VIISAITA VASTAUKSIA VAIKEISIIN KYSYMYKSIIN

HS-raadin vastaukset kysymykseen: Korostavatko nykyiset kasvatusihanteet liikaa yhteiskunnan tarpeita?

Lastenkasvatuksesta käydyssä keskustelussa toistuva teema on, millaisia rajoja ja tavoitteita lapsille pitäisi asettaa. Toinen jatkuvasti puhuttava aihe on, kuinka määrätietoisesti kasvattajien pitäisi ohjata tai muokata lasten käyttäytymistä.

Uutta sytykettä keskusteluun tuo Jukka Laajarinteen teos Leikkiminen kielletty – kontrolliyhteiskunnan lapset (Atena 2011). Laajarinne on (s. 1970) kirjailija ja koti-isä, joka on aiemmin työskennellyt matemaattisten aineiden ja filosofian opettajana.

Laajarinteen lähtökohta on, että vanhempien ja kasvatustyötä tekevien pitäisi käsitellä, kohdella ja ymmärtää lapsia näiden omasta näkökulmasta. Hän kyseenalaistaa ihmismielen muokkaukseksi kutsumansa perinteisen kasvattamisen, jonka keskeisinä piirteinä hän pitää ajatusten ja käyttäytymismallien iskostamista lapsiin, lapsen manipuloimista ja sopeuttamista siihen kulttuuriin, jonka keskellä lapsi on.

Laajarinne kritisoi sitä, että lapset täytetään riittämättömyyden tunteella. "Jos hyväksyisimme lapsemme sellaisina kuin he ovat, emme kasvattaisi heitä. Mutta me rakastamme heitä sellaisina, joiksi heidän on tultava. Tämän ajatuksen istuttaminen lapsen päähän on kasvatustyön ydintä. Lapsen on ymmärrettävä keskeneräisyytensä. Hänestä on tultava jotakin muuta, toisenlainen", Laajarinne ironisoi.

Laajarinne on kasvatuksesta, lapsista ja vanhemmuudesta monessa suhteessa täysin eri mieltä kuin saksalainen lastenpsykiatri Michael Winterhoff, jonka näkemykset nostattivat elokuussa Suomessa kiivaan keskustelun. Winterhoffin mukaan jopa 70 prosenttia saksalaisista lapsista on häiriintyneitä. Samoja oireita ja niiden syitä on nähty Winterhoffin analyysin perusteella muissakin länsimaisissa yhteiskunnissa (HS 31.7.).

Nykyajan lapset ovat Winterhoffin mukaan epäkunnioittavia, tottelemattomia ja kurittomia eivätkä he kykene noudattamaan sääntöjä. Syynä tähän on Winterhoffin mielestä se, että valta on siirtynyt vanhemmilta lapsille. Samalla lasten kehitys on pysähtynyt varhaislapsuuden narsistiseen vaiheeseen, jolloin ihminen ei kykene tekemään eroa toisen ihmisen ja esineen välillä, Winterhoff väittää.

Winterhoff varoittaa, että Eurooppaan voi kehittyä työntekoon ja yhteiselämään kykenemättömiä sukupolvia. Suuri osa koulunsa päättäneistä ei hänen mukaansa kykene enää täsmällisyyteen, "työelämän keskeiseen hyveeseen".

Laajarinne huomauttaa kirjassaan, että erilaisia 2000-luvun lasten ahdinkoa kuvaavia tilastoja tulkitessa pitää muistaa, että luvut ovat näyttäneet huolestuttavilta aiemminkin, tiukemman kurin aikana. Esimerkiksi Helsingin lastenpsykiatrinen osasto arvioi vuonna 1956, että 42 prosenttia kaikista silloisista 6-vuotiaista oli häiriintyneitä.

Laajarinne suhtautuu kriittisesti siihen, että lapset yritetään sopeuttaa systeemiin sen sijaan että systeemiä pyrittäisiin muuttamaan lasten tarpeita vastaavaksi. Hänen mielestään "kohtuullinen määrä kontrolloimatonta häröilyä" kuuluu ihmisyyteen iästä riippumatta. Hän vetoaa myös tutkimuksiin, joiden mukaan kotiolot vaikuttavat lasten ja nuorten persoonan kehitykseen merkittävästi vain siinä tapauksessa, että lasten ravinnonsaannin ja vaatetuksen kaltaisia perustarpeita laiminlyödään selvästi tai jos lapsia pahoinpidellään kotona.

Laajarinne suosittelee, että kasvattamiseen käytettävää aikaa on "lapsikohtaisesti" vähennettävä. Hänen mielestään lapsuus ja nuoruus eivät ole elämään valmentavia vaiheita, vaan ne ovat elämää. "Siksi lasten ja nuorten on myös annettava elää miettimättä, mitä hyötyä tai haittaa siitä on kahdenkymmenen vuoden kuluttua."

Viikon kysymys:

Korostavatko nykyiset kasvatusihanteet liikaa yhteiskunnan tarpeita?

KYLLÄ

Jukka Mallinen:

Tunnetun aforismin mukaan vain itseoppinut on oppinut, muut ovat opetettuja Lapsellakin pitää olla oikeus kasvattaa itsensä autonomiseksi persoonallisuudeksi, yksilöksi.

Terve sielu terveessä ruumiissa syntyy sisäisen dynamiikan voimasta – ulkomaailma ja kasvattajat siinä luvussa voivat vain helpottaa, tukea ja ravita yksilön syntymistä, eivät sanella ja määrätä sitä.

Jaakko Hämeen-Anttila:

Eivät kasvatusihanteet oikeastaan juurikaan korosta yhteiskunnan tarpeita, vaan talouselämän vaatimuksia. Yhteiskunnalle hyödyllistä on kasvattaa onnellisia ja tasapainoisia kansalaisia. Nykyihanteet ajattelevat lasta (ja aikuistakin) vain kuluttajana ja työntekijänä, mikä usein heijastuu yksilön ahdistuksena ja yhteiskunnan pahoinvointina.

Vastaan "kyllä" kysymykseen: "Korostavatko nykyiset kasvatusihanteet liikaa talouselämän vaatimuksia?"

Timo Vihavainen:

Kyllä korostavat, jos olen asian oikein ymmärtänyt. Ainakin kilpailuttamisen ja treenauksen voisi jättää koirakouluihin.

Tasapainoinen persoonallisuus on arvo, jota ei korvata rahalla.

Entistä suurempi hajonneiden perheiden määrä kertoo vanhempien narsismista ja se taas on tila, jossa tasapainoisia lapsia tuskin kasvaa, olivatpa ihanteet mitä tahansa.

Ville Ranta:

On ajatusvirhe, että nykyvanhemmat "lellisivät" lapsiaan tai että lapset olisivat vieraantuneita ja laiskoja. Vanhemmat kyllä ostavat lapsille kaikki tavarat ja järjestävät tuhannen euron synttärit.

Mutta he haluavat myös, että lapset ovat iloisia, että heillä on paljon ystäviä, tunne-elämä kohdillaan, että he ovat turvassa, että leikit ovat eettisesti ja sosiaalisesti oikeanlaisia, että lapset osaavat ilmaista ja puolustaa itseään, ovat koulussa pidettyjä ja "pärjäävät" ja niin edelleen.

Tämän lisäksi yhteiskunta tehostaa peruskoulun opetusta, tahtia ja tavoitteita, luo ihannetta terveestä, toiminnallisesta, hyvin toimeentulevasta, yksilöllisestä lapsiperheestä, jossa jokainen pärjää ja on muita parempi kiinnostuksenkohteissaan.

Anna Kontula:

Ehkä puhe "yhteiskunnan" tarpeista on harhaanjohtavaa, sillä tosiasiallisesti lapsia kasvatetaan "taloudellisen tuotannon" tarpeista käsin – yhteiskunta on, tai sen pitäisi olla paljon muutakin. On perusteltua väittää, että nyky-Suomi on lapsivihamielinen, niin monessa mielessä lapsista, lapsuudesta ja lapsenomaisuudesta on tehty yhteiskuntaa uhkaava häiriötila, jonka vaikutuksia pyritään minimoimaan.

Toki jokainen kulttuuri siirtää lapsiin omia ihanteitaan, usein väkivaltaisillakin tavoilla. Tämän huomion ei kuitenkaan pitäisi johtaa mekanismin hyväksymiseen itsestäänselvyytenä, vaan ponnekkaampiin toimiin lapsuuden ja lapsen kasvurauhan suojelemiseksi.

Itse en käytä lainkaan "lapsivapaita" hotelleja ym. ikäsyrjintää harrastavia palveluja. Lasten tulisi olla yhteiskunnan etuoikeutettu luokka, ei tuotannollinen riippakivi.

Alf Rehn:

Toisaalta on tietenkin niin että joka aikakausi on todennut että juuri se sukupolvi joka on silloin nuori on mahdoton, sivistymätön ja perikatoa enteilevä merkki. On jotenkin söpöä että jaksamme jatkuvasti todeta että lapset ovat kasvaneet aivan vinoon – minun sukupolvesta piti tulla mistään piittaamattomia ja väkivaltaan taipuvaisia koska me pelasimme (hui!) tietokonepelejä ja katsoimme VHS-kaseteilta kauhuelokuvia. Keski-ikäisiä meistä tuli, ei muuta.

En siis pidä siitä lasten syyttelystä tai lapsuuden patologisoimisesta joka tässä on osittain mukana.

Samalla on hieman kyseenalaista että jatkuvasti käymme keskustelua siitä "mitä tulevaisuuden työelämä tarvitsee", ja yritämme muuttaa koulua tämän mukaan. Nyt tarvitaan matikkaa että saadaan enemmän insinöörejä. Nyt taas enemmän urheilua, että nuoret jaksavat paiskia töitä. Koulun tulisi, mielestäni, olla yleissivistävä, eli antaa vankan pohjan. Tiettyjen alojen erityistarpeet ovat vähemmän tärkeitä, koska emme edes tiedä jos näitä aloja tulevaisuudessa on.

Kiba Lumberg:

Tämä yhteiskunta ei ole lasten vaan aikuisten, ja vaateet ja tulevaisuus näkymät sen mukaiset.

Lapsen elämä määräytyy sen mukaan, mitkä ovat aikuisten tavoitteet tai vaateet, mitä lapsesta pitää isona tulla. Kaikkien pitäisi menestyä ja olla paljon ystäviä ja tietysti olla kauniita ja virheettömiä, ja jo lapsista luokkaerot näkyvät selvästi. Varakkaiden lapset saavat aina enemmän mahdollisuuksia toteuttaa itseään. He saavat olla rennommin ja jopa hölmöilläkin.

Kaikki lapset eivät näe elämäänsä ja tätä hetkeä turvallisena eivätkä onnellisena. Käsittääkseni yksi syy siihen on, että erilaisuutta ei myöskään lasten keskuudessa suvaita. Koulupaineen eri ilmiöt ja mankelin joutuvat kaikki lapset käymään, on heillä sitten varakas tausta tai ei. Ja paljon riippuu myös siitä, kuinka valveutuneita vanhempia lapsilla on.

Ei ole koskaan helppoa olla lapsi, koska aina on aikuisten armoilla tavalla tai toisella. Jokainen meistä tietää, mitä tarkoitan tällä.

Lasten oikeudet ja ihmisarvo ovat vieläkin valitettavasti rajalliset.

Aki-Mauri Huhtinen:

Taloudellinen tuottavuus ja työn ihannointi on lapsen kasvattamisessa yhä tärkeämpää, ainakin piiloagendana. Lapsi nähdään tuotteeksi tai resurssiksi, jolle pitää mahdollistaa pärjääminen taloudellisessa kilpailussa. Lapsi valmennetaan voittamaan itsensä ja muut. Lapset laitetaan yhä aikaisemmin valintatilanteisiin joihin he ovat kyvyttömiä vastaamaan, kuten oman koulutuksen suhteen.

Aikuisten suhde lapsiin noudattelee heidän suhdettaan aikuisuuteen (talouteen, menestymiseen, kilpailemiseen). Lasten on nyt sopeuduttava systeemiin tai syrjäydyttävä. Päällekkäisyyksiä ja elämän kerroksellisuutta ei sallita eikä elämää ilman tuottavaa päämäärää.

Virpi Suutari:

Nykylapsille ei jää tarpeeksi aikaa vain olla, leikkiä ja seikkailla, vaikka juuri vapaa leikki kehittäisi tutkimustenkin mukaan lasta kaikkein parhaiten.

Me aikuiset puutumme jo liikaakin kaikkiin lasten tekemisiin ja ihmissuhteisiin (ja toinen ääripää ei taas ollenkaan). Myös lapsilla pitäisi saada olla omat salaisuutensa ja reviirinsä.

Omasta 70-luvulla vietetystä lapsuudesta parhaimmat muistot liittyvät juuri leikkiin ja haahuiluun kavereiden kanssa: noilla toisinaan salaisilla retkillä oppi ratkomaan ongelmia ja tulemaan toimeen toisten kanssa.

Osku Pajamäki:

"Laajarinne halua, että systeemiä pyrittäisiin muuttamaan lasten tarpeita vastaavaksi." Siinä on kyllä työtä riittämiin...

Nykyvanhemmat eivät paljon kasvatusihanteita kerkiä miettimään, kun koettavat ylipäätään selvitä hengissä työelämän ja perheen tarpeiden puristuksessa. Kasvatusihanne on tosiaan turhan ylevä sana sille, että sinänsä aivan perustellut yhteiskunnan tarpeet menevät lapsen edun edelle.

Suomi voi hyvin, koska pääasiallisesti molemmat vanhemmat käyvät töissä. Ikävää on kuitenkin se, että lapset joutuvat tämän takia liian pieninä viettämään pitkiä yksinäisiä iltapäiviä.(Englannissa on käytännössä kiellettyä jättää alle 12-vuotiasta lasta yksin kotiin.) Ja kun vanhemmat vihdoin pääsevät kotiin, alkaa lapsien roudaus harrastuksiin. Vähiin jää siis se aika, jossa ehtii kasvatusideologiaansa hioa.

Atso Almila:

"Yhteiskunta" on tehokkaasti vienyt lähes kaiken vanhempien ja lasten yhteisestä ajasta; vanhemmat ovat, kun aikaa sitten olisi, lopen väsyneitä – kuten lapsetkin pitkien koulupäivien ja kaikkien harrastustensa jälkeen.

Kun lapsilta kysyy, mitä he toivoisivat kodilta, "oltaisiin vain yhdessä", ei tarvitse keksiä jotain haasteellista laatuaikahommaa.

Juha Kuisma:

Kasvatusihanteita on kyllä monenlaisia, mutta kaikissa niissä heijastuu oletettuja yhteiskuntatarpeita.

Vakavinta on yhteisöille sokea kasvatus. Mm koulun kasvatuskäsitys perustuu valitsevaan yksilöön, joka optimoi kykysalkkuaan ja jonka ei oleteta kuuluvan edes luokkayhteisöön – vaikka jokainen tietää, että eläminen luokassa kasvattaa lasta eniten.

Syystä tai toiselta suomalaisilta lapsilta puuttuu kyky kunnioittaa toista ihmistä tai vanhempaa ihmistä. Tämän on pakko olla kollektiivinen kasvatusvirhe. Päiväkodit ja koulu saattavat suosia yliaktiivista sosiaalihäärääjää ja sortavat lasta, joka pystyy oikeasti keskittymään.

Kasvatuksen paradoksi: kasvatus on pakkoa, jonka läpi on kasvattava tullakseen vapaaksi, pätee edelleen. Kapinavaiheita, joissa testataan yhteiskunnan sääntöjä, on useita ("mä itte", uhmaikä, murrosikä, akateeminen kapina, ns. isänmurha) ja jokaisessa tarvitaan ympärillä fiksuja aikuisia.

Osmo Rauhala:

Winterhoffin huoli kasvavasta narsismista on aiheellinen, lapsen pitää oppia kunnioittamaan muita ihmisiä. Bill Cosby Show oli vuosikymmeniä nuorten suosikki sarja USAssa, koska siinä vanhemmat uskalsivat pistää lapset tiukille.

Sääntöjä tarvitaan elämän perusasioissa. Unta, kunnon ravintoa ja liikuntaa ei moni lapsi saa riittävästi. Aivojen fysiologia kehittyy liikkumalla ja käsien työllä, ei vain katsomalla televisiota tai tietokonetta.

Laajarinne puolestaan on merkittävän oikeassa huonon itsetunnon tuhoisista seurauksista. Varsinkin Suomessa vaatimustason alittaminen ei ole vain korjattava erehdys, vaan identiteettiä nakertava epäonnistuminen. Siinä kun pragmaattinen amerikkalainen toruu lasta virheestä ja neuvoo miten se korjataan, aatteellinen suomalainen lataa kokonaisvaltaisen tuomion, "etkö sä koskaan opi". Luovaa ja turvallista joutilaisuutta saisi nuorten elämään sisältyä enemmän.

Koulu, harrastukset ja sosiaalinen verkko netissä voivat kuormittaa koko vuoden niin ettei aikaa asioiden kunnolliseen pohtimiseen jää.

Johanna Korhonen:

Ja vääränlaisia tarpeita.

Tämä ihmiskuvakeskustelu on tarpeellista. Koska vanhempi ohjaa lasta siihen suuntaan, mitä itse pitää oikeana, tämä keskustelu pitäisi aloittaa aikuisista. Jos aikuinen näkee itsellään muunkin arvon kuin rahanhankkija-kuluttajan roolin, hän pystyy antamaan lapselle arvon lapsena.

Laura Köönikkä:

Silloin kun kuulee ekaluokkalaisten keskustelevan koulussa tehdyistä henkilökohtaisista käyntikorteista.

Antti Nylén:

Kaikki nykyiset ihanteet korostavat liikaa yhteiskunnan etua, hyötyä, järkeä, osaamista, kuria, hallintaa, sääntöjä, lakia ja tulosta.

Laajarinne on ilmiselvästi täysin oikeassa. Peruskoulu pitäisi muuttaa leikkikouluksi. Olisikin hienoa, jos Eurooppaan todella kehittyisi "työntekoon ja yhteiselämään kykenemättömiä sukupolvia" – mutta on myös sanottava, että se olisi hienoa vain, jos nuo sukupolvet olisivat kyvyttömiä – niin ikään vastoin nykyajan ihanteita – haluamaan ja kuluttamaan typeriä ja vahingollisia turhuustavaroita ja loisivat nykyisen raha-työ-systeemin tilalle uudenlaisen yhteiselämän, jonka perusta olisi jossakin paljon vanhemmassa viisaudessa.

Katriina Järvinen:

Lasten kasvatuksessa vaikuttaa edelleen neljännen käskyn kirous: lasten tulee kunnioittaa vanhempiaan, vaikka nämä eivät olisi kunnioittamisen arvoisia ja alistua yhteiskunnan jatkuvasti vaihteleville odotuksille. Sen sijaan vanhempien ei tarvitse kunnioittaa lapsiaan, eikä yhteiskunnan ottaa vakavasti lasten tarpeita.

Aikuisten yhteiskunnassa vallitsee rajattomuus: eroa ei ole enää työllä ja vapaa-ajalla, viisaudella ja tyhmyydellä, kauneudella ja rumuudella, moraalilla ja moraalittomuudella. Jos aikuisilla olisi rajat, lapset oppisivat ne siinä sivussa, ilman erityistä kasvatusta.

Rajattomien aikuisten vetämät rajat ovat vain keino valjastaa lapset palvelemaan vanhempien ja yhteiskunnan itsekkäitä tarpeita. Suomessa ei ole koskaan annettu lapsuudelle sille kuuluvaa itseisarvoa.

Kari Uusikylä:

Ei meillä ole olemassa yleispäteviä yhteiskunnan kasvatusihanteita, Pohjois-Koreassa on.

Olisi hyvä, jos ihanteeksi nostettaisiin lapsen eheä kehitys, jossa järki, tunne, tahto ja moraali ovat tasapainossa. On liikaa niitä, jotka haluavat tehdä lapsesta tuottavan yhteiskunnan rattaan, jonka tulee alistua suorittamaan ja menestymään. On myös niitä, jotka vaativat lapselle vapauksia, joita hän ei pysty vielä kantamaan.

Vaikka Winterhoff kärjistää asioita, hänen perussanomansa on vakava: On vanhempia, jotka eivät osaa annostella vapauksia ja velvollisuuksia lapsen kehitysvaiheen ja iän mukaan. Opettajat joutuvat kohtaamaan yhä enemmän oppilaita, joille tärkeitä ovat vain omat oikeudet, muista piittaamatta. Se ei ole oikeaa itsensä toteuttamista, vaan itsekkyyttä.

Tärkeintä on se, että lapsella on turvallinen kasvuympäristö, jossa häntä kuunnellaan ja kuullaan. Lapsen pitää saada tuntea, että kasvattajat ovat turvallisia aikuisia, joihin voi luottaa. Jos kasvatuksessa ja opetuksessa alistutaan elinkeinoelämän tehostamisvaatimuksiin tai rajattomaan "antaa mennä" -tyyliin, kasvatuksen ennuste on huono. Emme tarvitse lisää alistuvia, masentuneita sopeutuja-suorittajia, emmekä rajattomia "minä, minä"

-ihmisiä. Lapsen pitää kasvaa perheen, harrastuspiirien ja työpaikan vastuulliseksi jäseneksi; onnellisen elämän edellytys on itsensä toteuttamisen ja yhteiselämän tasapaino.

Jarkko Tontti:

Kasvattaa voi vain esimerkillä ja silläkin hyvin vähän, koska loppupeleissä kaikki oppiminen on itseoppimista.

Käskyt ja kiellot ovat tuuleen kirjoittamista, vaikka toki ne helpottavat kasvatusahdistuksessa kipuilevaa aikuista. Päivähoidossa ja koulussa lapsi kohtaa maailman ihmeen eli toiset ihmiset; heihin hän katoaa ja kun se tapahtuu on aikuisen syytä olla onnellinen onnistumisesta; siis lapsen onnistumisesta, ei omastaan.

Marita Liulia:

Kasvatusihanteet ovat yhteiskunnan peili.

Sitä katsomalla tulee lapsillekin kiire kohti aikuisuuden ihanuutta.

Riiko Sakkinen:

Punaisten khmerien hallitsemassa Demokraattisessa Kamputseassa vanhemmistaan erotetut lapset aivopestiin, aseistettiin ja pistettiin pelloille vartioimaan kaupungeista maaseudulle evakuoituja aikuisia.

Myös kapitalismi ymmärtää että lapsista se saa kaikkein tottelevaisimmat kuluttajansa. Se ei anna lapsille oikeaa asetta, vaan Playstationin ohjaimen. Minun on mahdotonta taistella omien lapsieni kasvatuksessa kapitalismia vastaan, vaikka lukisin miten monta kasvatusopasta.

Laura Kolbe:

Ovat aina korostaneet. Ei ole olemassa ihannetilaa, jossa lapset kasvaisivat ilman suhdetta "yhteiskuntaan". Aikaisemmin varttumista sääteli sääty- ja luokkatausta sekä asuinpaikka. Lapset maalla ja kaupungeissa oppivat eri taitoja ja valmiuksia, joilla oli käyttöä kontekstissaan. Viimeiset viisi vuosikymmentä on tuotettu "demokraattisen aikakauden" historiatonta kasvatusihanteita – ja pakka on sekaisin!

Nykymuotoisten lapsuuden käsite on eurooppalaisen kulttuurin myöhäsyntyinen tuote. Suomalaiseen lapsipuheeseen liittyy hölmö olettamus siitä, että "kasvatus" on elämästä ja arjesta irti olevaa ulkoistettua toimintaa. Näin ei ole, vaan lapset ovat kasvuympäristönsä peilejä. Siksi tärkein kasvatuksen muoto on aikuisten esikuvallisuus.

Jos me iskät ja äiskät katsomme peiliin, on näky viiltävän surullinen. Hakusessa on siis viisas vanhemmuus, ei lasten kurittomuus tai riittävät rajat. Kuka kirjoittaisi oppaan, joka ohjeistaisi olemaan reilusti ja rehellisesti viisas ja vastuullinen aikuinen? Sellainen ansaitsee lastensa kunnioituksen ja arvostuksen.

Laajarinne ja Winterhoff puhuvat molemmat omenista, kun pitäisi puhua puusta, johon omenat kiinnittyvät. Kasvatus ja opetus tarvitsevat lisää fantasiaa, iloa, naurua ja innostavaa yhdessäoloa!

Markku Valkonen:

Pahinta on epävarman tulevaisuuden maalailu. Oletetaan kai vaistomaisesti, että se herättää "taistelunhalun", motivoi oppimista ja kurinalaista käytöstä.

Lapsen ikäkausimaailman kunnioittaminen ja hyväksyminen on tärkeää, mutta Laajarinteen rannaton idealismi ei sellaisenaan vie perille. Tarvitaan myös turvallista kontrollia. Se ei suinkaan merkitse lapsen oman maailman turmelemista.

Risto Pelkonen:

Lapsella on oikeus olla lapsi. Siksi kasvatuksen sijasta kasvun tukemista. Luova mieli ja terve itsetunto ovat rakkaudessa ja rajoissa , leikissä ja laulussa.

Johanna Sinisalo:

Vastaan kyllä, vaikka kysymykseen on oikeastaan mahdoton vastata määrittelemättä, mitä oikeastaan ovat "yhteiskunnan tarpeet". Tarvitseeko yhteiskunta eniten ihmisiä, jotka ovat kuuliaisia, auktoriteettiuskoisia, hiljaisia ja harmittomia? Tällainen oli ainakin minun lapsuuteni kasvatusihanne. "Kiltteys" oli jopa tärkeämpää kuin koulussa hyvin menestyminen.

Nykykeskustelussa nähdään kasvatuksen tai kasvattamattomuuden tuloksina oikeastaan vain kaksi ääripäätä: jos lapset eivät kauniin passiivisesti omaksu kaikkia ylhäältä syötettyjä ohjeita ja arvoja, heistä tulee väistämättä riekkuvia, tuhoavia, ylivaativia, häiriköiviä pikkudiktaattoreita. Ajatus ei ole vieläkään kaukana parin sukupolven takaisesta näkemyksestä, että lapset ovat lähtökohtaisesti pahoja, ja paha täytyy periaatteellisesti piestä heistä pois, olivat he sitten syyllistyneet mihinkään tai eivät.

Maailman katseleminen vaihteeksi lasten näkökulmasta ja "kasvatuksen" sopeuttaminen siihen ei tarkoita, että rajojen asettaminen lopetetaan. Sen sijaan passiivisuutta suosivat, riittämättömyyden tunnetta tuottavat kiltteysmuotit ja myös lasten ylisuojeleminen voitaisiin unohtaa.

Atlas Saarikoski:

Häiriintyneistä lapsista puhuttaessa pitää muistaa, että sairaaksi leimaaminen on aina ollut yhteiskunnallisen vallan väline. Sen avulla on hallittu ihmisryhmiä: naisia, vammaisia, köyhiä, tai seksuaalisesti poikkeavia.

Koko kasvatuksen käsite on ongelmallinen. Aikuisen tehtävä on olla läsnä lapselle, ei muokata lapsesta kaltaistansa.

Katja Tukiainen:

Mutta ei hätää, jokaisessa sukupolvessa on heitä, jotka kapinoivat vastaan

Vaula Norrena:

Luovuus ja omaehtoinen ajattelu tapetaan jo päiväkodissa, jossa askarrellaan tarkan mallin mukaisia töitä ja leikitään minuuttiaikataululla aikuisten asettaman ohjelman mukaan. Muistan vieläkin, kun 6-vuotiaana sain elämäni ensimmäisen ja viimeisen värityskirjan. Tuijotin sitä typertyneenä: mitä järkeä olisi vain värittää toisten tekemiä tyhmiä mallikuvia, kun on paljon hauskempaa piirtää itse!

Toki lapset, jotka on sopeutettu systeemiin jo pienenä, sopeutuvat paremmin kouluunkin ja aikanaan työelämään. Hyvät käytöstavat, esimerkiksi, tuovat aina etua ihmiselle ja koko yhteisölle.

Vaan liika sopeuttaminen tuottaa tylsiä ja mielikuvituksettomia ihmisiä. Eräässä tutkimuksessani haastattelin lukio-opettajia. Kokeneimmat valittelivat, että nykylukiolaisilla ei ole enää mielikuvitusta. Aineita kirjoitetaan asiaesseinä, vain aniharvasta löytyy enää luovuutta.

Sitä saa mitä tilaa. Tähän on taideaineiden vähentäminen ja "asiaosaamisen" korostaminen koululaitoksen vienyt.

Luovuuden, kekseliäisyyden ja ennakkoluulottomuuden tarve yhteiskunnassa ei ole kadonnut mihinkään. Onkin surkuhupaisaa, että näinä "innovaatioista" hokemisen aikoina lapsemme kasvatetaan epäluoviksi suorittajiksi.

Susanna Kuparinen:

Jokainen sukupolvi on ollut kivikaudesta lähtien ongelmallisempi kuin edellinen. 2000-luvulla aseeksi on otettu diagnoosipommitus. Nykykakaroiden nimen perään pistetään titteli: Janina Nieminen, ADHD. Suomessa molemmat vanhemmat käyvät töissä ja vastuuta jaetaan koulun kanssa.

Nappuloiden kärttyisyys lähtee näillä eväillä: koululuokkia pienemmiksi, kuraattorit takaisin kouluun, taitoaineita lisää, vanhemmille vakituisia työsuhteita, säännölliset työajat ja tulot ja lapsille säännöllistä tylsyyttä.

Pohjolan Japani on konseptina sairastuttava, arkipäivän ei tarvitse olla elämysmatkaa ja renessanssineroksi kasvamista. Pitkät, harmaat, arkiset iltapäivät synnyttävät ajattelua ja mielikuvitusta.

Ilona Anhava:

Suuri osa lapsista on töissä koko ajan. Päiväkodissa, koulussa, läksyjä tekemässä ja kaikenkarvaisissa harrastuksissa ja kerhoissa.

Lasten pitäisi antaa olla myös rauhassa. Kuka vain hermostuu, jos virikkeitä työnnellään ja suorituksia vaaditaan koko ajan.

EI

Tuomas Enbuske:

Ei minulla ainakaan ole hajuakaan minkälaisia ihanteita joillakin muilla sattuu olemaan.

Itse koetan käyttää kasvatuksessa tervettä järkeä ja intuitiota.

Claes Andersson:

Lapsi tarvitsee rajatonta hyväksyntää, tunnetta että häntä rakastetaan ja hyväksytään ilman ehtoja, myönteistä palautetta lapsuuden kaikissa vaiheissa ja vapauttaa käyttää ja kehittää mielikuvitustaan. Vain näin lapselle syntyy hyvä itsetunto ja terve itseluottamus. Lapsen pitää oppia toiminaan ryhmässä muiden kanssa tasavertaisena.

Winterhoffin tyyli on preussilainen ja hänen lapsistaan tulee rajoittuneita pieniä virkasotilaita. Laajarinne on inhimillisempi ja viisaampi.

Winterhoffin menetelmän tuloksia Suomessa ovat sodanaikaisen sukupolven tuppisuut, vetäytyjät, ihmisiä pelkäävät hiirulaiset ja ilottomat työnarkomaanit.

Matti Apunen:

Olen selkeä winterhoffilainen. Vaatiminen ei vahingoita lasta, niin kauan kun vaatimukset ovat kohtuullisia, ymmärrettäviä.

Tavoitteen saavuttaminen antaa lapselle aidon onnistumisen tunteen paremmin kuin "kontrolloimaton häröily". Tähän perustuu esimerkiksi urheilun ja musiikin viehätys: katsokaa tavoitteellisesti harjoitellutta lasta joka onnistuu urheilussa, ja näette onnellisen ihmisen.

Pauliina Laitinen-Laiho:

Jokainen sukupolvi kasvatetaan oman ajan hengen mukaisesti. Eri vuosikymmeninä ja jopa eri länsimaissa on kasvatusmetodeissa vivahde-eroja, mutta lopputulos eli aikuinen ihminen, on luultavasti pitkälti sama.

Asia on ikuisuuskysymys, koska vanhempien kasvatusvastuu on valtavan suuri ja tehtävä haastava. Miten kasvattaa ja kurittaa rakkaudella niskoittelevaa jälkikasvua? Onko olemassa vanhempia, jotka eivät koe epätäydellisyyttä kasvattajana? En tunne.

Tasapaino on ehkä ainoa todellinen ydinsana kasvatuksessa. Murrosikäisten poikien äitinä sekin tuntuu silti liian ihanteelliselta sanalta ollakseen arkielämän realismia.

Markku Ruotsila:

Mitä ihmettä ovat "yhteiskunnan tarpeet" ja kuka ne määrittää? Lasten kasvatuksessa on läpi länsimaisen historian seurattu samoja periaatteita: hyvät tavat, kunnioitus toisia ihmisiä kohtaan ja välittäminen, ahkeruus ja itsekieltäytyminen.

Ovatko nämä nyt siis "yhteiskunnan tarpeiden" määräämiä? Minusta ne vaikuttavat terveen järjen mukaisilta. Näistä kun alettiin luopua 1960- ja 1970-luvuilla, hyvää ei seurannut. Seuraukset saamme nähdä joka puolella ympärillämme.

Vähemmän keskenkasvuisten hetkellisten mielihalujen palvontaa, kiitos.

Kari Enqvist:

"Systeemin muuttaminen lasten tarpeita vastaaviksi" on yliromantisoivaa tunnehuudahtelua, jonka kaiku ei kanna reaalimaailmaan saakka.

Lapsi ei ole valmis olento vaan tarvitsee ohjausta.

En näe, että kasvatus olisi mitenkään erityisellä tavalla viritetty palvelemaan yhteiskuntaa, ellei sellaiseksi sitten haluta nähdä luku- ja kirjoitustaidon opettamista.

Kaari Utrio:

Kaltaiseni mummin mielestä nykyajan kasvatus on ilahduttavan lapsimyönteistä ja lähtee enimmäkseen lapsen tarpeista. Lapsen tarpeiden määrittely onkin tärkein kysymys: eikö lapsella ole oikeus kasvatukseen, joka auttaa häntä selviämään ympäröivässä maailmassa?

Maailmahan ei muutu leppoisaksi oleilupaikaksi vaikka kuinka toivoisimme lapsillemme helppoa elämää. Täytyyhän liikennesäännöt opettaa lapsen itsensä vuoksi, miksei sitten käyttäytymissääntöjä, jottei lapsi joutuisi kokemaan nolaamista ja syrjintää?

Timo Hännikäinen:

Lapsettomilta ihmisiltä, jollainen itsekin olen, on perinteisesti kielletty kasvatusta koskevat mielipiteet. Silti jokaisen, jolla on vähänkin käytännön kokemusta lapsista, pitäisi ymmärtää että tyystin vaille aikuisten valvontaa jätettynä he päätyisivät keskenään tilaan, jota on kuvattu William Goldingin romaanissa "Kärpästen herra".

Siis kaikkien sotaan kaikkia vastaan tai hirvittävän julmaan sosiaaliseen nokkimisjärjestykseen. Laajarinne on väittänyt, että koululla, kaveripiirillä ja medialla on paljon enemmän vaikutusta lapsen kehitykseen kuin vanhemmilla. Hän ei ymmärrä, ettei vanhempien vaikutus tarkoita suoraan omaksuttuja asioita, vaan pysyvämpiä ja kokonaisvaltaisempia asenteita. Ne syntyvät kotona ja niiden vinoutuminen näkyy yksilössä, valitettavasti.

Lisäksi Laajarinteen kaltaiset "asiantuntijat" saavat vanhemmat tuntemaan itsensä kasvattajina entistä epävarmemmiksi ja sysäämään vastuunsa yhä enemmän koulun ja median harteille.

Hyvät käytöstavat eivät ole pelkkiä mielivaltaisia sääntöjä, vaan kulttuurissa hyväksyttyjä koodeja, joilla osoitetaan kunnioitusta ja toisten huomioon ottamista. Niiden opettaminen ei ole manipulointia.

Jos yhteiskunnan lapsille tarjoamat mallit ovat epäterveitä, ongelmasta ei päästä luopumalla kasvatuksesta. Kulttuuri tarkoittaa määritelmällisesti tiedon ja sivistyksen siirtämistä sukupolvelta toiselle. Kulttuuri, joka pitää lapsia sivistyneempinä kuin vanhempia, on kuollut kulttuuri.

Ami Hasan:

Vanhempien antaman kasvatuksen tehtävä on myös asettaa lapsille rajoja, siihen tarvitaan joskus kieltoja ja jopa silloin tällöin pettymyksiä. Niin sanotun "vapaan kasvatuksen" puolestapuhujia on aina ollut, seuraukset mahdollisesta sopeutumattomuudesta ovat sitten jääneet näiden lasten kannettaviksi. Niin kurissa kuin vapaudessa ääripäät ovat pahasta, kohtuus kaikessa. Jokainen lapsi on sitä paitsi yksilö ja niinpä kasvatusmetodienkin täytyy käytännössä olla lapsikohtaisia. Siksikin perhe on paras kasvatusympäristö.

Valitettavasti nykyisessä suorituskeskeisessä yhteiskunnassa ja kiireisessä työelämässä vanhempien aika ei tahdo riittää lasten kanssa yhdessäoloon, joka on kaiken kasvatuksen perusta. Käyttäytymismallit peritään vanhemmilta ja ympäristöltä, vaihtelevanpituisessa murrosiässä ne kyseenalaistetaan, revitään jalustalta ja romutetaan ja sitten taas aikuistuessa rakennetaan oma elämä ja identiteetti siihen asti koetun pohjalta.

Useimmista meistä on tullut ihan kohtalaisesti yhteiskunnassa pärjääviä, vaikka varmaan aika monet meistä kasvatettiin täysin väärin.

Pilvi Torsti:

Perustelu; en ole koskaan kauhean innostunut, kun joku kertoo, mitä ovat "ajan kasvatusihanteet" ja sitten kritisoi niitä ja sitä myöten väärin toimivia vanhempia ja lopulta kieroon kasvavia lapsia.

Lapset, vanhemmat ja muut kasvattajat ovat persoonien kirjo. Kunkin ajan henki toki ohjaa, muttei määrittele tapaa, jolla sukupolvien yli siirtyy rakkautta, ajatuksia, tapoja ja elämänviisautta.

Minna Tawast:

Eivät sen enempää kuin aiemminkaan tai tulevaisuudessa. Kaikki kasvatusihanteet korostavat jonkun aikuisten muodostaman ryhmän tarpeita.

Kaikki kasvattaminen manipuloi ja sopeuttaa lasta johonkin, mitä aikuiset ovat päättäneet haluta, oli kasvatus sitten vapaata tai kurinalaista.

Lapsi kasvaa aina suhteessa johonkin ja peilaa itseään muihin – aikuisiin ja toisiin lapsiin.

Ajatuksella, että yhteiskunta sopeutuisi lasten maailmaan – tai siihen, miten aikuiset tulkitsevat lasten maailman – voi tietysti leikitellä, mutta käytännössä se on silkkaa höpsismiä.

Vaikka pitäisi kaikkia lapsen emotionaalisesta ja kognitiivisesta kehityksestä viime vuosikymmeninä tehtyjä tutkimuksia epäluotettavana, ei siitä pääse mihinkään, että lapset tarvitsevat aikuisten turvaa ja hoivaa. Siitä seuraa jotakin myös lapsi-aikuinen suhteelle.

Laajarinne on provokaatiossaan oikeassa siinä, että lapsuutta ja nuoruutta pidetään usein edelleen vain vaiheena kohti "oikeaa ihmisyyttä", vaikka koko ihmisen elämä on täynnä erilaisia vaiheita.

Aikuisten suurin haaste on viitseliäisyys ja vastuun ottaminen. Oleellista ei ole tiukka tai löysä kuri, vaan johdonmukaisuus ja läsnäolo sekä lapsen näkeminen sellaisena kuin hän on.

Annamari Vänskä:

Eivätkö kasvatusihanteet ole aina palvelleet yhteiskunnan tarpeita? Ainakin Rousseauhon polveutuva moderni kasvatusideologia on ollut työkalu, jolla yhteiskunta on pyrkinyt takaamaan kunnollisten kansalaisten tuotannon. Individualistisessa kulutusyhteiskunnassa tällainen yhteisvastuullisuuden ajatus saattaa tuntua toissijaiselta.

En ole lukenut Laajarinnettä enkä Winterhoffia, mutta kumpikin tuntuu ottavan kantaa keskiluokkaiseen lapsuuden ihanteeseen. Winterhoff kuvailee keskiluokkaisen lapsuuden ulkopuolelle sijoittuvaa ongelmalapsen kategoriaa kun taas Laajarinne tuntuu kohdistavan kriittisen kärkensä keskiluokkaiseen kuuliaisen lapsen ihanteeseen.

Ongelmalapsen – Winterhoffin sanoin "häiriintyneen lapsen" – kategoriassa on muuten kiinnostavaa se, että historiallisesti sillä on tarkoitettu lähinnä alempien yhteiskuntaluokkien lapsia.

Laajarinteen kommentteja lukiessa mieleeni tuli Alissa Quartin kirja Hothouse Kids, joka kuvaa nykyisten keskiluokkaisten suorittajavanhempien – Amy Cheungin kaltaisten "tiikeriäitien" (ja isien!) – pyrkimyksiä tunnistaa lapsissa piilevä lahjakkuus ja muokata siitä superlahjakkuus.

Quartin mukaan tämä on johtanut "ihmelapsiteollisuuden" syntyyn ja siihen, että vanhemmat arvostavat lapsiaan vain, jos he ovat taitavia jossakin.

Samaan ilmiöön kuuluvat myös menestyvien vanhempien lapset, jotka syövät yhä enemmän masennuslääkkeitä, koska heidän vanhemmilla ei ole aikaa lapsilleen.

Jaakko Veijola:

Vanhemmat ovat ulkoistaneet kasvatusvastuutaan tarhoille ja kouluille. Tällöin kasvatusihanteiden on välttämätöntä olla synkronissa yhteiskunnan kanssa.

Syitä kasvatuksen ulkoistamiselle löytyy niin perhe- ja sukusiteiden niukkuudesta, työelämän vaatimuksista kuin yleisestä syrjäytymisestä.

Helena Hiilivirta:

Ei ole olemassa sellaisia yhteisiä kasvatusihanteita, jotka kaikki suomalaiset jakaisivat. Niinpä ne eivät voi ohjata yksittäisiä perheitä. Eikä ole myöskään yksiselitteistä yhteistä käsitystä yhteiskunnan tarpeista, vaikka sitä kyllä koetetaan Arkadianmäelläkin kovasti saada aikaan.

Antti Alanen:

Ei myöskään ole mitään yleisiä nykyisiä kasvatusihanteita, vaan niitä on useita, jopa saman perheen sisälläkin.

Minulla ei ole valitettavasti lapsia, mutta olen kysynyt näkemyksiä viisaammilta. Mitä nykypäivän lapsiin ja nuoriin tulee, kun tapaan heitär, olen tavallisesti myönteisesti vaikuttunut. Meillä käy esimerkiksi skarppeja TET-harjoittelijoita.

Laajarinne ja Winterhoff saattavat kumpikin edustaa hieman liioiteltuja näkökantoja. Todellisessa elämässä asiat taitavat mennä joskus niin, että äiti edustaa laajarinnemäistä lempeämpää linjaa, kun taas isän velvollisuudeksi jää winterhoffmainen kurinpito.

Lapset ovat myös erilaisia, ja samassa perheessä samoilla kasvatusperiaatteilla voi tulla erilaisia tuloksia.

Jos kääntäisi kysymyksen toiseen suuntaan – mitkä olisivat lasten tarpeet yhteiskunnan taholta – niin kaikkein tärkeimpiä tehtäviämme on estää lasten ja nuorten syrjäytymistä. Yhteiskunta ei ole mikään ulkopuolinen asia, vaan ihminen on sosiaalinen eläin. Viime vuosina olemme saaneet varoittavia hälytyksiä siitä, että ketään ei saa jättää ulkopuolelle. Muuten jopa sosiaalisesta mediasta voi tulla antisosiaalinen media.

Kirsi Virtanen:

Nyky-yhteiskunta ei vain ymmärrä että kasvatustavoitteet ovat muuttuneet vastaaman sitä, minkälaisessa yhteiskunnassa nykyvanhemmat toivoisivat että heidän lapsensa tulevaisuudessa eläisivät. Modernit ja vastuulliset vanhemmat kasvattavat lapsiaan lasten tulevaisuutta ajatellen, ei yhteiskunnan nykytilaa.

Kasvatustavoitteet ovat muuttuneet hurjasti, aikaisemmin lapsia kasvatettiin kunnon kansalaisiksi, piti olla ahkera ja nöyrä, hoitaa omat vastuualueet ja piti kunnioittaa toisia. Lasten piti olla hiljaa, tyytyä osaansa ja totella.

Tänä päivänä lapsista kasvatetaan yhä edelleen kunnon kansalaisia; sillä erolla että nämä nykyaikana kasvatettavat tulevaisuuden kunnon kansalaiset ovat omatoimisia, kunnioittavat itseään, kyseenalaistavat ja kantavat vastuuta maailmasta laajemmin kuin mitä mahtuu omaan pihapiiriin.

Nykyajan kasvatus suo lapsille suurempaa vapautta mutta vaatii samalla lapsilta paljon: nykyvanhemmat haluavat keskustella ja neuvotella omien lastensa kanssa enemmän kuin aikaisemmat sukupolvet. Vanhempien mielestä keskusteleminen ja osallistuminen opettavat lapsille että lapsillakin on oikeus kyseenalaistaa ja vaatia asioita tässä yhteiskunnassa.

Nykyvanhemmat eivät halua että lapset vain näkyvät, heidän lastensa äänen pitää myös kuulua.

Säännöt ovat lapsille tärkeitä, mutta yhtä tärkeitä ne ovat vanhemmille ja isovanhemmillekin, säännöt yhdistävät sukupolvia toisiinsa. Siksi vanhojen sääntöjen ja rajojen rikkominen aiheuttaa kaikenkarvaisissa kasvatusasiantuntijoissa suurta angstia säännöllisin väliajoin, varsinkin kun suuri osa heistä taitaa olla sitä mieltä että lapset saavat näkyä mutta ei kuulua.

Juha Herkman:

Koteihin ja vanhemmille suunnattu kasvatusihanteisto kumpuaa kyllä pääosin tai lähes pelkästään yksilöpsykologiasta ja lapsen tarpeista.

Vanhemmat alkavat olla ihmeissään siitä, kuinka he ikinä kykenevät kasvattamaan lapsistaan täyspäisiä ja tasapainoisia aikuisia.

Koulutuksessa yhteiskunnan tarpeita saatetaan painottaa liikaa rakenteellisilla valinnoilla. Esimerkiksi 2000-luvun alkupuolella oli suuri huoli, että Nokia lähtee Suomesta, jos maa ei tuota tarpeeksi kilpailukykyisiä insinöörejä IT-teollisuuden tarpeisiin. Jorma Ollila hiukan uhkaili asialla Hesarin vieraskynässä. Poliitikot pelästyivät ja insinöörikoulutusta lisättiin. Jokusen vuoden päästä eduskuntatalon edessä oli mielenosoitus lisääntyneen insinöörityöttömyyden takia.

Koulutuspolitiikkaa saatetaan siis miettiä liian lyhytnäköisesti ajankohdan suhdanteiden perusteella, mutta perusopetus on edelleen humanismin läpitunkemaa.

Yrjö Juhani Renvall:

Lapsi on edelleen vanhempien optio ja odotusarvo omien täyttymättömien haaveiden toteutumiseksi.

Siitä seuraa perheahdistus ja kohtuuton määrä roudausta harrastuksesta toiseen.

Seppo Zetterberg:

Ehkäpä lapsista olisi mukavaa saada olla onnellinen villi. Tällainen olisi kuitenkin kohtalokasta, koska lapsesta varttuu aikuinen, jonka viimeistään silloin on pelattava yhteiskunnan säännöillä, tahtoo tai ei.

Olisi lapselle karhunpalvelus jättää hänet valmentamatta kohti aikuisuutta. Lempeällä ohjauksella kertyy juuri niitä työelämäänkin valmistavia taitoja, joiden puutteesta rekrytoijat ovat arvostelleet monia työhön hakevia nuoria. Eikä vanhempia paljon ilahduta saada kuulla aikuisilta lapsiltaan moitteita siitä, ettei näille aikanaan ole annettu riittävästi elämän eväitä.

Terve järki ja rakkaus ovat kasvatuksen parhaita johtotähtiä, eivät kaikenkarvaiset teoretisoinnit tai joko–tai-asetelmat.

Vesa-Matti Saarakkala:

Hyvä käytös ja ahkeruus ovat hyveitä talousjärjestelmästä riippumatta. Ongelmana eivät ole yhteiskunnalliset tarpeet vaan se, jos kotona ei välitetä niistä ja syntyy ristiriitatilanne.

Nykymenolla länsimainen vapaamielisyys tuhoaa itse itsensä, koska rankan työpäivän jälkeen keskitytään vapaamielisyyden harjoittamiseen, kuten viihteeseen, shoppailuun ja nautiskeluun sekä kaiken jakamiseen Facebookissa.

Kuri ja järjestys kunniaan!

Tiina Pystynen:

Toisten huomioon ottaminen on itsekeskeisyyteen kannustavassa kasvatuksessa unohdettu. Muiden huomioiminen, myötätunto, erilaisuuden kunnioittaminen ja kyky jakaa omastaan ovat elämän tärkeimpiä taitoja, ja nuo taidot opitaan kotona.

Vanhemmat ovat kaiken perusta. Se tarkoittaa, että meiltä aikuisilta vaaditaan kykyä kantaa vastuumme. Lapsi, joka on saanut kotona huolenpitoa ja rakkautta kykenee myöhemmin huolehtimaan itsestään ja muista ihmisistä.

Ystävyyssuhteetkin syntyvät vanhempien ja lapsen suhteiden luomalle perustalle.

Tärkeämpää kuin tietojen ja taitojen opettaminen on yhteisö, jossa ketään ei kiusata eikä syrjitä, ja jossa riitatilanteet opitaan ratkaisemaan ja kiusaamiseen puututaan. Se merkitsee sitä, että omien kiireittemme keskellä maltamme kuunnella lastemme tarpeita ja olemme läsnä lapsemme elämässä. Kaveriyhteisökin tarvitsee välillä aikuisen läsnäoloa ollakseen turvallinen.

Lapsen hyväksyminen sellaisena kuin hän on ei merkitse sitä, etteikö lasta voisi kieltää. Jos lapsi tekee pahaa, on vanhempien tehtävä opettaa mikä on oikein, mikä väärin. Se ei ole manipuloimista vaan ajattelun ja sosiaalisten valmiuksien antamista lapselleen. On eri asia manipuloida ja käyttää valtaa kuin keskustella lapsen kanssa siitä mikä on oikein mikä väärin.

Matti Wiberg:

Miksi italialaiset tai ranskalaiset lapset osaavat käyttäytyä ravintolassa, mutta suomalaiset lapset eivät osaa, vaan häiriköivät sivullisia?

Italialaisille ja ranskalaisille lapsille luunappi (buffetto, chiquenaude) ja tukkapölly (tirata di capelli, tirer les cheveux) ovat tuttuja, suomalaisille lapsille eivät, enää.

Kasvatuksen tehtävä on opettaa lapsille, että he ovat maailmalle eikä maailma heille.

Suomessa vanhemmat yrittävät mukavuudenhaluuttaan ulkoistaa kasvatusvastuunsa muille, esim. koululle.

Tietenkin tulos on surkea.

Riikka Ala-Harja:

Sain juuri kuusivuotisneuvolasta esitteen, jossa sanottiin niin kuin kaikissa edeltävissäkin esitteissä: "Kun lapsi kiukuttelee, ota lapsi syllin ja tyynnytä."

Ohje on järkeenkäypä, mutta yleisluontoinen.

Kun kuusivuotias riehuu iltakahdeksalta, kerjää verta nenästä ja paiskii legoja, niin miten rauhanomaisesti ilman äänen korottamista lapsi tyynnytetään? Kun kasvattaja tietää, että pitää herätä virkeänä esikouluun 11 tunnin kuluttua ja kasvattajakin haluaisi katsoa iltauutiset rauhassa.

Miten niin "pitää" herätä eskariin? Ei olisi tarvis, eihän esikoulu kuulu oppivelvollisuuteen.

Mutta jos rytmistä poikkeaa, lapsi on kiukkuinen koko seuraavan päivän. Kasvattaja on oppinut sen ja haluaa siksi pakottaa lapsen nukkumaan. Esikoulun aikana voi tehdä itse jopa töitä.

Kasvattaja tuntee lapsensa.

Kasvatusneuvot ovat yleisiä, eivät kovin yksilöllisiä. Silloin on helppo arvostella, että kasvatusopit valmistelevat lasta lähinnä yhteiskunnan käyttöön. Neuvonantajien pitäisi myös nähdä yksilöllisyyden taakse.

Yksilö, tämä lapsi elää kuitenkin tässä yhteiskunnassa. Pienen lapsen täytyy oppia, että yksin ei tien yli kävellä vaikka 1970-luvulla samanikäinen käveli. Autot ajavat lujaa, se nyt vain on niin.

Vanhemman olisi ihan fysiologisista syistä sanottava perilliselle, että nyt pleikka pois, muuten silmät ja veret seisovat.

Kasvatuspuheessa mainitaan aina sana "rajat". Lapsi tarvitsee rajoja, että kokee turvallisuutta ja myös ihan konkreettisesti saa sitä.

Muutin tänä kesänä Ranskasta Suomeen, jossa lasten kuri on kovempi sekä kotona, koulussa että tarhassa.

En osaa arvioida kummassa maassa lapset ovat onnellisempia.Havaintoni ovat niinkin pinnallisia kuin että sanooko lapsi minulle pihalla päivää. No ranskalaiset tietty sanovat, jopa tuntemattomat teini-ikäiset pikkukadulla.

Uudella Suomi-kotipihallani lapset eivät heippaa sano, harva edes vastaa tervehdykseeni.

Ranskassa lapset tervehtivät, koska niille on sanottu, että niin on pakko tehdä.

Minulle aikuiselle se merkitsee huomioonottamista, sitä että olen toiselle olemassa.

Mutta onko se lapselle vain tyhjä tapa, pakko vailla sisältöä, ja tarvitseeko aikuinen nyt välttämättä lapsen tervehdyksen?

Niin, en ole ihan varma.

En silti koe valmistelevani kuusivuotiasta tytärtäni yhteiskunnan koneeseen taityöelämän palvelukseen, kun taas toistan tytölle apteekkiin mennessä, että sano myyjälle sitten päivää ja katso sitä silmiin.

Silja Rantanen:

Mieheni tahtoi lapsena kilpikonnan, ja äiti salakuljetti sen hänelle ulkomaanmatkalta rintaliiveissään. Mummoni aukaisi Hämeenlinnassa oven, jonka takana minä seisoin Helsingistä junalla tulleena. Hänen kasvoilleen levisi sanoin kuvaamaton ilo, ja hänen äänensä oli iloinen kun hän hyräili "Paimenhuilu soi niin katkeraan". Olin haluttu ja tärkeä ilman mitään ehtoja.

Ehdottoman rakkauden kokemuksista on meille yksilöinä suunnatonta hyötyä.

Rakkauden syvätason ohella kasvatukseen kuuluu suullisen ja kuvallisen perinteen jatkaminen. Kulttuuri siirtyy sukupolvelta toiselle kasvatuksen kautta. Kasvatus ei ole vain kasvatettavan muokkaamista vaan kasvatusta on sekin kun lapselle kerrotaan kertomus, lauletaan laulu tai näytetään uudenlainen paikka. Kertojana ja kuulijana olo ovat yhteisiä tarpeita ja hyödyttävät yhteiskuntaa riistämättä keneltäkään mitään.

Ville Tietäväinen:

Kasvattamattomaan ihmisyyteen kuuluvat itsekkyys, ahneus ja kohtuuttomuus heijastuvat aikuisten maailmassa epäoikeudenmukaisuutena ja epätasa-arvoisuutena. Tolkuton tuloerojen kasvattaminen sekä muista ihmisistä ja ympäristöstä piittaamaton kulutusnarsismi ovat infantiilia yhteiskuntakelvottomuutta aikuisten mittakaavassa.

Kasvatus on yhteiskuntaa, ei yksilöä varten, ja sen puutteesta kärsivät sekä yksilö että yhteisö. Kasvattamalla ihminen oppii myötäelämistä, vuorovaikuttamista ja huomioonottamista. Yhteiskuntaan kuuluminen on osa yksilön identiteettiä; ihminen on yksilö vain suhteessa muihin.

Yhteiskunta on enemmistön vaihtoehto eksentriselle erakkoudelle.

Heikki Hiilamo:

Siinä missä linnut opettavat poikasiaan lentämään, ihmiset opettavat lapsiaan pärjäämään yhteiskunnassa. Muu on hörhöilyä. Jokaisella on tietysti oma tyylinsä ja omat tapansa. En voi ymmärtää puhetta siitä, ettei vanhemmilla olisi vaikutusta lapsen kehitykseen. Lapsi kasvaa suhteissa. Suhteiden laadu ratkaisee.

Jaakko Aspara:

Ensinnä on ehkä selvennettävä tämä. Eihän se, että vanhemmat kasvattavat lapsiaan tietyllä orientaatiolla tai ihanteilla tarkoita välttämättä sitä, että näissä ihanteissa korostuisivat millään tavalla yhteiskunnan tarpeet.

Suurin osa vanhemmistahan todennäköisesti ajaa kasvatuksessa lähinnä omia henkilökohtaisia ihanteitaan (kuten lasten tekeminen sosiaalisesti taitaviksi; tai korkean koulutuksen karsastus tai ihannointi) – mutta eivät nämä yksi yhteen liity yhteiskunnan kokonaisetuun tai tarpeisiin.

Esimerkiksi on mahdoton sanoa onko enemmän yhteiskunnan tarpeen mukaista, että kaikki lapset olisivat akateemisorientoituneita vai ammattikoulutusorientoituneita. Lasten liialliset sosiaaliset taipumuksetkin saattavat itse asiassa periaatteessa heikentää heidän keskittymiskykyään tai ahkeruuttaan, jotka olisivat kai ainakin kansantalouden kannalta suurempia hyveitä.

Seuraava kysymys on sitten se, pitäisikö vanhempien ylipäänsä vähentää tiettyjen ihanteiden mukaista (olivat ne sitten henkilökohtaisia tai yhteiskunnan ihanteita) kasvatusta, jolla pyritään muovaamaan lapsista tietynlaisia. Mielestäni ei välttämättä.

Esimerkiksi se, että lapsi selviytyy yhteiskunnassa, vaatii, että lapsille "opetetaan" tiettyjä asioita yhteiskunnasta ja sen toiminnasta. Samalla tavoin kuin lapsia pitää kasvattaa selviämään fyysisen ympäristön vaaroista ja realiteeteista (älä koske hellaan, älä juokse uimahallissa, syö säännöllisesti), heitä täytyy kasvattaa selviämään myös yhteiskuntamme realiteettien puitteissa. Ei kai ole kovin järkevää, että lapsi joutuisi oppimaan kaiken tarpeellisen kantapään kautta – tai ei oppimaan ollenkaan.

Raja fyysisten selviytymistaitojen ja yhteiskunnallisten selviytymistaitojen opettamisen välillä on toisaalta myös veteen piirretty viiva. Ei mielestäni ole järkevää ajatella, että opetetaan lapsille vain toista, mutta ei toista.

Mutta onko sitten taas se ääritapaus, että monet vanhemmat yrittävät muovata lapsistaan alusta asti yhteiskunnallisia menestyjiä, järkevää tai oikein? Mielestäni ei. Itse näkisin järkeväksi ohjenuoraksi, että ei yritettäisi kasvattaa lapsista väkisin yhteiskunnallisia menestyjiä, mutta yhteiskunnallisia selviytyjiä kylläkin.

Kersti Juva:

Englannissa asuneen on vaikea ymmärtää miksi lapset saavat Suomessa riehua ja valvoa myöhään yöhön kuin lattiakanalassa kenenkään kieltämättä. En tahdo millään uskoa että ystävällinen ja kärsivällinen ojentaminen ja ohjaaminen hiukan hillitympään käytökseen ja muiden huomioonottamiseen sekä tiukat nukkumaanmenoajat voisi tuottaa traumoja.

Vaikutelmaksi jää, että monet vanhemmat pelkäävät lapsiaan tai eivät jaksa komentaa kun on helpompi olla komentamatta.

Kokonaan toinen asia on sitten koulu, jonka ei todellakaan tarvitse olla yhtä kilpailuhenkinen kuin esimerkiksi Englannissa. En myöskään innostu lasten hyppyyttämisestä loputtomissa harrastuksissa, kyllä heillä pitäisi omaakin aikaa olla.

Koska minulla itselläni ei ole lapsia, moni pitää minua varmaankin jäävinä.

Johannes Koroma:

Lapset ovat vuosisatoja kasvaneet luontevasti vanhempiensa esimerkin ja elinympäristön antamien viitteiden perusteella lähiyhteisön jäseneksi. Sitä ei ohjattu tieteellisellä tutkimuksella tai tarkkuudella. Tulos ei ole ollut kovin huono.

Uusi tutkimus ei ole siihen tuonut merkittävää uutta tietoa, mielenkiintoisia näkökulmia kyllä. Suomessa tieteen ja arvovalintoihin perustuva kasvatusmenetelmät, ensin usko niin sanottujen lastentarhojen kollektiivisen ohjaukseen ja sitten vapaaseen kasvatukseen on osasyy siihen, että muun muassa opettajilla on suuria vaikeuksia määritellä suhdettaan lasten käyttäytymiseen.

Lapset kasvavat yhteiskuntaan ja siksi myös yhteiskunnalla on oikeus edellyttää kasvavilta lapsilta yhteisesti hyväksyttyjen pelisääntöjen ymmärtämistä ja hyväksymistä. Se ei sulje pois lapsen näkökulman huomioimista, mutta se ei vähennä myöskään oikeiden rajojen määrittelyn tärkeyttä.

Lotta Backlund:

Aaaaargh, no on nyt paljon kasvatusammattilaisia. Minua ärsyttää koko kasvatusfilosofiakeskustelu. Miten se nyt voi olla kaikkien yhteinen asia, miten ihmiset lapsiaan kasvattavat? Murehtisivat omia asioitaan.

Filosofiani on, että rakastan lastani enemmän kuin mitään muuta ja vietän hänen kanssaan mahdollisimman paljon aikaa (koska se on kivaa). Siihen lisätään se, että arjen pitää pyöriä mahdollisimman kivuttomasti, ja siinä se paketti jo onkin. Mielestäni elämässä pitää omien resurssien puitteissa maksimoida onnellisuus ja minimoida vitutus, ja sellaisen elämän toivon lapsellenikin, sen kummemmin häntä mitenkään yhteiskunnan tarpeisiin coachaamatta tai tekemättä hänestä narsistista pikkumonsteria.

Voitaisko vaikka yhteisesti sopia, että maalaisjärki olisi hyvä kasvatusihanne?

Kaarina Kaikkonen:

Vanhemmuus ja jälkeläisten kasvattaminen on vaikeaa. Luomakunnan tärkeimpään tehtävään pitäisi saada enemmän valmennusta sillä nykyisin moni kasvaa ainoana lapsena uusavuttomaksi eikä luontaista kokemusta vastuunotosta ja toisten huolehtimisesta kerry.

Lasten kasvatus ja koulutus ovat vaiheita siinä prosessissa, jossa edetään kohti vastuullista aikuisuutta. Kasvatusihanteet nousevat kaikkina aikoina yhteiskunnan kulloisestakin tarpeesta, vanhemmat ovat aina oman aikansa arvomaailman vankeja.

Vanhat sanalaskut kuten "Joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee", tai "Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan" sisältävät yhä suuren viisauden, vaikka tuntuvatkin tänä lepsuna aikakautena rikollisilta. Ei koiraemokaan jätä pentujaan kasvattamatta, vaan kurittaa ja kouluttaa pentunsa koirien tavoille. Emo kyllä alistaa äänellään ja hampaillaan häiriköt tottelevaisiksi.

Kiinnostava ristiriita on muuten siinä, että lähes kaikki tv-ohjelmat suoltavat lapsillemme esikuvaksi yhä lisääntyvää ruumiillista väkivaltaa ratkaisukeinoksi ongelmiin, ja samaan aikaan tönäisykin arkipäivässä kriminalisoidaan. Henkinen kiusaaminen ja yksinäisyyteen eristäminen on tuhoisampaa, mutta siitä ei välitetä. Moraalikäsitykset heittävät häränpyllyä.

Tunnen suurta sympatiaa kaikkia opettajia kohtaan. Jatkuvan kritisoimisen sijaan vanhempien tulisi arvostaa lastensa opettajia nykyistä enemmän ja tukea opettajan auktoriteettia. Tuskin villi lapsilauma itse haluaisi istua hiljaa tunnilla opiskelemassa vaikeita kieliä tai matematiikkaa, mieluiten se varmaankin pelaisi tietokoneella jännittäviä väkivaltapelejä.

Lapsilähtöinen kaverinäkökulma kasvatuksessa on varmaankin kaikista kivaa, mutta valitettavasti johtaa lopulta yhteiskunnan veltostumiseen sekä henkiseen ja taloudelliseen köyhtymiseen. Luovuuskaan ei kasva välinpitämättömyydestä.

Katja Boxberg:

Kai lapsia pääsääntöisesti kasvatetaan – tai ainakin pyritään kasvattamaan – yhteiskuntakelpoisuuteen. Mielestäni kasvatusnäkemykset ovat olleet myllerryksessä pitkään. Itse asiassa etsikkoaika jatkanut 1950-lukulaisen kurinpidon ja sitä seuranneen summerhilliläisyyden jälkeen useita vuosikymmeniä. Itse tuossa välimaastossa kasvaneena, en todellakaan haikaile kumpaakaan takaisin.

Sen sijaan uskon että kaupunkilaisjärjellä voi onnistua kohtuullisesti. Paremmin tuskin koskaan voikaan onnistua, sillä maailmanjärjestykseen kuuluu tietty määrä vihanpitoa lasten ja vanhempien välillä.

Suomalaisen "kasvatuksen" eksyneisyys on yhteydessä laajempaan yhteiskunnalliseen murrokseen, jota ei vieläkään ole riittävästi käsitelty eikä tutkittu. Kyse on kaupungistumisesta ja maaltamuutosta. Sen seurauksena yhtenäiskulttuuri hajosi eikä tilalle tullut kovasti muuta kuin korkeintaan viinapullo. Kaupungistuminen hoidettiin lähinnä rakennusliikkeiden eikä niinkään asukkaiden tarpeita silmälläpitäen.

Alexis Kouros:

Aikuistuttuaan lapset joutuvat sopeutumaan yhteiskunnan normeihin varusmiespalvelusta koulutusjärjestelmään ja työelämään. Niin kauan kuin nuo normitkaan eivät sopeudu aikuisten tarpeisiin, pätee sama lapsiin, eli heidänkin tulee valmistautua sopeutumaan yhteiskuntaan.

EN OTA KANTAA

Syksy Räsänen:

En tiedä, onko nykyään yleisesti hyväksyttyjä kasvatusihanteita.

Janne Gallen-Kallela-Sirén:

Mielestäni ei ole olemassa mitään yksinapaista "nykyistä kasvatusihannetta", vaan on erilaisia ihanteita tai ihanteiden välimuotoja, joihin suhtaudutaan ilman kollektiivista kuria tai pakotetta.

Arno Kotro:

Jotkut vanhemmat kieltämättä ovat niin nuijia, että istuttavat lapsiinsa pienestä pitäen jotain uratoiveita. Lapsuuden ei pidä olla mitään perhanan suorittamista.

Mutta kärjistääköhän Laajarinne lasten nykykasvatuksen karikatyyriksi? Vallitsevan kasvatuspsykologian mukaista on rohkaista lasta leikkiin, luovuuteen ja omien aivojen käyttöön, ja näistä luulisi olevan iloa ja hyötyä niin lapselle itselleen kuin sittemmin yhteiskunnallekin.

Jaana Semeri:

Minulla ei ole lapsia, joten minun pitäisi varmaan valita vaihtoehto "en ota kantaa".

Tekee silti mieli olla mieltä. Vaikka: miten määritellä "yhteiskunnan tarpeet"? Yhteiskuntahan ei ole "yksi" eikä lähtökohtaisesti "hyvä" tai "oikeassa", joten kenen ja millaisista tarpeista on kyse?

No. Minua kiehtoo joka tapauksessa se, että voin olla kysymyksenasettelussa lainattujen ajattelijoiden kanssa samaa mieltä osittain.

Siis molempien kanssa osittain ja yhtä aikaa.

Jukka Laajarinteen mielestä lapsuus ja nuoruus eivät valmenna elämään vaan ovat elämää. Todellakin.

Hänestä lasten ja nuorten pitää "saada elää miettimättä, mitä hyötyä siitä on kahdenkymmenen vuoden kuluttua".

Kaikki me, jotka olemme niin saaneet kasvaa, tiedämme miten tärkeää oli saada rauhassa oppia olemaan, olla aikansa hyödytön.

Michael Winterhoff puolestaan väittää, että valta on siirtynyt vanhemmilta lapsille. Onhan se.

Vanhemmat matkivat lapsiaan; pukeutuvat samoin, harrastavat samoja asioita. Lomat suunnitellaan juniorien viihdetarpeitten mukaan ja matkareitit heidän sokerihumalansa ehdoilla. Vanhemmat leikkivät olevansa lastensa kavereita. Elellään ikuisenkivan pallomeressä, loputtomalla ruotsinristeilyllä.

Vaan kuinkas siinä käy? Kun vanhemmuus on kadoksissa, lapsuus ja nuoruus on myös. Jonkun täytyy kantaa vastuu siitä, että 13-vuotiaat kännäävät itsensä uneen joka viikonloppu tai joka päivä.

Ja se joku ei voi olla se 13-vuotias. Ei riitä, että sanotaan, että niinhän ne teki ennenkin. Jonkun pitää viitsiä miettiä, miksi ne tekee niin nyt ja yrittää keksiä keinoja, ettei ne niin tekisi.

Minä ajattelen, että vanhempana pitämäni ihminen on se joku. On esikuvallinen, ymmärtävä, ei tuomitseva. Ajattelee ne hyödyt, että nuori voi oppia olemaan. Ehtii se niitä hyötyjä miettiä aikuisena.

Tällä tavoin yhteiskuntaan kasvaa ainakin tässä mielessä järjellisiä aikuisia, ja myös se voi tarpeineen paremmin.

Mikko Lehtonen:

Median ja ikätovereiden merkitys on viime vuosikymmeninä lisääntynyt "kasvattamisessa", vanhempien ja koulun vähentynyt. Eri sukupolvien kokemusmaailmat sisältävät toki monia jatkuvuuden aineksia, mutta varsinkin yhteiskunnan läpimedioitumisen tuloksena kokemusmaailmat myös eroavat toisistaan suuresti.

Sen sijaan, että lähtökohtaisesti syyllistetään lapset, vanhemmat, ikätoverit tai media, olisi tarkasteltava näiden muodostamaa kokonaisuutta ja mietittävä, miten kukin erikseen ja yhdessä tuottaa "kasvatukseksi" kutsutun ilmiön. Tällöin voisi ehkä avautua sekin, että ajatus lapsista kasvatuksen "kohteina" ei tavoita sitä todellisuutta, jossa lapset, vanhemmat ja koulu nykyään "kasvattavat" ja "kasvavat".

Leena Lehtolainen:

On vaikea ottaa kantaa kysymykseen, jossa ei määritellä, mitkä ovat nykyiset kasvatusihanteet.

Julkisessa keskustelussa tulee toki usein esille toive siitä, että lapsista saadaan mahdollisimman nopeasti yhteiskunnalle hyödyllisiä olentoja, veronmaksajia ja kapitalismin tykinruokaa, mutta toisaalta monella vanhemmalla tuntuu täysin olevan hukassa minkäänlainen kyky ottaa vastuuta lapsistaan.

Olen monessa asiassa samaa mieltä Jukka Laajarinteen kanssa, mutta oikeastaan iso ongelma on siinä, että jotkut aikuiset eivät uskalla olla aikuisia suhteessa lapseen. Kun aikuinen kantaa vastuun asioista, jää lapselle tilaa olla lapsi, hölmöillä ja kokeilla ja toivottavasti säilyttää lapsellinen ilo mahdollisimman kauan.

Katariina Numminen:

Mielestäni lapsilta nykyään puuttuu molempia, sekä vapautta että kasvatusta.

Lapsilla ei ole tarpeeksi mahdollisuuksia "vapaaseen häröilyyn", aikaan joka olisi omaehtoista, hyödytöntä, mahdollisesti jopa ikävystyttävää ja tylsää, ei harrastukseen tai ohjattuun järkevään toimintaan sidottua TAI viihteellä turrutettua. Toisaalta myös kasvatusta puuttuu. Kasvatus ei ole sama asia kuin kuri. Kasvatus ei ole sitäkään, että lapsi ei saisi olla lapsi.

Kasvatuksen idea tarvitaan, muuten vanhemmuuden, ja koulutuksen ja koko kulttuurin idea muuttuu helposti älyttömäksi, vain jonkinlaiseksi tekniseksi huoltamiseksi ja säilyttämiseksi. Kasvatuksen kriisi, joka on mielestäni olemassa, on yhteiskunnan tai laajemmin koko kulttuurin kriisi. Arvostammeko me itseämme ja omaa elämäntapaamme? Voimmeko sanoa, että tänne ja tällaiseksi kannattaa kasvaa? Mitkä ovat nykyisiä kasvatusihanteita? (Ehkä levoton, videolla turrutettu lapsi on juuri se olento, jota kulutusyhteiskunta tarvitsee?)

Lastenkasvatuksen ympärillä pyörii jättimäinen syyllisyysteollisuus. Lastenkasvatus on ikään kuin yksityistetty ydinperheen sisään, ja ihmiset ovat pulassa. Eivät lasta kasvata vanhemmat yksin. Afrikkalaisen sanonnan mukaan lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä. Vaikka lapsuudenkodissa moni asia muotoutuukin, joku suhteellisuus vanhempien merkityksen korostamisessa on paikallaan.

Osmo Soininvaara:

On selvää, että lapsuus on aikaa, jolloin kasvetaan ja kehitytään kohti aikuisuutta. On iso karhunpalvelus lapselle, jos hänen kehityksestään ei huolehdita, koska lapsuus on aika elää lapsuutta ilman häiriöitä.

Paljon on keskusteltu siitä, onko meillä liikaa vai liian vähän kuria.

Molemmat ääripäät ovat pahasta. Optimin löytäminen lasta pilaavan kurittomuuden ja aloitteellisuutta ja mielikuvitusta nujertavan hirmukurin välillä on vaikeaa.

Onnistunut kasvatus on taitolaji, joka vaatii kasvattajan persoonalta paljon. Taitavan ja osaavan kasvattajan ei tarvitse kuria. Opettajan valtuuksia kurin pitämiseen pitäisi pohtia ennakkoluulottomasti. Karttakepillä ei pidä lyödä sormille, mutta jotain keinoja opettajalla pitäisi olla ylläpitämään rauhaa luokissa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi