Jäähyväiset aseelle

Ostin pienoispistoolin kaksi viikkoa sitten ja kirjoitin siitä tähän lehteen jutun. Moni on kysynyt, alanko nyt harrastaa ampumista. Se on ihan hyvä kysymys.

Miksipä ei, kun on oma pyssy ja kaikki.

Vaan ei. Yksi syy siihen on, että kaikki se lainsäädäntö, valvominen, kyttääminen ja byrokratia, mikä liittyy ampuma-aseisiin, veisi iloa harrastuksesta.

Pitää ensinnäkin kuljettaa ja säilyttää välinettään kuin jotain uraanisauvaa. Entäpä ruutiaseitten maine. Esimerkiksi moottoripyöräilijä saa rakastaa vehjettään yhtä paljon kuin puolisoaan, vaikka enemmänkin, leimautumatta pöljäksi.

Mutta rakastapa asettasi, saati sillä ampumista. Olet siltä istumalta hullu.

Tämän takia esimerkiksi kaikki aseita koskeva puhe on virkamiespuhetta. Laki sitä, poliisi tätä, lupa sieltä, toinen täältä. Hohhoijjaa! Sanooko kukaan koskaan julkisesti: Jumalauta et arvaa kun teki hyvää täräyttää viissataa kuulaa tauluun!

Täytyyhän aseita valvoa ja tiukat säännöt olla. Jos haluaa, että harrastus on sukua armeijan harjoituksille, tarkkuusampuminen on hyvä valinta.

En harrastaisi lenkkeilyäkään, jos jokaisten tossujen osto olisi poliisiluvan takana, ja juoksumaastot jossain tunkkaisissa kellareissa tai kaatopaikan takana. Sitä paitsi juokseminen on hauskempaa kuin ampuminen. Kukin tyylillään, sitä se on vapaus Suomen maassa.

Pistooli on kaunis ja hieno esine! Kuulitteko! Mutta myin silti omani eilen takaisin kauppaan.

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi