Euroopan ruminta jalkapalloa

Palloliitto asetti pari vuotta sitten tavoitteekseen nostaa Suomi Euroopan kymmenen parhaan jalkapallomaan joukkoon. Juuri nyt tavoite on todella kaukainen haave.

A-maajoukkueen EM-karsinta oli ohi kahden pelin jälkeen. Eurosarjoissa suomalaisseuroilla oli lupaava alku, mutta lopulta verkko heilui omassa päässä turhan tiuhaan.

Kesän ja syksyn ottelut osoittivat taas kerran, että Suomen jalkapallosta puuttuu kyky systemaattiseen peliin.

Pallo saadaan pyörimään harvoin haluttuja reittejä. Vastustaja ei turhaudu suomalaisjoukkueita vastaan koskaan.

Kuvaavaa on, ettei huippujalkapallojohtaja Petri Jakonen pystynyt Veikkaajan haastattelussa (14.9) kertomaan selkeästi A-maajoukkueen pelitapaa.

Diplomaattisuuttaan. Antti Muurisen aikana A-maajoukkue pelasi yltiöhyökkäävästi ja hänen seuraajanansa Roy Hodgsonin johdolla yltiövartovaisesti.

Stuart Baxter sai tehtäväkseen rakentaa piirun verran viihdyttävämmän pelitavan. Se on vaikeaa, jos pelaajien taktinen ja urheilullinen osaaminen ei riitä. Hollantia vastaan Huuhkajat pelasi toki 20 minuuttia upeasti, mutta entä sitten? Hollanti voitti 2–1.

Olen varma, että rautaiseen puolustamiseen keskittyvä pelitapa sopisi parhaiten suomalaisten taidoille ja mentaliteetille.

Koko suomalainen yhteiskunta voisi paremmin jos jalkapallon kansallinen identiteetti perustuisi inhorealistiseen jalkapalloon.

Suomi pitäisi tuntea Euroopan tylsimmästä, rumimmasta ja vihatuimmasta futiksesta. Eikä nyt ole kyse vastustajien vahingoittamisesta, vaan huippuunsa hiotusta puolustavasta jalkapallosta.

”Altavastaajan pelitapa” olisi Alexander Stubbin lempilapsi heti kun menestystä tulisi vähänkin. Se kelpaisi myös jalkapalloromantikoille, kunhan Suomi pääsisi arvokisoihin. Edes kerran.

Kirjoittaja on toimittaja urheilutoimituksessa.

Helsingin Sanomat | hs.urheilu@hs.fi