Kaikesta ei tarvitse tinkiä

"Koko ikäni oon ollut köyhä, enkä jaksa enää", huokaisi takanani yöbussissa istuva poika. "Elämä ei tunnu enää miltään, kun se on päivästä päivään pelkkää duunia, jos sitä edes on, jotta sais maksettua elämän, jota ei oo aikaa tai varaa elää."

Monesti keskeytyneet opinnot kokkikoulussa ja raskaana oleva tyttöystävä lannistivat poikaa, jota tuntui kiinnostavan enää kolmosolut.

Pojan kaveri ei voinut kuin pudistaa päätään. "Jäbä, sä oot pulassa."

Poika yöbussissa kuulosti lohduttomalta. Hän oli jo hyväksynyt, että köyhäksi hän oli syntynyt ja köyhäksi hän jäisi.

Hän ei ole yksin, sillä Suomi on eriarvoistumassa yhä nopeammin. Kehityksen näkee selvästi jo pelkästään oman kaveripiirin napanuorien katkaisemisesta ja itsenäistymisestä.

On niitä, jotka saavat asua vanhempien omistamissa asunnoissa ja käydä heidän piikkiinsä ruokakaupassa.

Niitä, joille köyhyys on sitä, ettei ole varaa brunssiin.

Mutta sitten on heitä, jotka kuun lopussa kurkkaavat jääkaappiin, jossa ei ole muuta jäljellä kuin sinappia ja homeista sulatejuustoa.

On valittava joko shampoota tai viisi nuudelipakettia, ja maidosta on tingittävä silloin, kun vessapaperi on loppu.

He tietävät, miltä tuntuu kun ei vain ole rahaa tai ketään, jolta pyytää apua. Monet sinnittelevät tuilla ja vakuuttelevat itselleen tilanteen olevan vain väliaikaista. Moni opintonsa aloitteleva opiskelija varautuu parhaillaan juuri tähän taloudelliseen niukkuuteen, mutta se onnistuu silti yllättämään monet.

Joillekin vähävaraisuus on vain nöyryyttä opettava kurja välietappi, toisille se jää pysyväksi elämänlaatua suuresti heikentäväksi riesaksi. Siitä voi syyttää monia asioita, kuten konkurssia, joka nakertaa edelleen kassaa, tai sitten klassista väkivallan, päihteiden ja mielenterveysongelmien comboa.

Jo valmiiksi vähävaraisen perheen lapsella on tilastokeskuksen mukaan peräti kaksinkertainen vaara jäädä köyhyyteen jumiin kuin keskinkertaisesti tienaavan perheen lapsella. On kuitenkin vaikeaa edes kuvitella, että kukaan olisi syntynyt ennalta määrättyyn taloudelliseen lokeroon Suomessa. Suomi on kuitenkin ollut maa, jossa kuka tahansa voi periaatteessa ponnistaa pohjalta vaikka presidentiksi.

Esimerkiksi kynnys edes yrittää päästä opiskelemaan yliopistoon kieppuu noin tuhannen euron paikkeilla, sillä valmennuskurssit ovat nykyään melkein välttämättömiä. Harva edes vaivautuu hakemaan lääkäriksi tai lakimieheksi ilman esivalmennusta. Kun jopa kesätyöpaikat tai opiskelijakämpät aukeavat vain tuntemalla oikeita ihmisiä, ja ammattiapua tarvitseva ei sitä saa, on loukku valmis. Lääkärien lapsista tulee lääkäreitä ja suutarin lapset joutuvat oppimaan tekemään omat kenkänsä.

Maito-ostoksilla voi toisinaan joustaa, mutta kenenkään ei pitäisi tuudittautua siihen, ettei voisi omalle elämälleen mitään, koska ei ole varaa.

Koska jos toivosta aletaan tinkimään, syntyy kaksi toisistaan niin poikkeavaa Suomea, etteivät ne kohtaa enää missään muualla kuin ehkä yöbussissa.

Kirjoittaja on tämän kevään ylioppilas.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi