HS-raadin kaikki vastaukset kysymykseen: Pitäisikö pääsykokeita korkeakouluissa selvästi vähentää?

22.4.2010 20:25

Helsingin Sanomat

Tänä keväänä on keskusteltu vilkkaasti yliopistojen opiskelijavalinnan uudistamisesta. Hallitus ajaa korkeakoulujen opiskelijavalinnan pohjaksi mallia, jossa ylioppilastodistuksella on selvästi nykyistä suurempi merkitys.

Vastedes korkeakouluopiskelijat saisivat opiskelupaikkansa pääsääntöisesti ylioppilaskokeen tai ammattitutkinnon pisteiden perusteella. Suurimmasta osasta korkeakoulujen pääsykokeista luovuttaisiin. Uudistuksella hallitus pyrkii alentamaan opintojen aloittamisikää sekä nopeuttamaan opiskelijoiden valmistumista ja siirtymistä työelämään.

Uudistus aiotaan toteuttaa pikaisesti. Tavoitteena on, että valtaosa korkeakoulujen pääsykokeista poistuu vuoteen 2013 mennessä, osa ehkä jo vuoden 2011 opiskelijavalinnoissa.

Yliopistoilla ja korkeakouluilla on kuitenkin valta päättää opiskelijavalinnoistaan itse, eivätkä ne vaikuta ensikommenttien perusteella innokkaita toteuttamaan uudistusta hallituksen suunnittelemassa laajuudessa. Vaikka ylioppilastodistusten merkitystä valintakriteerinä ollaan valmiita lisäämään, harvalla koulutusalalla on intoa luopua pääsykokeista kokonaan.

Jo nyt monilla opiskelualoilla on käytössä valintajärjestelmä, jossa osa opiskelijoista otetaan sisään pelkästään pääsykoemenestyksen perusteella, osa pääsykoepisteiden ja muun muassa ylioppilastodistuksen perusteella laskettujen lähtöpisteiden yhteistuloksen nojalla.

Korkeakouluopinnot aloitetaan Suomessa keskimäärin 21 vuoden iässä. Uusista ylioppilaista 75 prosenttia hakee heti opiskelupaikkaa, ja vain 40 prosenttia heistä tulee valituksi. Ongelmana on niin sanottu ylioppilassuma: opiskelupaikan hakijoita on vuosittain noin 120 000, kun opiskelupaikkoja on vuosittain avoinna noin 60 000. Uusia ylioppilaita valmistuu noin 33 000 vuodessa.

Pääsykoejärjestelmää on kritisoitu siitä, että se asettaa vasta ylioppilaaksi kirjoittaneet eriarvoiseen asemaan aiemmin kirjoittaneiden ja pitempään pääsykokeisiin valmistautuneiden kanssa. Lisäksi joihinkin opiskelupaikkoihin, kuten oikeustieteelliseen tai lääketieteelliseen tiedekuntaan, on erittäin vaikea päästä käymättä kalliita pääsykokeeseen tähtääviä valmennuskursseja.

Pääsykokeita on toisaalta puolustettu sillä, että ne mittavat hakijoiden motivaatiota, osaamista ja soveltuvuutta haun kohteena olevalle alalle. Ylioppilastodistustakaan ei pidetä tasapuolisena kyvykkyyden mittarina, koska opetuksen tasossa on suuria eroja lukioiden välillä. Jos ylioppilaskokeen merkitys opintoihin pääsemiselle kasvaa, ylioppilaskokeensa alisuorittaneen hakijan olisi nykyistä vaikeampi paikata "nuoruuden erhettään" pääsykoemenestyksellä.

Ylioppilastutkinnon hyväksyttyä arvosanaa saa nykyisin yrittää korottaa kerran, eikä käytäntöön suunnitella uudistuksen yhteydessä muutoksia.

Opetusministeri Henna Virkkunen (kok) on pyrkinyt rauhoittamaan keskustelua toteamalla, että pääsykoekiintiöiden supistamisesta huolimatta soveltuvuustestejä ja pääsykokeita tarvittaisiin tietyillä aloilla myös jatkossa. Lisäksi hän on lupaillut vaihtoehtoisia väyliä korkeakouluun niille. joiden kirjoitukset ovat menneet alakanttiin.

Ylioppilassuman purkamiseksi on ehdotettu myös muita keinoja, kuten opiskelupaikkojen väliaikaista lisäämistä ja erillisten valintajonojen perustamista niille, jotka hakevat ensimmäistä korkeakoulupaikkaansa. Lisäksi on puhuttu omien valintajärjestelyjen luomisesta niille, jotka ovat jo suorittaneet yhden tutkinnon tai haluavat vaihtaa koulutusalaa.

Sdp:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on ehdottanut, että pääsykokeiden rinnalle tulisi järjestelmä, jossa osa opiskelijoista otetaan sisään ilman pääsykoetta, ja nämä voisivat parin kuukauden opintojakson ajan katsoa ja kokeilla, miltä opinnot tuntuvat. Koejaksolla parhaiten menestyneet saisivat opiskelupaikan, muut jäisivät ulkopuolelle.

Viikon kysymys:

Pitäisikö pääsykokeita korkeakouluissa selvästi vähentää?

KYLLÄ

Paula Tuovinen:

Ehdottomasti. Tai sitten ylioppilaskirjoitukset pois.

Suomessa nuoria rasitetaan kolminkertaisella arviointijärjestelmällä – vanhalla (ylioppilaskirjoitukset) ja uudella (kurssimuotoinen lukio ja yliopistojen pääsykokeet).

Järjestelmä on älytön – ei ihme, että nuoret uupuvat.

Lukiossa kurssit suoritetaan ja hyväksytään jo kuten yliopistossa. Mihin tarvitaan vielä raskas "loppukoe", ellei se olisi jo pääsylippu yliopistoon?

On toki selvää, että joillekin aloille tarvitaan soveltuvuuskokeet.

Tuleva suositus. että ylioppilaskirjoitusten painoarvoa lisätään yliopistojen pääsykokeissa, on kannatettava.

Juha Herkman:

Vuosittainen pääsykoeruljanssi on raskas ja syö turhaan resursseja. Sitä on kokonaisuutena varaa keventää.

Asia on kuitenkin paljolti kiinni oppiaineesta. Joihinkin aineisiin pääsykokeet ovat suorastaan välttämättömiä, toisiin niitä tarvitaan lähinnä lisäämään sellaisten hakijoiden mahdollisuuksia, joiden yo-todistus syystä tai toisesta ei riitä sisäänpääsyyn, mutta jotka muuten olisivat erinomaisia hakijoita.

Itsekin pääsykokeita yliopistossa tehneenä ja tarkastaneena olen vakuuttunut siitä, että koe ei ainoastaan mittaa hakijan motivaatiota ja kykyjä vaan toimii myös toiseen suuntaan, näyteikkunana aineeseen.

Osallistuminen pääsykokeeseen voi ehkäistä vuoden tai pari turhaa opiskelua, jos hakija jo pääsykokeessa tajuaa, ettei kyseinen ala olekaan häntä varten. Kuinka moni oikeasti tietää yliopistojen oppiaineiden sisällöistä välittömästi yo-kirjoitusten jälkeen?

Claes Andersson:

Olen itsekin kiirastulen läpi käynyt lääkäri.

Nykyjärjestelmä on huono. Ensin pitää selvittää ylioppilastutkinto, sen jälkeen mennä kalliille preppauskurssille (hinta 5000–8000 euroa) ja sen jälkeen yrittää selvitä vaikkapa lääkikseen. Siinä ei ole mitään järkeä.

Voidaan myös kysyä, mitä pääsykokeet oikeastaan mittaavat? Sopivuutta lääkäriksiko? Epäilen. Ne mittaavat lähinnä päähänpänttäämiskykyä. Sosiaalista älykkyyttä, myötäelämiskykyä ja ihmismielen ymmärrystä se ei ainakaan mittaa, vaikka näitä ominaisuuksia nimenomaan lääkäri tarvitsee, jos hän haluaa auttaa potilaitaan.

Jari Sarasvuo:

Urpilaisen ehdotus on hyvä. Siinä saa hyvän "toisen mahdollisuuden", joka ei kuitenkaan ole vastikkeeton, vaan opintoihin tulee panostaa.

Johannes Koroma:

Parasta olisi, jos Suomessa voitaisiin omaksua saksalainen menettely, jossa kaikille halukkaille tarjottaisiin mahdollisuus aloittaa opiskelu ja karsinta tapahtuisi suoritusten perusteella lähinnä ensimmäisen vuoden aikana.

Se nopeuttaisi opiskelua, vähentäisi houkutusta välivuosiin ja preppaukseen, sekä mittaisi todellista opiskelumotivaatiota paremmin kuin nykyinen pääsykoejärjestelmä.

Olisi hyvä, jos ylioppilastodistusten perusteella tapahtuva valinta olisi ensimmäinen askel siihen suuntaan. Nykyinen systeemi suosii niitä, joilla on aikaa ja rahaa valmistautua pääsykokeisiin.

Kaari Utrio:

Tulevaisuuden asettaminen yhden pääsykokeen varaan on aivan absurdia, vaikka kokeeseen valmistautuisi kuinka hyvin. Aina voi olla vaikka nuhassa, joka vähentää suorituskykyä äärimmäisessä kilpailussa.

Usean vuoden lukio-opintojen aikana nuori ihminen pystyy osoittamaan osaamisensa ja innokkuutensa.

Osmo Soininvaara:

Nykyjärjestelmä on haaskausta ja pääsykokeiden kyky ennustaa menestystä opinnoissa on heikko.

Monella alalla, ei kaikilla eikä esimerkiksi lääkiksessä, voitaisiin siirtyä keskieurooppalaiseen käytäntöön, jossa otetaan sisään kaikki ja karsitaan vuoden sisällä. Karsinta voi tuntua julmemmalta, mutta miten se poikkeaa siitä, että pänttää vuoden pääsykoekirjojen alaviitteitä ulkoa ja osallistuu kalliisiin valmennuskursseihin ja tulee sitten karsituksi.

Jos tuo ensimmäinen vuosi järjestettäisiin järkevästi, se ei menisi hukkaan, vaan opiskelija joka tapauksessa oppisi jotain hyödyllistä. Luentomuotoisessa opetuksessa ei ole eroa sillä, luennoiko kolmellekymmenelle vai seitsemällekymmenelle.

Oikeisiin opintoihin perustuva karsinta olisi testinä paljon validimpi. Karsiutuvat tuskin viettäisivät koko vuotta opintojen parissa, koska moni huomaisi pian, ettei tämä ole häntä varten.

Olen käsitellyt asiaa myös blogissani.

Risto Pelkonen:

Pääsykokeiden käyttö on ongelmallista oikeudenmukaisuuden kannalta eivätkä ne takaa, että sopivimmat ja lahjakkaimmat pääsevät opiskelemaan.

Ongelmatonta ei ole myöskään niistä luopuminen. Se muuttaa kouluopetuksen nykyistäkin enemmän opiskeluksi koulua eikä elämää varten. Eikä kaikissa lukioissa edes opeteta pääsykokeissa vaadittava aineita. Joudutaan ojasta allikkoon.

Kaikesta huolimatta osasta pääsykokeita pitäisi luopua. Olennaista valinnassa on motivaation osoittaminen. Ruotsissa on saatu hyviä kokemuksia haastattelusta.

Krista Mikkola:

Kannatan keskieurooppalaista systeemiä : sisään oppilaitokseen esimerkiksi portfolion, näytteiden tai kurssien perusteella – joka vuosi loppukokeet.

On osoitettava haluavansa alalle.

Markku Ruotsila:

Mikä merkitys on ylioppilaskokeella, ellei se mittaa opiskelijan kykyjä ja tietoja? Sen tulisi olla ainoa yliopistoon pääsyn ratkaisija.

Jos ei ole opiskellut lukiossa, miksi opiskelisi yliopistossa? Kyllä aiempi toiminta antaa viitteitä tulevastakin toiminnasta. Ei kai yliopistoista mitään suojatyökeskuksia aiota tehdä?

Ajatus väliaikaisesta pääsystä yliopistoon kokeilemaan, miltä siellä tuntuu ja mitä oikein haluaa, on naurettava kuvastin aikamme narsismista.

Osmo Rauhala:

Erityisaloilla, kuten taiteissa, pääsykoejärjestelmää pitää kehittää entisestään tarkemmaksi, koska oppilasvalinta on taidekoululle erityisen tärkeää opintojen onnistumisen kannalta.

Samoin joillain aloilla, kuten lääketieteessä, hoitoalalla ja pelastustöissä sekä lasten opetuksessa, pitää kehittää parempia soveltuvuuskokeita alalle pyrkiville.

Mutta valtaosassa yliopisto-opintoja pääsykoe toimii nykyään initiaatiorituaalina, jossa mitataan lähinnä sitkeyttä ja pänttäämiskykyä ja yhtä hyvään lopputulokseen voi valinnassa päästä ylioppilastodistuksen perusteella. Ylioppilastutkintoa toki voisi kehittää silmällä pitäen sen roolia porttina yliopistoon.

Urpilaisen malli on Ranskasta, jossa joihinkin tiedekuntiin otetaan runsaasti ylimääräisiä opiskelijoita, joista vuoden opintojen perusteella parhaat saavat jatkaa. Voi toimia joissain tilanteissa, kallis ratkaisu ja voi viedä opiskelijalta aikaa ennen kuin pääsee opiskelemaan tutkintoa.

Johanna Korhonen:

Samalla pääsykokeiden laatua pitäisi parantaa. Motivaation ja soveltuvuuden selvittämiseen on olemassa paljon muitakin tapoja kuin nyt käytössä olevat.

Matti Wiberg:

Pääsykokeet ovat tuhlausta.

Niistä luopuminen voi vähentää yliopistobyrokratiaa. Valmennuskurssiyhtiöiden näivettymistä en sure.

Mutta: lukiosta tulisi koulutusturnajainen.

Ei ehkä kannata uskoa pelkästään yo-tutkinnon kykyyn seuloa parhaimmisto, mutta nykyistä enemmän voidaan kyllä luottaa yo-tutkinnon kykyyn ennustaa opintomenestystä.

Tukeutuminen yksinomaan yo-tutkintoon naisistaisi yliopistoa. Tyttöjen keskiarvo on lähes numeroa korkeampi kuin poikien. Samoin menestys ylioppilaskirjoituksissa. Uudistus ei ainakaan lisäisi sukupuolten välistä tasa-arvoa yliopisto-opinnoissa.

Motivoituneille lahjakkuuksille tulee taata vaihtoehtoinen reitti yliopistoon, esimerkiksi avoimen yliopiston kautta.

Laura Kolbe:

Kyllä pitäisi ja suorastaan poistaa kokonaan pääsykokeet. Olisi pikimmiten siirryttävä monissa maissa olevan käytäntöön, jossa motivaatio mitataan opiskelun kautta, ei pääsykokeiden tai ylioppilastutkinnon kriteerein.

Siis: ovet auki kaikkiin aineisiin ja kovat karsinnat ensimmäisen vuoden aikana, muutamien täkytenttien ja esseentekemisten kautta. Todellinen opiskelumotivaatio muodostuu aineeseen vasta yliopistossa, ei pänttäysosastolla ennen pääsykokeita.

Nykyinen järjestelmä – ja nyt ehdotuksessa oleva – suosii liikaa lukutoukkia ja puurtajia. Yliopistoon tarvitaan myös kyseenalaistajia ja kriittisesti, itsenäisesti ajattelevia nuoria.

Erkki Tuomioja:

Kyllä, mutta kokonaan pääsykokeista ei ole mahdollista luopua. Urpilaisen ehdotus on kehittämiskelpoinen.

Katja Boxberg:

Kyllä pitäisi, ilman muuta. Nykyinen kahden portaan systeemi on mahdottoman raskas. Jos pääsykokeet halutaan säilyttää, pitäisi yo-kokeista luopua.

Nuorten opiskelumotivaatiota voi mitata muullakin tavalla kuin istuttamalla ihmisiä pahimmillaan vuoden päivät kirjastossa ja preppikursseilla. Esimerkiksi Ranskassa yliopistoon pääsy on helppoa, mutta niin on myös sieltä lentäminen vuoden jälkeen, jos opintomenestys ei riitä.

Mitä tulee perusteluun poikain huonosta yo-menestyksestä, niin voi voi. Kannattaisi varmaan tehdä enemmän töitä.

Sen lisäksi että pääsykokeita karsitaan, pitäisi myös opintoaikoja lyhentää. Paras kannustin on tässäkin raha. Venähtäneistä opinnoista voisi periä esimerkiksi sanktioita.

Heikki Hiilamo:

Yliopistojen ja tiedekorkeakoulujen sisäänpääsykiintiöt voisi tuplata. Opiskelijat valittaisiin ensimmäiselle opiskeluvuodella yo-papereiden perusteella. Ensimmäisen vuoden jälkeen porukka karsittaisiin puoleen opintomenestyksen perusteella. Tämä pakottaisi myös opettajat panostamaan alkuopetukseen, jota nyt voidaan laiminlyödä, koska opiskelijat tuntevat jo pääsykoekirjat.

Pääsykokeet ovat tehottomia ja epäoikeudenmukaisia. Motivoituneet ja riittävän kyvykkäät opiskelijat joutuvat käymään läpi useiden vuosien pääsykoeyritykset ennen opintojen alkua. Menestykseen vaikuttaa raha eli se, voiko osallistua valmennuskurssille.

Jukka Mallinen:

Varsinainen ongelma on se, miten saadaan lahjakkaimmat oikealle alalle kehittymään – eli merkittäviä asioita ovat erityislahjakkuus ja näkemyksellisyys.

Mittaako koulutodistus sopeutuvaisuutta, kiltteyttä ja hikipinkoutta, mittaavatko pääsykokeet kalliita preppauskursseja?

Täytyisi kehittää mekanismeja joilla lahjakkaat pärjäävät siinä kuin sovinnaisetkin – enkä tiedä, mitä ne ovat. Eihän teatterikorkeakouluun, taideakatemiaan ja Sibikseenkään oteta koulutodistuksella?

Minna Lindgren:

En halua yhtään enempää elämälle vieraita seitsemän laudaturin vekkihametyttöjä lääkäreiksi, tuomareiksi ja opettajiksi.

Työuran pidentäminen on naurettava perustelu typerälle ajatukselle poistaa yliopistojen pääsykokeet. Pidennetään työuraa alkupäästä saman tien kunnolla ja luovutaan kaikista opinnoista, koska ne varastavat aikaa työuralta. Nuoret siirretään suoraan peruskoulusta työelämään kisälliperiaatteella. Samalla työura venyisi loppupäästä, kun 70-vuotias valjastettaisiin 16-vuotiaan mestariksi. Säästöt olisivat merkittävät.

Max Arhippainen:

Ehdotus tekisi ihmisen koko loppuelämän riippuvaiseksi yhdestä, noin 19-vuotiaana suoritetusta koesarjasta. Pääsykokeet antavat tarpeeksi motivoituneelle hakijalle mahdollisuuden toteuttaa haaveitansa, vaikka juuri se tilanne elämässä ei olisi mennyt aivan nappiin.

Myös sellaiset, joilla on joku tietty erityisintressi, eivät välttämättä pääse keskittymään siihen.

Sirkku Peltola:

Ehdottomasti ei pitäisi. Kilpailu ja paine siirtyisivät yhä nuoremmille. Valintakoekurssien sijaan kehittyisi lukion oheen valmennuskursseja ylioppilaskirjoituksiin.

Vuosi harkintaa ja motivaation kirkastamista lukion jälkeen ei ole haitallinen asia, jatkossa se voi merkitä jopa opintojen nopeutumista, jos se asetetaan tavoitteeksi.

Kaikki toimet, jotka lyhentävät lapsuutta ja lisäävät kilpailua kouluissa, ovat huonoa kehitystä.

Koko suunnitelma on lyhytnäköinen, yliopistosivistystä halventava ja pinnallinen.

Mikko Lehtonen:

Pääsykokeiden karsiminen ei purkaisi ylioppilassumaa, millä sitä kuitenkin on ensisijaisesti perusteltu. Sen sijaan ylioppilaskokeiden painoarvon kasvattamisella yliopistojen opiskelijavalinnoissa olisi useita haitallisia seurauksia.

Ensinnäkin jo nyt aivan liiaksi ylioppilaskirjoituksiin tuijottava lukioiden opetus muuttuu yhä enemmän ylioppilastutkintopainotteiseksi. Oppimisen pitäisi kuitenkin tapahtua elämää eikä yo-kisoja varten.

Toiseksi yo-kokeiden painoarvon kasvattaminen merkitsisi sitä, että peruskoulun yhdeksännellä luokalla tehtävillä lukiovalinnoilla ja lukion alussa tehtävillä opintojen sisältöjä koskevilla valinnoilla olisi entistä suurempi merkitys lukion jälkeisten jatko-opintopaikkojen jakautumisessa. Tämän seurauksena koulutuksellinen epätasa-arvo voisi entisestään kasvaa, kun etulyöntiasema olisi sellaisilla nuorilla, joiden vanhemmilla on akateeminen koulutus ja jotka kykenisivät jo noissa vaiheissa opastamaan jälkikasvuaan sen valinnoissa.

Kolmanneksi voin 20 vuoden yliopisto-opetuskokemuksen perusteella vakuuttaa, että yliopistollisten oppiaineiden oikeus valita opiskelijansa on erinomainen asia. Hyvä menestys ylioppilaskirjoituksissa kertoo, että oppilas on ollut hyvä koulussa.

Yliopisto ei kuitenkaan ole koulu, vaan paikka, jossa oppimisen tulisi olla uuden tiedon tuottamista.

Neljänneksi olen vakaasti sitä mieltä, että läheskään aina ei ole mielekästä siirtyä suoraan lukiosta opiskelemaan. Asiaa tutkineet ovat päätyneet siihen, että välivuosi pari itse asiassa parantaa sekä opiskeluvauhtia että oppimistuloksia – eikä vähiten siksi, että opiskelijoilla on kasvaneen elämänkokemuksen kautta paremmat mahdollisuudet rakentaa omia käsityksiään siitä, mitä he yliopisto-opetuksessa kohtaavat.

Atro Kahiluoto:

Pääsykokeita vähentämällä ei nopeuteta ylioppilaiden siirtymistä työelämään. Pääsykokeiden vähentäminen lisää virhevalintoja, opiskelun keskeyttämisiä ja opiskelusuunnan vaihtamisia kesken opiskelun. Lisäksi ylioppilaskokeen merkityksen lisääminen houkuttelisi lukiolaisia suorittamaan ylioppilaskokeen hitaammin, useammalle vuodelle jaettuna. Tämä kaikki hidastaisi työelämän aloittamista varmasti enemmän kuin pääsykokeet.

On sitä paitsi resurssien tuhlausta, jos hyvä ranskan osaaja ei pääse opiskelemaan ranskaa, koska on huono matikassa. Kaiken lisäksi ainakin taideyliopistojen pääsykokeet olisi pakko säilyttää, mikä asettaisi eri aloille pyrkivät opiskelijat entistä eriarvoisempaan asemaan.

Urpilaisen ehdottama muutaman kuukauden kokeilu on kaikkein huonoin vaihtoehto: samana keväänä ei voisi pyrkiä useampaan paikkaan, parhaiten menestyisivät ne, jotka ovat käyneet kokeilemassa jo aiemmin ja järjestelmä kuormittaisi korkeakoulujen opetusta kohtuuttomasti.

Pääsykoekirjojen avulla opiskelijat ovat tähän asti saaneet nopeasti ja tehokkaasti realistisen kuvan kustakin opiskelualasta ja ovat voineet jo kertaalleen kirjat luettuaan hylätä sellaisen alan joka ei olekaan vastannut heidän mielikuviaan.

Lopuksi on vielä huomautettava, että yleensä kai ylioppilaat menevät töihin, jos eivät pääse heti opiskelemaan. Missä siis on tuo työelämästä hukattu vuosi, kansantaloudellisesti on kai se ja sama, tehdäänkö työvuosi ennen opiskelujen alkua vai vasta opiskelun jälkeen.

Entäpä asevelvollisuus sitten, pitäisikö siitä luopua, armeija ja siviilipalvelushan lykkäävät opintojen aloittamista vähintään vuodella?

Kimmo Rentola:

Jos valinnat tehtäisiin ylioppilastodistuksen pohjalta, se siirtäisi paineet lukioon, joka helposti venyisi nelivuotiseksi. Silloin ei saavutettaisi tavoitetta, valmistumista nykyistä nuorempana.

Ja tarvitaan väylä niille, joilla on mennyt koulu huonosti, mutta motivaatio riittäisi lukemiseen halutulle alalle. Usein nämä ovat poikia, jotka kiinnostuvat opiskelusta myöhemmin kuin tytöt.

Minna Tawast:

Millä tavalla pääsykokeiden vähentäminen vähentäisi ylioppilassumaa? Eihän se muuta sisäänotettavien määrää, enkä usko sen automaattisesti nopeuttavan valmistumistakaan.

Oikeudenmukaisuussyistä vasta kirjoittaneita kohtaan pääsykoesysteemiä voisi kyllä uudistaa, mutta opiskeluaikojen pituuteen vaikuttavat voimakkaammin muut asiat.

Yksi syy pitkiin opiskeluaikoihin on akateemisten valmistuneiden työtilanne. Miksi kiirehtiä pois yliopistosta, jos edessä on työttömyys tai parhaimmillaankin unelmien pätkätyöt?

Pääsykokeiden edessä on hyvä paikka pohtia, mistä asioista on niin kiinnostunut, että niiden parissa haluaisi tehdä päivittäin töitä. Pääsykokeisiin lukeminen auttaa myös hahmottamaan, mistä aineessa on kyse.

Jo lukioon aikaistettu pakko valita ja päättää, mihin ammattiin suuntautuu, johtaa yhä huonompaan yleissivistykseen ja nuorison suorituspaineiden lisääntymiseen. Näillä asioilla ei ole todettu kansakunnan tieto-taitoa kasvattavaa vaikutusta.

Ja miksi 15–18-vuotiaat pitäisi pakottaa putkiajatteluun? Eikö juuri se ole voimavarojen tuhlausta ja mahdollisuuksien hukkaamista? Miten syntyvät hallituksen koulutukselta peräämät innovaatiot ja luovuus, jos nuoren vaihtoehdot paketoidaan jo lukion ensimmäisellä luokalla?

Mitä tapahtuu, kun laudaturin paperit kirjoittanut, koko lukioajan valtiotieteelliseen tähdännyt opiskelija havaitseekin ensimmäisenä opiskeluvuotenaan valinneensa väärin? Puhumattakaan siitä, miten käy niiden, joiden kirjoitukset syystä tai toisesta eivät mene kovin hyvin, mutta joilla on sekä kiinnostusta että kapasiteettia opiskella korkeakoulussa?

Pääsykokeiden poistaminen ei myöskään poista kilpailua tiettyjen alojen opiskelupaikoista. Lääkiksen ja oikiksen kalliit pääsykoekurssit muuttuvat lukion aikana käytäviin kalliisiin preppauskursseihin.

Jaakko Hämeen-Anttila:

Korkeakouluissa on lukuisia aloja, joita ei kouluissa laisinkaan opiskella, ja näihin pääseminen ylioppilaskirjoitusten perusteella ei mittaa kiinnostusta tai taipumusta näille aloille.

Lisäksi on muistettava, että ylioppilaskirjoitusten arvosteluasteikko on nykyisellään liian harva, jotta sen perusteella voisi edes teknisesti suorittaa valintaa.

Jaakko Heinimäki:

Todistuksen painoarvon lisääminen lisäisi joutavaa pingotusta ja hiillostusta koulussa, eikä se rajoittuisi pelkästään lukioon. Entistä useammat peruskoulut ovat yhtenäisiä ykkösluokasta ysiluokkaan -kouluja, joten tulosvastuullinen pääsykoepreppaaminen alkaisi vaikuttaa jo aika pientenkin lasten koulunkäyntiin.

Toisaalta voisihan opiskelijavalinnasta luopua kokonaan. Otetaan kaikki halukkaat sisään ja pidetään julkisia häätöäänestyksiä viikoittain. Tiensä huipulle asti selvittäneiden kanssa sitten juhlitaan Big Doctor -bileissä.

Ilona Anhava:

Pääsykokeet mittaavat pyrkijän motivaatiota. Jo pääsykoetta varten opiskellessaan pyrkijä voi huomata, ettei ala häntä kiinnostakaan.

Käsittääkseni pojat menestyvät ylioppilaskirjoituksissa keskimäärin tyttöjä heikommin ja maalaislukioissa saadaan pääkaupunkilukioita heikompia tuloksia. Pyritäänkö siis siihen, että korkeakoulut täytettäisiin kaupunkilaistytöillä soveltuvuudesta ja kiinnostuksesta riippumatta?

Iivi Anna Masso:

Pääsykokeet ja vain ne auttavat seulomaan lahjakkaita ja motivoituneita opiskelijoita kullekin alalle. Ylioppilastodistus ei kerro niistä ominaisuuksista paljon mitään.

Ihmisiä ei myöskään saisi luokitella pärjääjiin ja häviäjiin jo 18-vuotiaina. Toisaalta yliopisto-opiskelijaksi pääsy ei ole mikään yleinen ihmisoikeus - on vain oikeus voida osallistua kilpailuun, kovaankin sellaiseen, tasavertaisin ehdoin kaikkien kanssa, jolloin parhaiten soveltuvat valikoituvat oikeille aloilleen.

Ylioppilassuma ei ole ongelma. Täytyy vain tyytyä siihen, etteivät kaikki pääse opiskelemaan yliopistoon. Pahempi on maisteri- ja tohtorisuma valmistumisen jälkeen – suomalaiset työmarkkinat eivät arvosta koulutusta.

Inflatoituneen koulutuksen arvoa tulisi palauttaa vähentämällä opiskelupaikkoja entisestään. On järjetöntä korkeakouluttaa koko väestö ja sitten valittaa, ettei ole tekijöitä vain ammattitaitoa vaativiin töihin.

Taru Mäkelä:

Miten muuten jyvät erotetaan akanoista?

Anna Kontula:

Ylioppilaskokeet mittaavat taipumusta tehdä kiltisti kotiläksyt, pääsykokeet taas kykyä ja soveltuvuutta tietylle alalle. Lisäksi monilla aloilla tarvittavaa osaamista ei ylioppilaskokeissa mitata lainkaan.

Pääsykokeiden poistaminen katkaisisi monen erityislahjakkuuden tai muuten motivoituneen nuoren mahdollisuudet opiskella unelma-ammattiinsa.

On Suomen etu, että opintoihin valikoituu motivoituneita ja kiinnostuneita opiskelijoita, ei kuuliaisia yleissuorittajia.

Pääsykokeiden merkitystä pitäisi pikemminkin kasvattaa.

Eero-Tapio Vuori:

Pääsykokeet on paras järjestelmä valita koulutusohjelmaan parhaiten sopivat oppilaat. Parempaa järjestelmää ei ole vielä kehitetty.

Lukion päästötodistuksella ei faktisesti ole mitään merkitystä ja kaikki tietävät sen.

Tämä viimeaikainen trendi, jossa yliopisto-opiskelua yritetään "nopeuttaa" on säälittävä ja kuolleena syntynyt ajatus – joka tietysti toteutetaan (Suomen tapa).

Ja sitten kun on kymmenen tai viisitoista vuotta huonoja kokemuksia plakkarissa, palataan vähin äänin vanhaan järjestelmään.

Kuka voitti? Pari ministeriä sai tempullaan viisi minuuttia julkisuutta.

Kari Enqvist:

Yliopistoilla on pulaa on niistä, jotka ovat erittäin hyviä jollakin kapealla alueella, ja tällaisia helmiä on parempi seuloa korkeakoulujen omissa pääsykokeissa.

Uskon, että myös hakijan kannalta tällainen systeemi on motivoivampi.

Ymmärrän kyllä, että ei ole järkevää ylläpitää kahta raskasta, osin päällekkäistä testausjärjestelmää, mutta kenties korkeakoulujen pääsykokeiden sijasta tulisi keventää ylioppilastutkintoa. Sehän ei yksinään ole mitään, pelkkä nariseva ovi jatko-opintojen porstuaan, jäänne ajalta, jolloin ainakin vanhoissa suomalaisissa elokuvissa tuore ylioppilas oli herra.

Kalle Haatanen:

Pääsykokeiden vähentäminen asettaa eri ikävaiheessa eri tavoin kulkeneet eriarvoiseen asemaan. Kokeiden poistaminen rikkoo sekä yksilöiden tasa-arvoa että korkeakoulujen itsenäisyyttä.

Harri Hautajärvi:

Muutoksen taustalla on se, että Suomen nykyinen hallitus pyrkii nyt pidentämään työssäoloaikaa molemmista päistä. Lukiolaiset halutaan saada opiskelemaan suoraan lukiosta, missä ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta ihmisellä pitää olla mahdollisuus päästä yliopistoon myöhemminkin, ja vaikka lukio ei olisi jostain syystä mennyt kovin hyvin.

Muutos tarkoittaisi sitä, että oppilaiden pitäisi tietää jo ennen lukiota mihin alalle aikovat suuntautua, ja on kohtuutonta vaatia sellaista 15-vuotiailta. Yksilöt kypsyvät eri aikaan. Ammatin valinta on ihmisen elämän kannalta niin tärkeä asia, etteivät monetkaat lukiolaiset ole siihen vielä valmiita.

Jos muutos toteutuisi hallituksen esittämällä tavalla, niin niin sanotuista eliittikouluista saataisiin entistä enemmän opiskelijoista yliopistoon. Järjestelmä suosisi yhä enemmän hyvistä perheistä tulevia oppilaita, ja se lisäisi taas yhteiskunnallista eriarvoistumista, joka onkin nykyisellä hallituksella punaisena lankana toiminnassaan. Todistusten perusteella valitseminen vaikuttaisi yliopistojen opiskelija-ainekseen valikoimalla yliopistoihin yksipuolisesti hyvät todistukset omaavia opiskelijoita – mutta opiskelija-aineksen taso voisi silti laskea, sillä kaikkea ei mitata pelkillä todistusten arvosanoilla.

Nykyinen koulujärjestelmä suosii kilttejä oppilaita, etenkin kilttejä tyttöjä, jotka opettelevat tiedot ja säännöt ulkoa ja tekevät kaiken juuri niin kuin kehotetaan.

Ehdotettu muutos ei suosisi sellaisia lahjakkaita mutta omapäisiä ja vallattomia yksilöitä, jollaisia olivat aikanaan esimerkiksi C.G.E. Mannerheim ja Urho Kekkonen. Todelliset lahjakkuudet eivät välttämättä ole mitään hyviä ulkoa opettelijoita.

Pienessä maassa kannattaa hyödyntää lahjakkuuspotentiaali kaikin mahdollisin tavoin. Jos nykyisin menestyy hyvin pääsykokeissa, voi toisinaan silti tulla valituksi yliopistoon huonommallakin päästötodistuksella ja ylioppilastutkintotodistuksella, ja tämä mahdollisuus olisi hyvä säilyttää edelleen. Etenkin taideaineissa on täysin välttämätöntä järjestää pääsykokeita myös tulevaisuudessa.

Pääsykokeita tarvitaan, mutta niitä kannattaa kehittää testaamaan kykyä analysoida lähteitä ja tehdä niiden perusteella synteesejä, sen sijaan että mitataan ulkoa opettelemisen kykyä, kuten nykyisin esimerkiksi lääketieteen ja oikeustieteen pääsykokeissa. Esimerkiksi ylioppilaskokeiden äidinkielen kokeet ovat erinomainen tapa testata oppilaan lahjakkuutta ja kypsyyttä, ja samantyyppisiksi voitaisiin kehittää myös pääsykokeita.

Hallituksen esitys merkitsisi siirtymistä eräänlaiseen broilerituotantoon, jossa saadaan tilastot näyttämään hyviltä. Opiskelijoiden valinta pelkillä todistusten arvosanoilla (ja ulkoa opettelemisen kyvyllä) on osittain jopa pelottava ajatus.

Esimerkiksi lääketieteelliseen pyrkiviltä pitäisi jo nykyisin testata soveltuvuutta alalle, siis psyykkistä kykyä kohdata toisia ihmisiä ja olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa – sitähän lääkäriksi haluavilta nykyisissä pääsykokeissa ei mitata, ja sen puutteen myös valitettavan usein huomaa lääkärissä käydessään. Parhaat arvosanat omaavista ja pääsykoekirjat parhaiten ulkoa osaavista ei välttämättä tule hyviä lääkäreitä.

Antti Alanen:

Kysymys on vaikea, enkä ole asiantuntija, mutta kysyin viisaammilta.

Pääsykoe on parempi valintamenetelmä kuin ylioppilastodistuspohjaisuus. Laadusta pitää maksaa, ja pienen maan kannattaa panostaa koulutukseen.

Juha Sihvola:

Pääsykokeita ei pidä vähentää ainakaan hallituksen nyt esittämin perustein. Raimo Sailaksen jo pitkään edustamassa hengessä hallitus haluaa, että opintotuen ja sosiaaliturvan varassa laiskasti elämää etsivät metropolilintsarit tulisivat ripeästi vahvistamaan kansallista innovaatiojärjestelmää ja polkemaan tarmokkaasti kapitalismin oravanpyörää.

Opintojen työelämäsuuntautuminen ja nopean valmistumisen tavoittelu hinnalla millä hyvänsä on markkinayhteiskunnalle ikävän tyypillistä idioottimaisuutta, jossa porsas lopulta kaataa oman purtilonsa.

Opiskelijoita pitäisi sen sijaan kannustaa oppimisen intohimoon: kohti kriittistä ajattelua, auktoriteettien kyseenalaistamista, inhimillisen moninaisuuden kunnioittamista ja solidaarisuutta ihmisen haavoittuvuutta kohtaan.

Ainoa oikea keino on kehittää entistä parempia yliopistoja ja muita oppilaitoksia. Suomalaisten yliopistojen häpeäpilkku on opettajien törkeän pieni määrä suhteessa opiskelijoiden määrään. Kriittisen ajattelun opettamisesta ei tule mitään jos eivät opettajat voi siihen keskittyä ja omistautua. Hallituksen nyt esittämä vaatimus, joka lisäisi opiskelijoiden määrää, tekisi sen vain entistä vaikeammaksi.

Myöskään opiskelijavalinnan muuttaminen pääsykoeperusteisesta ylioppilastutkintoperusteiseksi ei ole mikään parannus vaan voi epäreilusti sulkea monen nuoren kapinallisen ja elämän etsiskelijän portit.

Kaarina Kaikkonen:

En usko pääsykokeiden olevan pääsyy siihen, että nuoriso pitää huolettomia muodikkaita välivuosia, haahuilee pyrkien moneen paikkaan ja miettii minne suuntautuisi elämässään. Ehkä syy löytyy pikemminkin yhteiskunnan liiallisessa vauraudessa ja huolenpidossa. Myös asenteissa, työelämän arkirutiineihin ei tunnu kellään olevan minkäänlaista kiirettä.

Opiskelualaa vaihdetaan yhtä helposti kuin parisuhdetta. Ollaan epävarmoja siitä oikeasta ja haaveillaan täydellisestä sopivuudesta, pelätään sitoutumista. Ahdistutaan pienistäkin vastoinkäymisistä. Opiskellaan vähän aikaa tätä, sitten pyritäänkin tuonne, joten vuosittainen hakijoiden määrä lisääntyy myös tästä syystä.

Jos opiskelemaan päästään vain lukiotodistuksen perusteella, se lisää ammatinvalinnan painetta lukion aloittamisikään. Kuusitoistavuotiaina ollaan vielä murrosiän pyörteissä. Monilla aloilla hyvääkään kympintytön lukiotodistus ei ole tae soveltuvuudesta alalle, joten hukkakoulutus lisääntyy huomattavasti ja toisaalta koulutusta työssään tarvitsevat jäävät paitsi. Esimerkiksi monikin rakennusalan, logistiikan, konealan tai maansiirron yrittäjä voisi tarvita kaupallista koulutusta mutta jää sitä ilman. Johtajakoulutusta tulisikin siirtää korkeakouluasteelta ammattikouluihin.

Vakavin ongelma on ahdistuksen ja epävarmuuden lisääntyminen opiskeluikäisten keskuudessa. Peruskouluun ja lukioon tulisi lisätä oppiaineita, jotka vahvistavat itsetuntoa ja persoonallisuutta. Luottamusta omiin voimiin ja vahvuuksiin, luottamusta kykyihin selviytyä elämästä lukuisista vastoinkäymisistä huolimatta.

Anja Snellman:

Päinvastoin, hakujärjestelmää voisi kirjavoittaa ja monimuotoistaa, niin että aloittajien joukossa voisi olla niin vastakirjoittaneita ylioppilaita, välivuoden tai kaksi pitäneitä, sekä myös pidempään motivaatiotaan hakeneita, välillä työelämässäkin käyneitä, kypsempiä opiskelijoita.

Ideaalina ei saisi olla vain kiire, nopeus ja tehokkuus. Putkiajattelua ja putkiarvoja ei tähän maahan tarvita lisää. Kukoistukseen tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä, ja yllätyksen elementti.

Silja Rantanen:

Pääsykokeiden vähentäminen vähentäisi entisestään yliopistojen autonomiaa. Pääsykokeissa käytetään hyväksi yliopistojen opettajakunnan asiantuntemusta. Näyttää kuin se nykyisin tulkittaisiin demokratian vastavoimaksi, joka on kuohittava keinolla millä hyvänsä. Toimittuani neljä kuukautta taideyliopiston professorina alan tuntea itseni ääriviivattomaksi olennoksi.

Kuvataide kuulunee Henna Virkkusen mainitsemiin poikkeusaloihin, joilta uudistus ei koskisi. En kuitenkaan pitäisi mahdottomana ajatuksena valita kokeeksi Kuvataideakatemian opiskelijoita ylioppilastodistusten perusteella. Seuraavaksi itkettäisiin sitten kympin tyttöjen syndroomaa.

Motiivien testaus on spekulaatiota. Hyviksi kuvataiteilijoiksi päätyy ihmisiä mitä sekalaisimmin motiivein. Ongelma on pikemminkin, kuinka lahjakkaat, mutta traumattomat nuoret saataisiin hakeutumaan taideopintoihin. Ei heitä ministeriö voi mainostoimistoista oikeaan luomistyöhön raastaa.

Anna Rotkirch:

Pääsykokeet mittaavat paitsi kykyä, myös motivaatiota. Jollei pääsykokeita olisi, se veisi koko koulujärjestelmän väärään kehityssuuntaan.

Antti Nylén:

Tässä, kuten niin monessa asiassa nykyään, tuntuu pistävä talousmetafysiikan löyhkä. Korkeakouluihin pääsemistä pitäisi selvästi vaikeuttaa.

Kari Uusikylä:

Opetusministeriöltä tuntuu puuttuvan ymmärrys ehdotustensa seurauksista. Ihmiseksi kasvu ei noudata tuotantotalouden periaatteita.

Kuka haluaa muuttaa koulumme suoritushelvetiksi, jossa kilpailu yliopistopaikasta aloitetaan esikoulussa? Japanin puoli miljoonaa masentunutta koulupudokasta kertoo karmeaa kieltään kilpailukoulun seurauksista.

On surullista, jos ministeriössä puuttuu alkeellinen taju siitä, miten ihminen kehittyy lapsesta tehokkaaksi ja tasapainoiseksi aikuiseksi.

Ministeriön linja on kuitenkin johdonmukainen: lisää (näennäis)tehokkuutta esikouluun, kouluun, yliopistoon... Surullista, kovin surullista.

Ullamaija Kivikuru:

Monilla aloilla voidaan kehittää kansallisia sisäänottoja, jossa alan oppilaitokset yhdessä kehittävät pääsykokeen. Niissä voidaan painottaa nykyistä enemmän myös ylioppilastutkinnon arvosanoja, mutta pääpaino olisi edelleen soveltuvuudessa. Koko maan kattava yksi ja yhteinen hakusysteemi avaa pelottavia näkymiä: preppauskurssit siirtyvät lukiolaisikäluokkaan, ja pääaineen vaihtokaruselli lähtee käyntiin pikapikaa.

Ylipäätään aika kiintoisa on ajatus, että yliopistouudistuksen myötä liekaköyden opetusministeriöön piti hölletä – ja nyt sitten tarjotaan järjestelyä, jossa oppilaitoksilla ei edes ole sanansijaa siihen, keitä valitaan. Ruotsissa on ollut kokeiluja siitä, että opettajien sijasta tietokone valitsee opiskelijat. Kannattaisi ehkä tutustua tämän systeemin palautteeseen.

Janne Saarikivi:

Pääsykokeita ei pidä poistaa, mutta ne pitää muuttaa soveltavuuskokeiksi ja haastatteluiksi pakkopänttäyksen asemesta.

Tilanne, jossa yksityiset oppilaitokset kouluttavat ihmisiä kalliisti pääsemään standardimuotoisista kokeista läpi ei ole järkevä tai oikeudenmukainen.

Toisaalta myös ylioppilaskirjoitukset ovat monin tavoin epäoikeudenmukainen valintakriteeri. Olisi parasta, jos ihmisen motivaatiota ja soveltuvuutta eri aloille voitaisiin arvioida haastatteluin. Vielä parempi olisi, että ihminen voisi kokeilla useiden eri alojen opiskelua, yrittää ja erehtyä. Siitä kai kaikki työryhmät kuitenkin ovat yhtä mieltä, että sellaista ei enää nykyaikana voida sallia.

Aloitin opintoni yliopistossa noin kaksi vuosikymmentä sitten.

Orientoivalla kurssilla vieraili tuolloin muun muassa luennoitsija, joka sanoi, että ei ole mitään järkeä valmistua nopeasti, vaan että pitää opiskella eri aloja ja koostaa yllättäviä yhdistelmiä, käydä tutustumassa eri laitoksiin. Hän korosti sitäkin, että opiskeluvuosina pitää olla aikaa harrastaa kuutamokävelyjä rakastettujen kanssa.

Niin paljon huonommaksi on siis maailma ehtinyt muuttua näin lyhyessä ajassa.

Seppo Zetterberg:

Pääsykokeita ei pidä selvästi vähentää saatikka poistaa. Pojat kypsyvät hitaammin, eivätkä he pysty vielä lukiossa ja ylioppilastutkinnossa yltämään parhaimpaansa. Pääsykokeiden poistaminen johtaisi väistämättä siihen, että yliopistojen jo nytkin vahva naisistuminen ryöstäytyisi holtittomaksi. Pojista tulisi yliopistoissa harvinaisuus, ja pian he olisivat myös akateemisissa ammateissa pikemminkin luonnonoikku kuin normaali ilmiö. Tätäkö opetusministeriö haluaa?

Tuntuu siltä, että niin tässä kuin monessa muussakin asiassa yliopistolaitos on täyttä vauhtia ajamassa päin seinää. Kyydissä on joukko määkiviä lampaita, jotka eivät uskalla painaa ajoissa jarrua.

Arno Kotro:

Lukion opettajana en pidä siitä näkymästä, että lukio-opetuksesta yhä selvemmin tulisi valmennuskurssitusta ylioppilaskirjoituksiin, joiden perusteella jatko-opintopaikat sitten jaettaisiin. Lukiota ei pidä ruuvata enää nykyistä hiostavammaksi. Ja nuorena pitää olla tilaa etsimiselle, erehtymiselle ja mokailulle ilman että myöhemmät valinnat liikaa vaikeutuvat.

Jo nyt ylioppilaskirjoitukset turhan paljon ohjaavat ja kapeuttavat opiskelua. Pääsykokeiden merkittävä vähentäminen johtaisi siihen, että lukion luonne yleissivistävänä opinahjona kärsisi, kun jo varhaisessa vaiheessa pitäisi päättää, mitä kannattaa opiskella ja kirjoittaa ylioppilaskokeissa. Muutos myös lisäisi epätervettä kilpailua ja vertailua lukioiden välillä. Kalliista ja eriarvoistavista preppauskursseista ei päästäisi eroon, ne vain aikaistuisivat nykyisestä.

Pääsykokeiden sisältöä pitää tietenkin miettiä. Itse muistan lukeneeni psykologian valintakokeisiin kirjaa, joka peräänkuulutti ymmärtävää lukutapaa ja muistutti ulkoaopettelun turhuudesta, ja tämän opuksen ulkoaosaamista sitten testattiin pääsykokeen knoppikysymyksillä.

Jos opintojen keskimääräistä aloitusikää halutaan laskea, pääsykokeiden vähentämisen sijaan yksi käypä keino olisi luopuminen aikansa eläneestä asevelvollisuudesta, joka tarpeettomasti viivyttää opintojen alkua helposti kahdellakin vuodella.

Katariina Numminen:

Ei, jos pääsykokeiden vähentäminen tarkoittaa, että ylioppilastodistuksen merkitys kasvaisi.

Pääsykokeita olisi kyllä ehkä syytä uudistaa monellakin alalla. Usein koko kokeen malli, räjähtävä maksimisuoritus, suosii tietynlaisia persoonallisuuksia, jotka eivät välttämättä ole samat kuin parhaat ja soveltuvimmat.

Se ehdotettu malli, jossa opinnot ovat kaikille avoimet alkuun, on mahdollinen, se vaan edellyttäisi paljon resursseja ja rakenteellisia uudistuksia.

Juha-Pekka Hotinen:

Kilpailua, preppaamista ja karsintaa ei pidä siirtää kouluihin nykyistä enempää.

Yrjö Juhani Renvall:

Hokeminen työurien pidentämisestä suoltaa ideoita, joita ei ole loppuun asti harkittu. Ehdotus pääsykokeiden poistamisesta kuuluu opetushallinnon penikkatautiin, jossa johtava ajatus on kaikkien köysien irrottaminen yhtä aikaa. Vastassa on kaaos, joka jää huoltojoukkojen selvitettäväksi.

Penikkatauti on osuva sana laajempaankin hallintokäyttöön. Kun ihmisestä väkisin yritetään ottaa irti liian pian, liian paljon, se menee jumiin. Välitön hoito on lepo.

Lapset halutaan aikaisemmin kouluun, ehkä kolmeen kouluun yhtä aikaa, jotta osaaminen varmimmin palvelisi elinkeinoelämän vaatimuksia. Nuoret halutaan aikaisemmin koulusta pois ja nopeammin seuraavaan kouluun, jotta ehtisi sieltä aikanaan aikaisemmin pois. Elämän rationaalisen jouduttamisen kannalta työelämän jälkeinen kuolema tulisi myös aikaistaa. Tai aikaistuuhan se, kun tappotahtinen pikaelo hoitaa sen luonnostaan. – Työuran pituus ja elämän suhteellinen lyhyys on kiistaton taloushyöty.

Itse kysymykseen:

Kannattaa harkita sitä vaihtoehtoa, että yliopiston valintakokeita kehitetään enemmän soveltuvuutta kuin pyrkimistä ja pääsemistä mittaavaan suuntaan. Ylioppilaskirjoituksesta luovutaan ja säästyvä aika, työ ja stressi käytetään lukion ja yliopiston väliseen "seurusteluun". Tutustuminen koulutuksen ja elämän tarjoamiin vaihtoehtoihin ilman paineita olisi saavutus sinänsä. Ei erillistä kurssitusta, ei psykosomaattisia oireita, ei loputonta ahdistusta omasta mahdollisuudesta olla mukana tässä yhteisessä elämänmenossa.

Teen työni näyttelijäkoulutuksessa, jossa valintakokeeseen tulee tuhat opiskelijaa. Valmistuminen ja työllistyminen on hyvän valinnan tulos. Ne 99 prosenttia, jotka eivät ole tulleet valituiksi, ovat tilanteen ymmärtäneet. Elämässä on vaihtoehtoja, kunhan niihin on aikaa tutustua.

EN OTA KANTAA

Juha Seppälä:

Pääasia on, ettei missään numero- tai arvosana-arvioinnissa koskaan painaisi niin sanottu tuntiaktiivisuus, joka määrittää lähinnä persoonallisuustyyppiä ja jolla ei ole mitään tekemistä osaamisen tai tietämisen kanssa.

Tässä katsannossa ylioppilaskirjoitukset ja pääsykokeet ovat samanarvoisia.

Matti Kalliokoski:

Opintojen nopeampi aloittaminen ylioppilaskirjoitusten jälkeen on hyvä päämäärä, mutta ei ainoa. Monessa paikassa voidaan siksi tehdä nykyistä suurempi osa valinnoista ylioppilastutkinnon arvosanojen perusteella. On kuitenkin tarjottava mahdollisuus siirtyä akateemiselle opintielle myös myöhemmin elämässä. Jotkut pystyvät olosuhteiden vuoksi panostamaan opiskeluun vasta varttuneempana. Kouluaikojen vaikeuksistakaan ei pidä sakottaa pysyvällä umpikujalla. Näitä tilanteita varten tarvitaan myös muita väyliä opintoihin kuin edelliskevään kirjoitusten tulokset. Monilla aloilla on viisasta mitata motivaatiota ja soveltuvuutta tavalla, joka ei ole lukiossa mahdollista. Sitäkin varten tarvitaan pääsykokeita. Yhtä ainoaa oikeaa mallia ei siis ole.

Se kyllä hämmästyttää, että keskustelussa koko koulujärjestelmän päätavoitteeksi on asetettu eläkejärjestelmän rahoituksen varmistaminen. Silloin kansalaisesta on tehty alamainen, jonka tehtävänä on mukautua herrojen luoman järjestelmän ehtoihin. Vaikuttaisi viisaammalta korjata eläkejärjestelmää ja pitää kasvatusta ja sivistystä koulutusjärjestelmän päätehtävinä.

Timo Valjakka:

En tunne asiaa riittävästi.

Atso Almila:

EK toimii epäpsykologisesti. Kuin käärmettä pyssyyn ajaisivat. Nuoret reagoinevat painostukseen valitsemalla "toisin". Työurat eivät tule virtaviivaistumaan, vaan kansa alkaa vaatia rauhallisempaa tahtia elämänkaaren alusta loppuun.

Ongelma Sibelius-Akatemiassa: kerran valittua ei saa ulos heitetyksi, vaikka osoittautuisi mädäksi omenaksi; on ehdoin tahdoin saatava keskinkertaisenkin valmistua.

Janne Gallen-Kallela-Sirén:

Kysymystä pääsykoejärjestelmästä pitäisi mielestäni lähestyä tiedekuntakohtaisesti.

Yrjö Sotamaa:

Urpilaisen markkinaehtoinen valintaprosessi on yllättävä ehdotus.

Taideyliopistoissa aloittaisi syksyisin tuhansia opiskelijoita, joista vain kourallinen pääsisi jatkamaan. Taistelu paikasta auringossa olisi rankkaa ja turhauttavaa rannalle jääneille 95 prosentille. Nykyinen systeemi on reilumpi ja rationaalisempi.

Antti Arjava:

Tuntuu, että tässä ollaan aika hankalassa pattitilanteessa, kun ei haluta tukkia mahdollisuutta yrittää uudelleen niiltä, jotka syystä tai toisesta eivät menesty ensimmäisellä yrittämällä tai ensimmäisillä kriteereillä.

Ja kuitenkin perusongelma on juuri se, että ihmiset haluavat sinnikkäästi pyrkiä eteenpäin ja jäävät vuosikausiksi yrittämään.

Koulutusmäärien lisääminen ei varmastikaan ole ratkaisu, koska monilla aloilla nykyisetkin määrät ovat liikaa.

Leena Lehtolainen:

Kysymyksenasettelu oli: "Pitäisikö korkeakoulujen pääsykokeita selvästi vähentää?". Mikäli selvästi-sanaa ei kysymyksessä olisi ollut, olisin vastannut kyllä.

On kuitenkin joitakin koulutusaloja, esimerkiksi taidekorkeakoulut, jonne ei voida valita opiskelijoita ilman pääsykokeita, ja alat ovat monin tavoin keskenään yhteismitattomia. Esimerkiksi teknillisten korkeakoulujen järjestelmä, jossa osa opiskelijoita valitaan yo-arvosanojen ja pisteiden perusteella, osa pääsykokeiden, tuntuu järkevältä.

Toivottavasti uudistukset karsivat valmennuskurssibisnestä, joka asettaa pyrkijät taloudellisesti todella eriarvoiseen asemaan.

Soila Lehtonen:

En tunne asiaa tarpeeksi, mutta tutkinpa kuitenkin Oxfordin yliopiston eri alojen hakumenettelyä; käsittääkseni KAIKKI potentiaalisesti hyväksyttävät pyrkiläät edelleen haastatellaan henkilökohtaisesti, riippumatta siitä millaiset spesifiset pääsykoevaatimukset aineessa on.

Halutaanko meillä missään kohdata livenä tulevaa opiskelijaa – vainko paperit ja kirjalliset kokeet ratkaisevat?

Tietääkö ylioppilas mikä hänen oikea tuleva alansa on? Mitä hän ehtii ottaa mahdollisuuksista selvää viimeisenä lukiovuotenaan? Onko ammatinvalinnanohjauksella riittävät resurssit?

Pääsykokeet ainakin mittaavat lopulta motivaatiota, joskaan eivät välttämättä soveltuvuutta. Haastattelut täydentäisivät hakumenettelyä tietysti parhaiten.

Teivo Teivainen:

Joillakin aloilla pääsykokeiden nykyistä vähäisempi painottaminen saattaa olla järkevää. Korkeakouluilla tulisi olla autonominen oikeus määritellä valintakäytäntöjään.