisena arkiaamuna, vetää pilailupuodin hupikuteet ylleen ja lähteä raitiovaunuihin haastamaan työmatkalaisille riitaa?

1700-luvulla herrasväestö tapasi viettää vappua hevosratsastuksen ja simakestien merkeissä. Kuulostaa kivalta ja – hei! – heillähän olikin syytä juhlaan.

Mutta miksi vappua pitää nykymuodossaan juhlia? Muistelevatko tupsulakit Kaivopuistoa liatessaan erästäkin baijerilaista abbedissaa tai Haymarketin mellakoitten tapettuja työläisiä? Tuskin.

Vuodesta 1979 vappua on juhlittu suomalaisen työn päivänä, mutta mitä juhlanaihetta suomalaisella työläisellä muka on keväällä 2009?

Kun kolumnin alussa väitin, ettei minulla ole vappuisin ikinä hauskaa, valehtelin hieman. Vuonna 1994 vietin varsin rattoisan vappuaaton: join kassillisen keskiolutta ja kannustin Cat CatinBye Bye, Baby-kappaleen euroviisufinaalin sijalle 22. Enkä astunut jalallanikaan keskustaan.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi