Luonnonsuojelija, unohda kääpä

Kun Suomesta löytyy metsä, jonka luontoväki haluaa suojella, alkaa keskustelu käävistä ja liito-oravan jätöksistä. Luonnonsuojelija osoittaa metsästä käävän ja oravan läjän, koska kääpä on vanhan metsän merkki ja harvinainen eläin on kaikesta päätellen päkistänyt tässä.

Metsän omistaa vaikkapa paperitehdas tai Metsähallitus. Se vakuuttelee, että kääpä voidaan säilyttää, vaikka koko salo hakattaisiin. Ja sadattelee, että pitikö niitten taas sitä oravanpaskaa löytää.

Tavallista ihmistä ei liikuta sen paremmin kääpä kuin ilmailevan jyrsijän ulostus. Saati lahopuujatkumot tai samettikesijäkälät.

Metsäkeskustelun seuraaminen tuntuu edellyttävän biologian jatko-opintoja yliopistossa. On helpompi jättää kuuntelematta ja todeta vain, että näkyyhän tuota petäjää pellonkupeesta puskevan ilman erityisiä luonnonsuojelutoimiakin.

Tässä on metsien pelastamisen suurin ongelma. Suomalaiset eivät osaa arvostaa oikeita erämaita, koska harva enää tietää, mitä ja missä ne ovat. Niin tarkkaan on metsätalous maan perannut. Suomalaisilta on viety se, mistä olemme kotoisin.

Tuhotyön takana ovat itsekkyys ja ahneus. Voisiko luontoliikekin valjastaa ihmisen lajiominaisuudet käyttöönsä?

Toisin sanoen pitäisi keksiä vastauksia kysymykseen, miten juuri Sinä voit hyötyä metsien suojelusta.

Ensimmäiseksi tulee mieleen, että säästetty erämaa, esimerkiksi Nuuksio, on kuin valtaisa taideteos. Siellä samoilemalla saa voimakkaan esteettisen elämyksen, jota on turha hakea hakkuualueilta. Kesäisin pääkaupunkiseutulaiset ryntäävät massoittain Nuuksioon.

Arvelen, että harva menee katselemaan kääpiä.

Helsingin Sanomat | hs.kotimaa@sanoma.fi