HS-raadin vastaukset kysymykseen: Antavatko kiekkoleijonat suomalaisille aihetta ylpeyteen?

20.5.2011 6:00

Helsingin Sanomat

Suomen joukkue voitti maailmanmestaruuden sunnuntaina Slovakiassa päättyneissä jääkiekon MM-kisoissa. Loppuottelussa Suomi voitti Ruotsin maalein 6–1.

Maailmanmestaruus oli toinen Suomen jääkiekkohistoriassa. Ensimmäisestä, vuonna 1995 Ruotsin MM-kisoissa voitetusta mestaruudesta ehti kulua 16 vuotta. Silloinkin Suomi voitti loppuottelussa Ruotsin, lukemin 4–1.

Jääkiekon loppuottelua seurasi televisiosta yli kaksi miljoonaa suomalaista. Pitkälti toista miljoona katsojaa oli myös maanantai-iltana suorana televisioidulla maailmanmestareiden kotiinpaluujuhlalla, jota oli paikan päällä Helsingin kauppatorilla seuraamassa jopa 100 000 katsojaa.

Kahden maailmanmestaruuden ajankohdan välillä on nähty myös yhteiskunnallisia yhtymäkohtia. Kuten vuonna 1995, nytkin mestaruutta juhlitaan taloudellisesti ankarista ajoista toipuvassa maassa, jossa on yhä paljon epävarmuutta ja huolta lähitulevaisuudesta. Kuusitoista vuotta sitten laajapohjainen sateenkaarihallitus oli juuri aloittanut työnsä. Nytkin maahan kootaan poliittisesti kirjavaa hallitusta, jolla on edessään ikäviä säästöpäätöksiä.

Maajoukkueen menestyksen toivotaan lietsovan kansallista yhteishenkeä. Kiekkoleijonien joukkuepelissä, rohkeissa yksilösuorituksissa, johtamisessa, motivoimisessa ja roolituksessa nähdään esimerkillisyyttä, jota halutaan siirtää myös yritysmaailmaan ja koko yhteiskuntaan. Edellisen maailmanmestaruuden jälkeen kiekkovalmentajista tuli kysyttäjä luennoitsijoita henkilöstöjohtamisen asiantuntijoina.

Mestaruusjuhlan voitonhuumassa on toisaalta nähty myös lieveilmiöitä. Juhlahumussa jääkiekkomaajoukkueen kannattajien keskuudessa on esiintynyt jonkin verran maahanmuuttajiin ja ulkomaalaisiin kohdistuvaa rasistista huutelua ja uhittelua. Aggressioita on kohdistunut myös finaalivastustaja Ruotsiin: esimerkiksi Helsingissä jotkut juhlijat ovat polttaneet Ruotsin lippua, ja Ruotsin Haaparannassa Torniosta rajan yli tulleiden suomalaisten väitetään syyllistyneen useisiin pahoinpitelyihin.

Jääkiekkoliitto julkaisi tiistaina tiedotteen, jossa liitto ja maajoukkue irtisanoutuivat puheenjohtaja Kalervo Kummolan suulla kaikenlaisesta rasismista ja vihamielisyydestä ulkomaalaisia kohtaan. Maanantaina Nelosen tv-haastattelussa maajoukkueen kapteeni Mikko Koivu totesi hieman ympäripyöreämmin, että hänen mielestään Suomessa on aina pystytty suvaitsemaan ja kunnioittamaan toista ja että maajoukkueessakin on paljon erilaisia yksilöitä.

Arvostelua on kirvoittanut myös kiekkoleijonien mestaruuden jälkeinen alkoholin käyttö ja humaltuneena esiintyminen. Bratislavassa loppuotteluun jälkeen joukkue avasi oluttölkit tv-kameroiden edessä heti jäältä pukukoppiin päästyään. Maanantaina Suomeen palattuaan ja Kauppatorin voitonjuhlissa monet joukkueen pelaajat sekä valmennus- ja johtoportaan jäsenet olivat silmin nähden humalassa.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin kiinnitti tiistaina antamassaan lausunnossa huomiota juhlivan jääkiekkojoukkueen runsaaseen alkoholinkäyttöön ja muistutti, että urheilijat ovat lasten ja nuorten esikuvia. Suomen liikunnan ja urheilun (SLU) pääsihteeri Teemu Japisson totesi, että voitonjuhlissa tulisi välttää julkista alkoholin käyttöä ja vahvasti humaltuneena esiintymistä.

Maajoukkueen päävalmentaja Jukka Jalonen piti tiistai-iltana Ylelle antamassaan haastattelussa kohua ylimitoitettuna. Jalonen totesi, että jokaisen pitäisi tuntea rajansa alkoholinkäytössä, mutta hän ei kyseenalaistanut runsasta alkoholinkäyttöä maailmanmestaruuden kaltaisen harvinaislaatuisen saavutuksen juhlimisessa. "Lapset ja nuoretkin varmaan ymmärtävät, että aikuiset ihmiset ovat joskus kännissä. Aika monen isä ja äiti ovat kuitenkin joskus olleet humalassa", Jalonen kommentoi.

Viikon kysymys:

Antavatko kiekkoleijonat suomalaisille aihetta ylpeyteen?

KYLLÄ

Antti Alanen:

Hyvä leijonat!

Lotta Backlund:

Tietenkin antavat, nehän voitti just MM-kultaa! Toiset pelaa ahteri ruvella kaksi viikkoa lätkää, saavuttavat tavoitteen, joka Suomen kansan mielestä lähentelee jo jotain myyttistä, kaiken parantavaa triumfia, jota sydän syrjällään joka vuosi odotetaan ja jännitetään ja toivotaan, ja sitten eivät saa ottaa keittoa voiton jälkeen?

Voitonjuhla on tietenkin kiekkoilijoille työhön liittyvä edustustilaisuus, eikä sellaisissa suinkaan kenenkään sovi olla aivan umpitunnelissa. Yritän kaivamalla kaivaa itsestäni sen puolen, joka haluaa paheksua kännileijonien käytöstä. Olen äiti, yritän ihan viran puolestakin nyt puskea esiin paheksujan. Tiedän, että olisi vastuullista ja moraalisesti oikein paheksua heitä, mutta en vaan saa esiin autenttista paheksuntaa tai mielipahaa tai pettymystä.

Myönnän olevani tässä asiassa ehkä yksinkertainen ja keskenkasvuinen, mutta kyllä minua ennemmin naurattavat hassut humalaiset. Ördääjäjuntit ja syliinoksentelijat ovat asia erikseen, mutta yli-innokas pressanhalaaja ei vielä saa mua vihan partaalle.

Max Arhippainen:

Kyllä loistavaa urheilusuoritusta voi arvostaa, vaikka jotkut jäsenet joukkueesta eivät sitten jälkeen ehkä käyttäytyneet täysin aikuismaisesti, ja vaikka voittojuhlinnassa oli selviä, myös hyvin epämukavia, ylilyöntejä.

Aki-Mauri Huhtinen:

Leijonat tekivät sen, mitä heidän esi-isänsä ja heidän esi-isänsä. Suomalaisuuteen näyttää kuuluvan huolimatta kaikesta postmodernista tuulahduksista tiettyjä pysyviä asenteita, velvollisuuksia, tapoja ja tunteita.

Leijonien kotiinpaluuta ei voida irrottaa siitä mitä he ovat joutuneet kestämään ja tekemään. Ihmiset, jotka itse eivät ole taistelleet eturintamassa, ovat vääriä henkilöitä arvioimaan taistelijoiden kokemuksia ja tekoja. Totta kai paheksua saa, mutta sillä ei ole merkitystä.

Tekojen sarja on kokonaisuus, eikä siitä voida irrottaa käyttäytymisen hippuja. Pelejä hävitään ja voitetaan kaukalossa ja sen ulkopuolella. Joka ei ole pelannut, ei sitä voi käsittää. Totta kai kaikki mielipiteet ovat sallittuja, elämmehän demokratiassa.

Vaula Norrena:

Leijonat pelasivat komeasti, rehdisti, taitavasti, kerrassaan kullan arvoisesti kentällä, ja ansaitsevat siitä kaiket kiitokset.

Vaan kentän ulkopuolella suoritus ei yltänyt mitaleille. Liian moni joukkueen taustoista ja muutama pelaajakin oli melkoisen heikossa kunnossa tullessaan kansanjuhlaan.

Opettajaystäväni kertoi, kuinka 8–10-vuotiaat koululaiset leikkivät koko seuraavan päivän "kännääviä kiekkoilijoita", kaatuilivat, hihittivät, olivat juovinaan ja sanoivat, että on hienoa juoda viinaa, kun sankaritkin tekee niin. Että sellaisia roolimalleja.

Suuren vastuun tapahtuneesta kantaa myös media, ja varsinkin media, joka otti ilon irti humalaisista näyttämällä heidän horjumistaan pitkään ja lähikuvassa. Oliko pakko oikein herkutella humalaisilla tv:ssä?

Osavastuu kuuluu myös tapahtuman järjestäjille, jotka tilasivat kansanjuhlaan varta vasten kännäämisellä riekkuvan artistin. Mitä heillä kaikilla pyöri päässä?

Urheilijoita ihaillaan, koska he pystyvät johonkin sellaiseen, mihin tavallinen ihminen ei ikinä. He ovat supersankarin malleja lapsille, nuorille ja aikuisillekin. Supersankarikin voi hävitä taistelussa, vaan hän ei koskaan käyttäydy alhaisesti tai myy jaloja arvojaan.

Ansaitakseen supersankari-ihailua täytyy pystyä olemaan sen ihailun arvoinen. Ettei supersankari muutu pian idolista narriksi.

Matti Kalliokoski:

Kyllä, yhden päivän ajan kiekkoilijat yhdistivät kansan. Sen jälkeen aiemmat erot tulivat taas näkyviin.

Suomessa on merkittävä joukko ihmisiä, joiden mielestä alkoholi on olennainen osa juhlimista, joiden mielestä jokainen saa toimia tavallaan ja joiden mielestä humalaisten vanhempien näkeminen on lapselle normaalia. On myös merkittävä joukko ihmisiä, jotka ovat eri mieltä. Tämä ero tuntuu säilyvän vuosikymmeniä.

A.W. Yrjänä:

Känni on suomalaisen kapinaa järjestystä ja sääntöjä vastaan. Se on suorituspohjaisen yhteiskunnan kääntöpuoli.

Jos kolmesataa päivää vuodessa treenaavan urheilijan pitää voiton hetkellä kansakunnan edessä piilottaa työllä ansaittu känninsä, eikö se ole kollektiivista itsepetosta, kuivettuneen toimistokulttuurin selkävoitto ihmisyydestä.

Janne Saarikivi:

Ensiksi: minusta on hienoa, että Suomen joukkue voitti maailmanmestaruuden. Paljon onnea!

Minua ei myöskään lainkaan loukkaa se, jos nuoret miehet ottavat voiton kunniaksi pari kaljaa. Saattaisinpa jopa itse äityä humalatilaan jonkin merkittävän voiton kunniaksi.

Toiseksi: olisi mukava, jos vaikkapa kulttuurin tai tieteen saralla saavutettujen laakereiden juhlinta aiheuttaisi edes aavistuksen urheilun sytyttämästä kansanriemusta. Itse arvostan näitä saavutuksia paljon lätkäkultaa korkeammalle.

Jaa miksikö? Siksi, että urheilu on banaalia. Siinä nopein ja voimakkain voittaa kuten ala-asteen hiekkakentällä. Kulttuurissa voi heikkokin olla kuningas, ja heikkojen voitto se vasta olisikin oikea juhlan ja riemun aihe.

Jukka Mallinen:

Pakko antaa kyllä – hyvin heikko. Mutta kysytäänkö itse voitosta vai voitonjuhlista?

Itse joukkue kokosi itsensä ihailtavasti.

Ottelun seuraaminen taas tuo mieleen Suetoniuksen "Rooman keisarien elämäkertoja" ja gladiaattoritaistelujen Roomassa herättämän kiihkon – "leipää ja sirkushuveja" – kovin pitkälle ei "vulgus" ole niistä ajoista edistynyt.

Känninen juhlinta menee oikeassa Euroopassa eksoottisen villin metsäsuomalaisuuden piikkiin – samaan sarjaan kuin Lordi, Leningrad Cowboys ja Kaurismäen leffat.

Onko voitonhuuma korvike- ja sijaiselämää – jääkiekkojoukkue voittaa mestaruuden, mutta todellisten omien elämysten puuttuessa sohvaperunat tunkevat miesten taistelun rääppiäisille?

Ville Ranta:

Joukkueen pelaajat ovat todella hyviä urheilijoita ja sellaisista voi aina olla ylpeä. Urheilijoiden menestyminen erilaisissa kisoissa on suomalaisille paljon merkittävämpää kuin poliitikkojen, taiteilijoiden tai yritysjohtajien menestyminen.

Joukkueen toikkarointi kännissä ei anna aihetta ylpeyteen, vaikka kyllä moni Suomessa pitää kännissä esiintymistäkin ylpeyden aiheena.

Kansainvälisesti jääkiekko on yhdentekevää. Peliä ei pelata monessakaan maassa, eikä niissäkään peli ole "kansallislajin" asemassa.

Edes ruotsalaiset eivät tunnu ottavan jääkiekkoa samalla tavalla tosissaan kuin suomalaiset, joilla urheilu ja todellisuus tuntuvat sekoittuvan täysin.

Alf Rehn:

Selkäpiimoralisointia tulisi välttää, aivan kuten änkyräkännejä ja väärin ajoitettuja ilmaveivejä, mutta missä juhlimisen ylilyönnit menee ohi ja rankaisee itse itseään, liiallisesta moralisoinnista voi tulla pysyvä sairaus.

Jaakko Heinimäki:

Antavat juu, vaikka tämä isänmaallinen kohkaaminen urheilun ympärillä pikkuisen minua tympiikin.

Mitä viinan kanssa läträämiseen tulee, niin edustusjoukkueen hommiin kuuluu vähän edustaa. Ja yleensä hommat hoidetaan alta pois ennen kuin vedetään perseet olalle.

Paula Tuovinen:

Lapset ja nuoret ovat fiksuja. He ymmärtävät, että menestykseen tarvitaan järkyttävä määrä kurinalaista työtä ja kieltäymyksiä. Uskoakseni he arvaavat valistamattakin, että tietenkään jokaisen treenin ja ottelun jälkeen ei vedetä lärvejä.

Sen verran sallin suomalaisen sinänsä vastenmielisen juomiskulttuurin kukoistaa, että kerran elämässä maailmanmestaruuden jälkeen humaltuminen voi olla jopa sallittua, ja jopa julkisesti.

Sampo Terho:

Maailmanmestaruus on loistava yhteisen ilon aihe koko kestävyysvajeen keskellä kamppailevalle kansakunnallemme. Tästä suomalaiset voivat nauttia yhdessä yli kaikkien sosiaalisten, poliittisten, kielellisten tai muiden rajojen.

Minna Joenniemi:

Loistava voitto, kunniakasta peliä ja vaikuttavaa itseluottamusta. Erityiskiitos hyvän keskustelun laukaisemisesta kostealla juhlinnalla.

Risto Volanen:

Kyllä, iloon ainakin. Maailmanmestaruus tuli.

Ben Zyskowicz:

Koko kansa voi iloita, kun Suomen edustajat menestyvät.

Kari Uusikylä:

Ylpeäkin saa olla, mutta ennen kaikkea voi olla iloinen hienoista peleistä ja joukkueen tarjoamasta viihteestä.

Olen vahingoniloinen niille synkille miehille, jotka ovat haukkuneet vuosikaudet nuorisovalmennustamme lepsusta pehmoilusta. Nyt nähtiin, että pelin pitää olla leikkiä, josta saa nauttia. Se ei ole alistuvaa orjatyötä.

Urheilijoiden juopottelu on hävettävä perinne, joka tekee surulliseksi. Känniset idolit tekivät nuorille karhunpalveluksen, jota ei voi antaa anteeksi. Mitä väliä raittiuspuheilla on tämän jälkeen?

Nyt nuoriso oppi, että räkäkännit ovat osa elämää, oli pyhä tai arki.

Atso Almila:

Ei ole kiekkoleijonien vika, että juhlat järjestettiin päin persettä.

Timo Valjakka:

Pirun hyviä jääkiekon pelaajia ja sen vuoksi "kyllä", ehdottomasti.

Kauppatorin ylilyönnit pelaajien taholta ovat ymmärrettäviä vaikkakaan eivät hyväksyttäviä. Fanien käytös on sitten toinen asia.

Minna Tawast:

Olen suomalaisena jääkiekon seuraajana ylpeä heidän hienoista peleistään.

Vaikka en ymmärrä, miten nationalistisesti suuntautuneet fanit kykenevät näkemään jääkiekon MM-kullan takeena paremmasta yhteiskunnallisesta tulevaisuudesta, ymmärrän ylpeyden siitä, että tämä joukkue on suomalaisen urheiluvalmennuksen tulosta.

Uskon, että nämä nuoret miehet osasivat ja uskalsivat voittaa juuri siksi, että he eivät tule metsästä eivätkä kumpujen yöstä. He ovat kasvaneet avoimemmassa Suomessa, jossa muutama epäonnistuminen ei saa ihmistä menettämään kasvojaan ja ahdistumaan kykenemättömäksi.

Julkikännääminen ja sille naureskelu ovat niin ikävystyttäviä ja tunnelmaa laskevia ilmöitä, että luulisi suomalaistenkin pikku hiljaa sen tajuavan.

Urheilevan teinini pettymys oli havaittava, kun hänen odottamansa kiekkosankarit huojuivat älyvapaan näköisinä torijuhlassa. Jukka Jaloselle haluaisin sanoa, että ikävän moni suomalainen lapsi ja nuori todellakin ymmärtää ja tietää, että aikuiset ovat usein humalassa.

Mikko Lehtonen:

Käyttääkö paavi hassua hattua?

Jos Suomi vaalituloksen myötä otti askeleita kohti impivaaralaistumista, olemme nyt ruotsalaistumassa. Tålamodia pelitavassa, tervettä itseluottamusta ratkaisevilla hetkillä. Heja Sverige!

Seuraavana etappina olkoon, että voittamisen lisäksi opitaan voittamaan tyylikkäästi.

Leena Lehtolainen:

Kiekkoleijonien urheilusuoritus, erityisesti toistuvat nousut tappioasemasta ja hermojen pitäminen rangaistuslaukaustilanteissa antavat aihetta ylpeyteen sekä hyvän esimerkin itse kullekin. Urheiluvoitoista kannattaa ottaa ilo irti, vaikka osa niiden lieveilmiöistä voikin olla vastenmielisiä.

Itse olin vielä Leijonien voittoakin ylpeämpi suomalaisten kaksoisvoitosta muodostelmaluistelun MM-kisoissa. Toivottavasti sekin muistetaan, kun ensi kauden jääaikoja jaetaan eri lajien kesken.

Seppo Lampela:

Jos ei tuollaisen suorituksen jälkeen saa juoda, niin milloin sitten? Koko Suomi oli voitonhuumassa ja aika maistissa, vaikka tosiasiassa vain Leijonilla olisi ollut siihen syytä.

Me muut istuttiin vaan sohvalla, kun pojat latoivat maaleja.

Onnittelut Leijonat! Perkeleen ylpeitä saadaan olla teistä, koko Suomen kansa.

Kersti Juva:

Kyllä leijonat ovat juhlansa ansainneet. Kaikkialla maailmassa urheilulla on sellainen asema, että ison voiton tullen ihmiset riehaantuvat juhlimaan. Eikä alkoholin käyttö näissä juhlissa mitenkään rajoitu Suomeen. Osataan sitä muuallakin.

Kun Englanti 2005 voitti Australian kriketissä ja toi "Tuhkat" kotiin, joukkue ajoi avobussissa Lontoon halki ja ilmestyi pääministerin vastaanotolle varsin tuhdissa humalatilassa.

Real Madridin juhliessa jalkapallon Espanjan mestaruutta tänä vuonna Sergio Ramos pudotti cup-pokaalin ja joukkuetta kuljettanut avobussi ajoi sen yli. Eihän sellainen kaunista ole, mutta tekevälle sattuu. Joukkue on tehnyt kurinalaista työtä kuukausikaupalla ja saanut makean voiton. Jos mopo "lähtee vähän keulimaan", kuten päävalmentaja Jalonen sanoi, niin haitanneeko tuo nyt niin kamalasti vaikka ei kovin ylentävältä näytäkään.

Kari Enqvist:

Lyhyeksi aikaa, kunnes pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: nämä eivät minua miellytä.

Ja tässä finanssikriisien maailmassa ne vuodet voivat olla edessä pian.

Johannes Koroma:

Ylpeyden aihetta on urheilusuorituksesta, mutta sitäkin vähemmän juhlimisesta.

Harri Hautajärvi:

Komeasti pelattu, mutta ei voi lakata ihmettelemästä onko voittoa juhlistettava seitsemän veljeksen tapaan ryyppäämällä lärvit ruttuun ja konttaamalla kännissä, televisiokameroiden ja median edessä.

Estoton känniörvellys himmensi hieman palkintopokaalin hohtoa. Kiekkoleijonien ei pitäisi unohtaa, että urheilijasankareina he ovat kymmenien tuhansien lasten ja nuorten idoleita, joten raskas ryyppääminen ja rymyäminen – jos sitä haluaa – pitäisi osata hoitaa keskenään eikä kaikkien nähden valtakunnallisella estradilla.

Silti tunnustus kiekkoleijonille. Urheilu on parhaimmillaan jaloa ja rehtiä kilvoittelua ja pienen Suomen menestyksestä suurissa kilpailuissa voi tuntea ylpeyttä, mutta maailmanmestaruusvoiton liepeillä vellonut joidenkin fanien tosikkomainen kiihkoilu, kuten Ruotsin lipun polttaminen ja aggressiivinen kansallisuho, tuntuvat vierailta.

Saila-Mari Kohtala:

Upea voitto upeilla peleillä. Sellaista intoa, yhteispeliä ja uusia tähtiä joita on jo kaivattukin (jääkiekko on ollut välillä aika tylsää). Toki osa porukasta oli voitonjuhlissa aivan liian jurrissa.

Ja se Nurmisen kaatuminenkin sekä Jutin nilkkatulehdukset tai itse asiassa niitä humoristisesti ihannoivat videot, vitsit, kuvat ja niin edelleen olivat jotenkin niin perin juurin suomalaista. Mutta milloinpa Suomessa ei olisi juotu? Ei nyt mitenkään voinut tulla yllätyksenä Suomen kansalle tämä asia.

Joidenkin pienimunaisten ajatus siitä, että isänmaallisuus on yhtä kuin rasismi on tietenkin surullista, mutta luotan siihen, että enemmistö suomalaisista on kuitenkin edelleen hyviä ihmisiä. Ja kyllä tämmöinen iloinen, ihana voitto kuitenkin aina syö energiaa pimeyden voimilta.

Juha Kuisma:

Totta kai Suomen kiekkojoukkueen pelistä ja MM-saavutuksesta voi olla ylpeä.

Vastausta pitää sikäli tarkentaa, että maailmanmestarit ovat tahtomattaan esikuvia. Juhlan viestiksi tuli "ny rällätään".

Asia herätti huomiota, koska tv-kamerat olivat paikalla. Alkoholi liitetään Suomesssa joukkueurheiluun tosiasiassa vahingollisella tavalla. Kummolan lausunto rasismista oli oikea ja pelasti lajin kuvaa.

Pitäisi keksiä joku fiksumpi tapa juhlia menestystä.

Mutta jotain outoa ja liioiteltua kansallistunnetta asiaan liittyi.

Ilmeisesti tämänkaltainen menestys kanavoi esiin myös jotain huonoon itsetuntoon kuuluvaa kompensaatiota. Lippujen poltto on törkeilyä – entä jos Suomen lippuja poltettaisiin jossain? Eli joukkueesta voi edelleen olla ylpeä, överiksi menneestä fanituksesta ei.

Ihmisen halu kuulua johonkin ja olla me-eläin ei koskaan saisi olla suurempaa kuin henkilökohtainen harkinta.

Jari Sarasvuo:

Mikä kysymys! Tämähän on eniten kansaa yhdistävä tapaus sitten ... Globenin ihmeen. Sääli vain, että pojat eivät enää osanneet esiintyä voittajina yhtä kohottavasti.

Yrjö Sotamaa:

Tuskinpa pari kompurointia murtaa kansan moraalin. Voitto tällä tasolla on osoitus nuoren sukupolven kovasta itseluottamuksesta ja paineensietokyvystä. Niistä voi ottaa oppia ja olla ylpeä.

Arno Kotro:

Maailmanmestaruus on maailmanmestaruus, eivätkä biletyksen ylilyönnit sen arvoa mihinkään vie.

Jääkiekko on hieno ja yleisöystävällinen laji, vaikka älykköpöydissä tietysti kuuluu halveksia sen junttimaisuutta ja samaan hengenvetoon ylistää jalkapalloa, joka on lätkään verrattuna tuskastuttavan tylsää katsottavaa.

Mitä juomapuoleen tulee, niin vapaa-ajalla voi tietty vetää lärvit jos lystää, mutta medialle ja yleisölle esiintyminen on edustustehtävä, johon ei känninen törttöily sovi. Tässä Leijonien pelisilmä petti.

Oma lukunsa on vielä tämä kännikompurointejakin nolompi suomalainen selittelyperinne. Poliitikot selittävät kaatumisen jälkiä kammalla ja laskuhumalaista aamutelkkariesiintymistä pommiin nukkumisella. Kun juopunut lätkävalmentaja lentää turvalleen punaiselle matolle, syyksi tarjotaan rikkoutunutta kenkää. Joukkueenjohtajaan iskee mystinen nilkkatulehdus. Tämän tradition voisi jo viheltää poikki, eikös vaan?

Kansanjuhlilla on sijansa, mutta joukkoilmiöissä on jotain pelottavaakin, niin harmitonta kuin ilottelu nyt onkin. Sopivissa oloissa kollektiivinen hurmos voi palvella näppärästi myös pimeyden voimia, kuten aggressiivista nationalismia.

Yrjö Juhani Renvall:

Johtoporsaat voisivat lahjoittaa mitalinsa museoon.

Virpi Suutari:

Median tunkkainen ja kaksinaismoralistinen jälkipuinti juhlinnan överiksi menosta vain pilasi juhlatunnelman.

Pitääkö suomalaisten aina tuntea seuraavana päivänä henkistä krapulaa, jos kerrankin on onnistuttu ja menestyksestä riehaannuttu! Tympeää ilon pilaamista.

Leijonien käytöksessä ei ollut mitään moitittavaa; mallit alkoholinkäyttöön tulevat kotoa.

Antti Ahlava:

Jokainen saa nyt vapaasti juhlia omalla tyylillään. Joukkueemme pystyi mytologisella tavalla nousemaan tappioasemista voittoon ja pitämään johto-asemansa dionyysisellä pelillä.

Kansalliset jääkiekkotraumat on lopultakin kuitattu, kuten Ruotsin nousu Moskovassa 2003 neljän maalin takaa-ajoasemasta voittoon ja pelaajien ihon alle arvokisojen edistyessä hiipivä kohtalonomainen rigor mortis – kuolonkankeus.

Pauli Aalto-Setälä:

Jos maansa maailmanmestaruudesta ei tunne ylpeyttä, mistä sitten. Kuka vielä pitäisi voittaa, kun ketään ei ole enää jäljellä?

Kyse on vain urheilusta, mutta menestys toi hyvän sykkeen myös suomalaisuuteen. Todelliseen maajoukkueeseen kelpaa jokainen, tehtävät vain ovat erilaisia.

Timo Harakka:

Jääkiekon ystävälle oli uutta nauttia luotettavasta ja itseensä luottavasta joukkueesta, joka tappiossa taisteli tasoihin ja nautti jopa johtoasemasta.

Tuomo Ruutu kiteytti voittojen salaisuuden näin: "Niin itsevarma joukkue ja semmonen joukkue joka välitti toisista. Sen takia me ei missään vaiheessa panikoitu mitään. Jos joku tekee virheen, niin toinen paikkaa, niin se menee. Se on kentän ulkopuolella ja kentällä, kun välittää toisista, niin tän näköistä se homma on."

MM-joukkue edusti näyttävästi pohjoismaista hyvinvointivaltiota ja peruskoulun ideologiaa: yhtenäinen yhteisö voittaa yksilöiden yhteenlasketut taidot. Roolipelaajien keskinäinen luottamus ja sen tuoma rohkeus on voimavara, joka tuottaa luovat, määrätietoiset ja tehokkaat ratkaisut. Loppuottelussa pääsi Suomesta pisteille 12 eri pelaajaa – yli puolet kentällä olleista – joka lienee omanlaisensa demokraattinen maailmanennätys.

MM-joukkue sopii hyvin metaforaksi koko yhteiskunnasta. Huippuyksiköiden, lyhytnäköisten tehonpuristusten, näennäisten säästöjen ja yhteisyyttä nakertavien erioikeuksien sijaan kannattaa panostaa mahdollisuuksien tasa-arvoon, keskinäisen luottamuksen ja solidaarisuuden lujittamiseen, korkeaan keskitasoon.

Urheilu vaikuttaa kollektiiviseen kansalliseen alitajuntaan aivan ainutlaatuisen syvästi.

Maalmanmestaruus saattoi saada aikaan peräti kansallisen maailmankatsomuksen muutoksen, Gestalt-switchin. Olemme alati pelänneet, että viime hetkellä lupaava tilanne romahtaa – kuten Suomi Ruotsia vastaan niin monta kertaa. Se on antanut aiheen pessimismiin ja kyynisyyteen.

Nyt voimme vuorostaan uskoa, että tappiostakin noustaan kärsivällisellä työllä. Se, että on johtoasemassa, ei aiheutakaan ahdistusta ja pelkoa edun menettämisestä, vaan päinvastoin nautintoa, koska tilanne on nyt hallussa, omissa käsissä.

Juhlallisesti, ehkä liioitellen, voi sanoa, että suomalaiset voivat nousta nyt vääjäämättömän kohtalon objekteista oman toimintansa subjekteiksi. Ja samalla vihdoin aikuistumaan, kantamaan vastuuta, oppimaan tappioista ja nauttimaan voitoista – kenties vähän vähemmilläkin ruokajuomilla.

Markku Jokisipilä:

Ehdottomasti. Jääkiekko on Suomen seuratuin urheilulaji ja monet elävät siinä mukana erittäin vahvalla tunteella, erityisesti silloin kun maajoukkue pelaa.

Kuudentoista vuoden kuiva kausi 1995 maailmanmestaruuden jälkeen on antanut perspektiiviä siihen, kuinka kovasta ja harvinaislaatuisesta saavutuksesta on kysymys. Kollektiivisen kansakuntaa yhdistävän ilon hetket ovat harvassa, joten silloin kuin niitä tulee, pitää antaa palaa ja nauttia.

On ollut todellinen rimanalitus lähteä kytkemään mestaruusjuhlintaa rasismiin. Omia erilaisia kampanjoitaan käyvät suomalaiset ovat loukkaantuneet maahanmuuttajien puolesta kuultuaan joidenkin kännisten örveltäjien esiintyneen muukalaisvihamielisesti jossain. Tästä onkin sitten vedetty mutkat suoriksi ja todettu, että jääkiekon MM-kulta on voimistanut rasismia. Nykymediassa tuntuvat väitetyn rasismin kohdalla journalistiset kriteerit venyvän ja paukkuvan, kun erilaisia yksipuolisesti raportoituja yksittäistapahtumia, kuulopuheita ja kolmannen käden tietoja uutisoidaan vakavalla naamalla osoituksina suomalaisen yhteiskunnan yleisestä tilasta.

Mestarijoukkueen juhlintatyylin paheksuminen on kaksinaismoralismia pahimmillaan. Omaa tärkeyttään korostaakseen ja rahoituspohjaansa laajentaakseen urheilujärjestöt puhuvat aina urheilun esikuvallisuudesta, kun tosiasiassa urheilijat ovat kapean erityisosaamisalueensa ulkopuolella aivan samanlaisia jannuja kuin kaikki muutkin.

Jääkiekkoilijan työ on pelata jääkiekkoja, ei esimerkiksi antaa poliittisia lausuntoja tai näyttää kansalaisille sivistyneen juhlimisen mallia. Maailmankartalle juoksemisen ajat ovat kaukana historiassa, ja näihin esikuvapuheisiin toivoisi pikku hiljaa tulevan vähän suhteellisuudentajua. "Tämä on vain hokia", sanoi Niko Kapanenkin keskellä juhlahumua.

Julkisessa keskustelussa mestareiden alkoholinkäytöstä on ollut paljon samaa kuin rasismikeskustelussa. Taas ovat väitteet ja subjektiiviset havainnot kelvanneet todisteiksi. Mihin perustuvat arviot siitä, että Kauppatorilla lavalle nousseet olivat vahvasti humaltuneita? Kävikö joku heidät lavan takana puhalluttamassa? "Nupe" otti kyllä nupit lentokentällä, mutta muuten mentiin ilman mustelmia.

Paheksunnan taustalla vaikuttaa vahvasti seksistinen näkemys, jonka mukaan suomalainen mies ei voisi ilman viinaa käyttäytyä riemuiten ja vapautuneesti, kuten kiekkoleijonat tekivät.

Asiaan sen kummempaa moraalista kantaa ottamatta on ylipäätään todettava, että alkoholi on kuulunut suomalaiseen juhlintaperinteeseen aika pitkään ja kiinteästi. On kohtuutonta sälyttää yhdelle jääkiekkojoukkueelle vaatimus siitä, että heidän pitäisi lähteä tätä historiallista kytkentää katkaisemaan.

Kansainvälisessä vertailussa MM-kullan juhlinta sujui riehakkuudestaan huolimatta varsin maltillisissa merkeissä. Kukaan ei kuollut, yhtäkään autoa ei sytytetty palamaan, poliiseja ei kivitetty eikä isompia joukkotappeluitakaan esiintynyt. Jos kunnon riehuntaa etsitään, paheksujien kannattaisi kääntää katseensa älykköjen ihaileman jalkapallon fanikulttuurin lieveilmiöihin, sieltä sitä löytyy jo vähän kättä pidempäänkin.

Suomalaisten MM-kultajuhlien pahin ylilyönti oli se, että erilaiset marisijat, mielensäpahoittajat ja ammatti-itkijät pyrkivät käyttämään tilannetta hyväkseen saadakseen julkisuutta omille kollektiivisen itsesyyttelyn ja kansallisen itsetunnon murentamisen projekteilleen. Annetaan urheilijoiden ja fanien juhlia voiton hetkellä, ei sitä kuitenkaan kauaa kestä.

Osmo Rauhala:

Parhaimmillaan urheilu rakentaa yhteisön identiteettiä. Näin näyttäisi tapahtuvan kaikissa maailman kolkissa.

Jääkiekko on ollut Suomen menestyslaji jo jonkin aikaa. Yleisurheilu ja hiihto nostivat agraarien sukupolvien itsetuntoa, joukkuelajit ja autourheilu toimivat samoin jälkiteollisessa maailmassa.

Jääkiekkomestaruuden saama vastaanotto ja katsojaluvut kertovat ettei mikään muu asia saa suomalaisia liikkeelle tässä määrin. Tunteen jakavat kaikki sosiaaliluokat.

Kiekkoura on lottovoiton ohella väylä, jossa kouluja käymätön nuori voi haaveilla samoista vuosituloista kuin Jorma Ollila.

Kultajuhlinta meni muutamalta pelaajalta yli, ja se olisi pitänyt heti tunnustaa ja pahoitella. Joukkue voittaa ja häviää yhdessä, turha syyttää jonkun huonoja kenkiä.

Alkoholiongelmat ovat Suomessa suuria eikä nuorten esikuvien pidä esiintyä julkisissa tilaisuuksissa humalassa.

Hyvä kysymys toki on miksi niin ikään nuoriin paljon vaikuttavat rock- ja elokuvatähdet saavat julkisuutta päihdekäytöksellään ilman moraalisaarnoja.

Menestyneimmän ohjaajamme filmeissä poltetaan ketjussa ja vedetään calvadosta kaksin käsin. Miksi urheilijoilta koskee eri etiikka? Teatteria urheilukin on.

Juha Herkman:

Kansa saa ansaitsemansa sankarit. Jos Ruotsi olisi voittanut, olisivat he skoolanneet Gewürztraminer-lasejaan ja hihkaisseet hiphei. Siksi Suomi voitti.

Anja Snellman:

Maisteri Jukka Jalonen on tuonut jengiin omia vahvuuksiaan eli rohkeutta ja kärsivällisyyttä. Kyllä se vielä näkyy edustustilaisuuksissakin. Kunhan naisia rekrytoidaan ennakkoluulottomasti suunnittelemaan huippu-urheilun mediaosaamista, sisältöjäja edustusohjelmien suunnittelua.

Kaiken stereotyyppisen testosteroniähkyn oheen kultamitalijuhlien lavalle ensi kerralla Kumman kaa, Chisu, Mariska ja Marion Rung!

Pilvi Torsti:

Kahden innokkaan pikku-urheilijan äitinä en voi olla muuta mieltä, vaikka voitonjuhlintaan liittyneet sävyt ansaitsevat huomautuksensa. Lapset näkevät menestyvät urheilijat, muusikot ja niin edelleen roolimalleina.

Suomalainen alkoholikulttuuri on nykyisellään ongelmallinen ja kaipaa siksi nimenomaan "korjaavia esikuvia". Jalosen kommentit kännäämisen "normaaliudesta" olivat onnettomia.

Laura Kolbe:

Reippaita nuoria pelaajia nähtiin kentällä, pelottomia ja innostuneita, vailla supersuomalaista alemmuuskompleksia. Silti nuoret kundit tarvitsevat ohjeistusta kentällä ja kentän ulkopuolella – viinamäki kun on leveä, loiva ja jyrkkä samalla kertaa!

"Ensin duuni, sitten huvi" on kelpo kultainen sääntö, ja sopii urheiluun ja siihen kuuluvaan edustukseen. Valmennusjohdolla on vastuu.

Toisaalta, Suomi-touhuihin kuuluu ripaus "badness & madness" -elementtiä. Karnevaali maanantaina yhteytti juhlan ja hulluuden mallikkaasti ja koko pakettiin oli jotenkin hellyttävää samastua: kukapa meistä ei olisi pikku hiprakassa liukastellut parketeilla, kaatuillut portaissa ja puhunut läpiä päähänsä? Häpeän tunteeseen oli helppo samastua.

Viinaan kuuluvat aggressiot, tappelut ja turpaan vetäminen olivat poissa – siitä edes sopii olla kiitollinen.

Amsterdamissa 1995 juhlimme edellistä jääkiekon MM-juhlaa kuohuviinillä, jota pyysimme tarjoilijaa tuomaan runsaasti, kun kerroimme: "Finland won WC in ice-hockey". Kyyppari tuli takaisin, pani kuohuvat elegantisti eteemme ja kysyi siteen: "But excuse me, what is ice-hockey?" Kelpo tapa palata maan päälle kaiken maailman hypetyksestä...

Maria Pettersson:

Selvästikin antavat, sen saattoi jokainen todeta sunnuntaina ja maanantaina. Maajoukkueen pärjääminen nosti pintaan iloisen ja positiivisen isänmaallisuuden. Se on erittäin tervetullutta vaihtelua viime vuosina päätään nostaneeseen negatiiviseen muka-isänmaallisuuteen, jonka varjolla on perusteltu vihaa ja rasismia.

Voitonjuhlissakin nähtiin kuvottavia lieveilmiöitä, kuten voiton valjastaminen rasismin työkaluksi, mutta ne olivat onneksi vain yksittäisten ihmisperseiden ääliöintiä.

Olisin toivonut, että esiin olisi nostettu enemmän juhlinnan iloisia puolia: eri-ikäiset, eriväriset ja eri kieliä puhuvat suomalaiset juhlivat yhdessä ja halailivat jääkiekon herkistäminä.

Tämä hämmästyttävä sukupolvet, yhteiskuntaluokat ja asuinpaikkojen rajat ylittänyt ilo todisti myös, että yhtenäiskulttuuri elää ja voi Suomessa hyvin.

Ami Hasan:

Totta kai urheilulla ja siinä pärjäämisessä on tärkeä symboli- ja propaganda-arvo kansakunnalle kuin kansakunnalle. Ja jollei olisi, niin ei maajoukkueita kannattaisi valtion varoin tukea.

Kun kerran EU-nimisessä liittovaltiossa ollaan, niin kannattaisi varmaan jossakin harkita, josko samoilla symboliarvoilla voisi edistää myös liittovaltion asiaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Maailmanmestaruuskisojen loppuottelu USA vastaan EU kuulostaa toistaiseksi kovin utopistiselta, mutta niin muuten kuulostaa Venäjä vastaan Kaliforniakin. Kaikkeen tottuu.

Rasismin ja väkivallan ehdoton tuomitseminen on ihan Suomen laissakin määritelty ja siis kaikkien kansalaisten asia – sitä kuuluu odottaa eritoten kansakunnan kellokkailta, olivat sitten urheilijoita, poliitikkoja, journalisteja, yritysjohtajia tai muita julkkiksia.

Ylenmääräinen viinan käyttö ja kännissä toikkarointi ovat toistaiseksi osa suomalaista juhlintaperinnettä, mutta harva meistä sitä työpaikalla sallii tai harjoittaa. Aika monen äiti ja isä on todellakin ollut joskus humalassa, toivottavasti ei kuitenkaan kovin usein työpäivän aikana.

Edustusurheilijalle voitonjuhlassa esiintyminen ja presidentin tapaaminen on osa työtehtävää, ei vapaa-aikaa. Moka mikä moka, vastuu ohjeistuksesta ja valvonnasta kuuluu ensisijaisesti johdolle eikä nuorelle urheilijalle.

Juha-Pekka Hotinen:

Nykyisten kiekkomiesten pää alkaa kestää voittamista. Ikävä vain, että vastaavasti heidän päänsä ei enää kestä viinaa.

Se nimittäin erottaa tosi miehet pojista ja ämmistä. Ennen tosi miehet kestivät tappioita ja viinaa.

Nykymiesten heikko viinapää typistää suomalaista karnevaalikulttuuria, koska suomalainen karnevaali ei tietenkään synny ilman raskasta ryyppäämistä.

Jaakko Aspara:

Hieno ja voitokas tiimityöskentely talvisodan henkeen on aina ylpeyden aihe.

Tosin olisi hienoa, jos joukkoon saataisiin myös muutamia maahanmuuttajataustaisia pelaajia (vrt. Ruotsin menestynyt jalkapallomaajoukkue). Tällöin maahanmuuttajataustaisia saataisiin integroitua yhteiskuntaan tämän rakastetun jääkiekkommekin kautta.

Kirsi Virtanen:

Ihan kuten maailmalla törttöilevästä Kaurismäestäkin.

Osmo Soininvaara:

Pelistä voi olla ylpeä, vaikka totta kai tuuria oli aika paljon. Toisi peräti kolme voittoa tulla rankkarikisasta. Mutta onni on aina osa peliä. Kaksi viimeistä ottelua meni kerrassaan hienosti.

Voi tietysti kysyä, mikä on niin olennaista mustan kiekon saamisessa maaliin.

Kilpahenkisyys on aina ollut ja tulee aina olemaan osa ihmisenä olemista. Lordiakin aikanaan juhlivat nekin, jotka eivät voi sietää heviä.

Tuliaisjuhlissa kaikki ei mennyt putkeen tai oikeastaan siis meni putkeen. On täysin ymmärrettävää, että voittoa juhlitaan rankasti ja otetaan vaikka lärvit, jos siltä tuntuu, mutta se kummastuttaa, ettei joukkueesta löytynyt auktoriteettia lopettaa juhlintaa niin, että kotimaahan olisi tultu vähän paremmassa kunnossa. He ovat kuitenkin jääkiekkoilijoita eivätkä raittiusvalistajia.

Taisi Venäjän joukkueen juhlinnassa olla viimeksi vähän samanlaisia piirteitä.

Suomalaiset pääsivät sentään koneeseen. Silti muistamme venäläiset pelistä, emme juhlinnasta.

Teivo Teivainen:

Juhlayönä kansalaiset kirmasivat ylpeinä halailemaan tuntemattomia.

Ylpeyttä seurasi presidentinlinnan katolle kuseva lankeemus.

Akuliina Saarikoski:

Kisat olivat voitto suomalaisten alfaurosten örvellyskulttuurille, nationalismille ja muukalaisvihamielisyydelle. Hurraa?

Martti Koskenniemi:

Ylpeys on vaikea tunnelaji. On vaikea ymmärtää, miksi joukkueen ulkopuolisella olisi siihen syytä vain koska sattuu asemaan samassa maassa.

Iloon toisen onnistumisesta kyllä voisi olla syytä, ellei iloa sumentaisi joukkueen valmentajan hakkaraismainen suorapuheisuus. Kun kerran saa olla rasisti, niin kait sitä sitä nyt kännissäkin saa olla!

Ja tästäkö pitäisi tuntea ylpeyttä?

Markku Ruotsila:

Jokin on pahasti pielessä sellaisessa maassa, jossa kansallistunto, yhteenkuuluvuuden tunne ja ylpeys seuraa vain kovapalkkaisten ammattilaisten kaukaloleikeistä.

Yhtä pahasti on jokin pielessä sellaisessa maassa, jossa ihannoidaan näitä humalassa hoipertelevia kaukaloleikkijöitä. Ja sellaisessa maassa, jossa kaukaloleikeissä onnistumisella oikeutetaan vihaa toisia kansakuntia ja niiden ihmisiä kohtaan.

Näistä aineksista jos nykysuomalainen identiteetti on todellakin tehty, häpeää tulisi sen tuottaa eikä ylpeyttä.

Sirkku Peltola:

Valitettavasti huomaan, että alkoholin terästämä juhlinta ja kansallistunnon pönkittäminen rasistisilla asenteilla veivät ilon ja mielen koko voitosta.

En näe missään tilanteessa oikeutettuna esiintyä työtehtävissä humalassa, enkä pysty hyväksymään ajatusta, että juhlimiselle ja voitolle ei ihminen löydä muotoja ilman viinaa.

Harmillista ihan henkilökohtaisella tasolla, että juhlamieli katosi ja himmeni kullan merkitys.

Jaakko Hämeen-Anttila:

Hauskaahan urheilu on, mutta pohjimmiltaan kyse on vain pelistä. Siinä menestyminen tai menestymättä jääminen ei kansakuntaa nosta eikä kaada.

Iivi Anna Masso:

Urheilumenestys on sinänsä hieno asia, mutta vielä tärkeämpää on se, mitä ilmiö paljastaa ihmisistä. Siteeran sosiaalisesta mediasta poimittua kannanottoa, johon voin hyvin yhtyä: "Ruotsalaiset osaavat sekä hävitä että voittaa meitä tyylikkäämmin."

Voitonhuuman purkautuminen vihamielisyytenä tai ääliömäisyytenä ei kerro muusta kuin huonosta itsetunnosta, jota voiton turvin yritetään hetkeksi pönkittää. Voitto olisi hienompi saavutus, jos pelaajilla sekä faneilla olisi riittävästi kunnioitusta itseään ja muita kohtaan, jotta voittoa osattaisiin juhlia tyylikkäästi – ja osattaisiin myös hävitä.

Jalosen viesti, että känni on joku aikuisten normaali ilmiö, on aivan käsittämätön. Harvinaista saavutusta joukkue voisi juhlia julkisesti itseään (ja muita) kunnioittavasti ja vasta sitten yksityisesti sillä tavalla, mikä heille itselleen parhaiten sopii.

Taru Mäkelä:

Päinvastoin. Huippu-urheilu on kansakunnan syöpä.

Minna Lindgren:

Olen iloinen Suomen maajoukkueen menestyksestä ja nautin sen taitavasta pelistä, mutta en ihan ymmärrä, millä minä nyt tässä voisin ylpeillä.

Seppo Zetterberg:

Örvellys meni överiksi. Muutenkin on vaikea käsittää, mitä ylpeilyn aihetta on maailmalla lähes tuntemattoman "urheilulajin" yhden vuoden voitosta.

Antti Nylén:

Periaatteessa vastaus voisi olla "kyllä". Mutta "ei" se kuitenkin on.

Periaatteessa on oikein ihailla ihmisiä, jotka menestyvät sinnikkyytensä ansiosta asiassa, jota rakastavat. Sellaisiahan MM-kiekon pelaajat epäilemättä ovat.

Ei myöskään ole väärin tuntea itseään arvokkaaksi heidän taitojensa takia. Se on tietenkin täysin perusteetonta, mutta itse ilmiö on sama kuin taiteen vastaanotossa: jokin hieno, puhutteleva teos voi kertoa minulle asioita, jotka auttavat jaksamaan ja uskomaan, että elämässä on mieltä.

Käytännössä mistään tällaisesta ei ollut jääkiekkokarnevaalissa kysymys.

Yritin ensin suhtautua asiaan "positiivisesti" ja "antaa" ihmisten iloita. Mutta ei se onnistunut. Olen niin negatiivinen. En anna ihmisten iloita.

Hyvin pian näet kävi räikeän selväksi, että se "Suomi", jonka nyt väitetään voittaneen tärkeässä kilpailussa, on vain "minä" lausuttuna oikein juhlallisella ja kuuluvalla äänellä, ja "Suomen" maailmanmestaruus antoi pienelle ja mitättömälle ihmiselle ihanan tekosyyn hekumoida omalla kuvitteellisella erinomaisuudellaan ja suuruudellaan – oikein olan takaa, niin ettei yksikään viherpiipertäjä, mokuttaja tai feministi tule väliin.

Nationalistinen, karkean fallinen hurmos on masentavaa nähtävää, ja luulen, että monen juhlijankin päässä kumisi massiivisesti tyydytetyn narsismin tyhjyys jo tiistaiaamun krapulassa.

Pirjo Hiidenmaa:

En ole varmaankaan oikea ihminen arvioimaan jääkiekon merkitystä, kun en seuraa sitä, enkä oikeastaan arvostakaan tällaista urheilun kaapuun puettua miljoonabisnestä.

Onhan se hienoa, että suomalaiset voittavat, olipa laji mikä tahansa. Varmaan voitossa on vielä erityisen kiva säväys, kun loppuottelu pelattiin nimenomaan Ruotsia vastaan.

Juhlinta oli kyllä asiaton ja meni huonon maun puolelle. Kuvat niin sankareista kuin juhlakansasta olivat häpeäksi kaikille osapuolille. Kyllä maljoja saa kohotella, ja juhlamieltä nostattaa, mutta en jaksa ymmärtää, miten juhlamieli siitä nousisi, että örvelletään kaatokännissä. Aika suppea kuva juhlasta ja ilosta.

Tuntuu kummalliselta, että juhlapaikan roskaamista tai holtitonta juomista puolustellaan tai vähätellään. Jos muuallakin roskataan ja juodaan hallitsemattomasti, niin sen pahempi. Olisi kyllä hienoa kokea iloinen ja mieltä ylentävä juhla.

Hyviä puolia ovat nämä luovuuden iloa ja kekseliäisyyttä osoittavat iskulauseet, laulut ja videot. Kyllä kansa osaa.

Voittajien hymyistä päätellen tämä laji on kultakaivos hammaslääkäreille.

Risto Pelkonen:

Iloinen olen poikien voitosta, hämmentynyt voiton humalasta.

Helena Hiilivirta:

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Iloita voi menestyksestä, ja pitääkin.

Katja Boxberg:

Örveltäminen on huonoa käytöstä riippumatta siitä kuka örveltää. Vähän huvittaa lasten ja nuorten puolesta muka huolestuneet. Kyllä sikailua voi paheksua ihan sikailun itsensä vuoksi.

EN OTA KANTAA

Johanna Korhonen:

En seuraa jääkiekkoa.

Matti Apunen:

Urheilullisesti Leijonat antavat ehdottomasti aihetta ylpeyteen, muuten eivät.

Joukkueella on johto, jonka tehtävä on katsoa etteivät urheilijat heilu valtavan yleisön edessä pullot kädessä. Pienen hönön voi selittää, mutta siitä on matkaa toikkarointiin ja soperteluun.

Minkä muun julkisen ihmisryhmän kohdalla edes keskusteltaisiin siitä, onko julkinen juopottelu ja kaatuilu asiatonta? Paljonko poliitikoissa saa olla itse hankittua hilpeyttä ennen kuin otsikot repeävät? Yritysjohtajissa?

Riikka Ala-Harja:

Mietin toukokuuta 1995, enkä muista, miten joukkue silloin juhli. Tai oikeammin, miten toimittajat sitä juhlintaa silloin esittelivät.

Ainakaan ei ollut sosiaalista mediaa irvimässä rikkinäisestä kengästä ja nilkkatulehduksesta.

Siideritölkki videopätkässä plus tämä juhlimisen paheksunta ja juhlimisen paheksumisen paheksunta ovat kaikki aika kevyitä ongelmia.

Päävalmentaja Jalosen ei silti olisi pitänyt ryhtyä analysoimaan suomalaisten perheiden alkoholinkäyttöä ("kyllähän lapset humalaisia aikuisia nyt on nähnyt")

Vuoden päästä joku taas voittaa maailmanmestaruuden. Suomi, Ruotsi, Venäjä tai joku muu.

Katriina Järvinen:

Kiekkoleijonien voitonjuhla kuuluu perinteiseen suomalaiseen junttitraditioon, joka on persujen myötä nostettu uudestaan kunniaan. Ilmeisesti osa kansasta tarvitsee tällaista itsetunnon kohotusta.

Oikeasti voitolla ei ole juuri mitään merkitystä.

Leena-Maija Rossi:

Kyllä ja ei.

Oli hienoa, että joukkue irtisanoutui rasismista – saman tien he olisivat tietenkin voineet irtisanoutua kaikesta vihanlietsonnasta ylipäänsä, muun muassa homofobiasta.

Tosiasia lienee, että hetkellisesti joukkue on Suomen vaikutusvaltaisin ihmisryhmä ja tuota vaikutusvaltaa kannattaa käyttää juuri tällaisiin tarkoituksiin. Äkäisimmätkin kaikkea itselle outoa kammoavat saattavat kuunnella lätkämestareita, jos nämä toteavat että erilaisuuden arvostaminen kannattaa.

Voitonjuhlat eivät kyllä menneet kaikkein tyylikkäimmin.