VIISAITA VASTAUKSIA VAIKEISIIN KYSYMYKSIIN

HS-raadin vastaukset kysymykseen: Markkinoidaanko kirjallisuutta nykyisin liikaa kirjailijan persoonalla?

Tällä viikolla järjestettävillä Helsingin kirjamessuilla pääosassa ovat kirjat, tai niiden kirjoittajat. Messulavoilla ja kustantajien näyttely- ja myyntipisteissä esiintyy satoja kirjailijoita.

Messut antavat kirjailijoille ja lukijoille mahdollisuuden kohdata toisiaan, mutta kirjailijoiden persoonaa tuodaan yleisestikin yhä enemmän esille kirjojen myynnissä ja markkinoinnissa. Myös kirjailijoiden suulliseen ulosantiin ja jopa ulkonäköön kiinnitetään yhä enemmän huomiota.

Kustannusalalla poikkeuksellisen suorasukaisesti kirjailijoiden persoonan ja brändin merkitystä korosti vuoden 2010 kesällä Sanoma-konsernin Learning & Literature -liiketoimintaryhmän johtaja Jacques Eijkens. Sittemmin Bonnierille myyty WSOY kuului tuolloin Eijkensin johtamaan yksikköön. Hollantilainen Eijkens kehotti kirjailijoita ajattelemaan työtään aiempaa "kaupallisemmin" ja "ammattimaisemmin". Hän edellytti, että kirjailijan pitää olla läsnä mediassa, verkossa, kännykässä ja livenä. "On tärkeää, että kustannuskonseptin taustalla on kiinnostava persoona. Ihmiset eivät halua vain kirjaa, he haluavat kirjailijan", Eijkens totesi (HS 22.6. 2010)

Eijkensin näkemyksiä on kritisoitu äärimmäisiksi, mutta paine liiketoimintaa tukevan julkisuuden luomiseksi ja kirjailijoiden, lukijoiden välisen "asiakassuhteen" vahvistamiseksi ja uusien kirjailijaa hyödyntävien ansaintatapojen luomiseksi tunnetaan kustannusalalla yleisesti. Yleensä kustantajat kuitenkin vakuuttavat, että kirjojen markkinointi, kustannuspäätöksistä puhumattakaan, perustuu nimenomaan kirjojen sisältöön.

Monet kirjailijat suhtautuvat hyvin kriittisesti itseensä kohdistuviin brändäysyrityksiin. Toisaalta oman persoonan esilläolosta julkisuudessa voi olla kirjailijoille taloudellista hyötyä: ellei se suoraan lisää myyntituloja tai tuo mukanaan uusia kustannussopimuksia, julkisuus voi tuoda lisäansioita esimerkiksi kolumni- tai luentopyyntöjen muodossa.

Viikon kysymys:

Markkinoidaanko kirjallisuutta nykyisin liikaa kirjailijan persoonalla?

KYLLÄ

Umayya Abu-Hanna:

Ongelma ei ole kustannusyhtiö. Ongelma on kirjojen määrä, e-kirjat ja kova kilpailu. Yritys "brändätä" ei ole yritys korvata kirja kirjailijalla, vaan yritys tulla näkyväksi ja myydä tiettyä kirjaa. Ketään kirjailijaa ei pakoteta tähän, mutta olisi loistava jos lukijat tai kirjailijat löytävät muuta hokkuspokkus- tai muuta loistavaa tapaa mainostaa hyviä tekstejä ja kirjoja.

Saara Cantell:

Eikä vain kirjallisuutta, vaan kaikkea taidetta – urheilusta ja politiikasta puhumattakaan.

Olisi aika ihanaa elää maailmassa, jossa luotettaisiin siihen, että ihmisiä kiinnostavat enemmän ajatukset ja merkityksellinen toiminta kuin vaikkapa vaatekaapin sisältö tai syrjähypyt.

Jarkko Martikainen:

Jos Eijkens olisi käyttänyt muotoilua "ehdotan, että kirjailija näkyy myös mediassa, verkossa (jne.)", olisi ajatus ollut vähemmän närkästyttävä.

Koen hänen olevan siltä osin oikeassa, että medialta vetäytyvä Suuri Tuntematon Kirjailija ei vain mitä todennäköisimmin ole kovin myyvä artikkeli.

(Poikkeuksena Ilkka Remes, mutta hänessä myytti ja "kuka hän todella on" -kulmat ovat markkinoinnin välineitä.)

Kirjallisuutta on ainakin jossain määrin myytävä myös kirjailijapersoonalla, sillä aikamme on kaikkineen liukunut tai pakotettu siihen suuntaan.

Suomen mittapuussa suursuosituilla Tervolla, Hotakaisella tai Hirvisaarella saattaisi olla mahdollisuuksia myydä huomattavia lukuja, vaikka kerran kieltäytyisivätkin haastattelujen teosta, mutta yleiseksi ohjenuoraksi siitä tuskin on.

Jos kirjailija antaa itsestään julki vain kirjan, hän mitä todennäköisimmin ei myy ja hänestä mitä todennäköisimmin ei tule edes puoliammattilaista.

Vastaukseni on siis hieman matalamielinen "kyllä", mutten näe tämän ajan kilpailuissa kirjailijoille annetun juuri muitakaan toimivia vaihtoehtoja.

Jukka Mallinen:

Persoonan nostaminen etualalle siirtää huomion pois pääasiasta eli teoksen sisällöstä. Tärkeät ja syvälliset aiheet trivialisoituvat ja jopa häviävät lööppiegon one-linereiden toitotuksessa.

Ja pitääkö kirjallisuutta ylipäätään markkinoida? Haavoittuko sen syvällisyys ja haastavuus brändättynä, markkinointia varten laskelmoituna ja mainospakettiin puleerattuna?

Aki-Mauri Huhtinen:

Mielikuva kirjailijan persoonasta sekoitetaan ja ravistetaan itse kirjalliseen tekstiin. Tekstissä paistavat kirjailijan kasvot.

Timo Vihavainen:

Ainoa tärkeä asia kirjassa ovat sen ajatukset. Kirjailijalla myyminen on yhtä typerää kuin argumentum ad hominem. Ja yhtä suosittua.

Kirja on aivan liiaksi alistettu markkinafundamentalismille. Ihmisen myymistä nimitettiin ennen prostituutioksi.

Ullamaija Kivikuru:

Kirjailijoiden ympärillä kumpuaa jo melkein Matti & Mervi -journalismi. Odotan uuskritiikin uutta tulemista – vaikkei se ensimmäinenkään oikein onnistunut.

Ilona Anhava:

Kaikilla taiteenaloilla lienee sama tilanne: joillekin taiteilijoille on helppoa kommunikoida median kanssa. Nämä taiteilijat voivat olla hyviä tai huonoja.

On taiteilijoita, joille median kanssa kommunikoiminen on hyvin vaikeaa. Nämäkin taiteilijat voivat olla hyviä tai huonoja.

On ymmärrettävää, että kustantaja mielellään käyttää hyväkseen mediataitoisten kirjailijoiden kykyjä, mutta niiden ei pitäisi vaikuttaa kustannuspäätöksiin. Median kanssa huonommin toimeentulevien hyvien kirjailijoiden tätä puutetta pitäisi paikata mainostamalla.

Claes Andersson:

Kirjailijan ainoa tehtävä on kirjoittaa mahdollisimman hyvin; aidosti, kiinnostavasti ja omaleimaisesti. Kirjallisuuden voima ja magia on itse kielessä, siinä miten asiat ilmaistaan.

Mutta toisaalta, kuten Pentti Saarikoski sanoi: miksi kirjailijan pitäisi olla niin avuton, ettei hänellä olisi mielipiteitä ja näkemyksiä ajan ilmiöistä, politiikasta ja siitä miten maailmassa asioita hoidetaan. Kun kirjailijasta tulee joka paikan tykkääjä, oraakkeli, viihdekoomikko, uhkaa vaara, ettei kukaan enää muista mitä hän on kirjoittanut. Hän on pelleytynyt.

Kritiikin tehtävä olisi keskittyä teksteihin, analysoida ja kommentoida niitä mahdollisimman tasapuolisesti, julkisuusnäkyvyydestä piittaamatta. Valitettavasti huonotkin kirjat saavat liikaa huomioita juuri julkkisimagon vuoksi.

Timo Hännuikäinen:

Kaipaan niitä aikoja, jolloin korostettiin taiteen autonomisuutta ja kirjailija oli vastuussa vain kirjallisuuden traditiolle. Nykyään on alettu kuvitella, että kirjailija olisi vastuussa lukijoilleen samalla tavalla kuin yritys asiakkailleen. Maksavalle yleisölle pitää antaa mitä se haluaa, ja markkinointiväen mielestä se haluaa kiinnostavan persoonan.

Jotenkin en jaksa uskoa tätä: useimpia kirjallisuuden kuluttajia luulisi kiinnostavan pikemminkin se, mitä kirjailijalla on sanottavaa kirjallisuudesta ja maailman asioista kuin se, miten hän sisustaa asuntonsa. Kirjallisuuden ja lehtien kulttuurisivujen muokkaaminen "lukijaystävällisiksi" tarkoittaa niiden suuntaamista niille, jotka eivät kirjallisuutta lue eivätkä ole siitä kiinnostuneita. Hanke on itsetuhoinen.

Olin itse paljon julkisuudessa neljännen kirjani ilmestymisen jälkeen. Haastatteluja oli paljon, ja vain yksi tai kaksi kymmenestä oli edes pintapuolisesti kiinnostunut itse kirjasta. Se tuntui turhauttavalta ja loukkaavalta; aivan kuin kirja olisi ollut vain yksi lisälaite jossakin egonrakennusprojektissa. Toivon että se tuntui turhauttavalta ja loukkaavalta lukevasta yleisöstäkin, muuten saamme kaiken toivon heittää.

Ymmärrän täysin, että kustannusmaailma tarvitsee Dan Brownin ja Paulo Coelhon kaltaisia julkisuuspelin hallitsevia viihdekirjailijoita. He tuovat kustantamoihin rahaa. Mutta epätervettä on se, jos kaikki kirjailijat halutaan pakottaa mediapersooniksi.

Ennen kustantamoilla oli kulttuuritahtoa: osa taloudellisista voitoista haluttiin käyttää huonosti myyvän mutta laadukkaan taidekirjallisuuden julkaisemiseen. Nyt vaikuttaa siltä, että kaikki tuotanto halutaan vetää mukaan saastaiseen tehokkuuden, voittojen, seksikkyyden ja näkyvyyden kulttiin.

Riikka Ala-Harja:

Katsokaa myyntilistoja: kärjessä keikkuvat muun muassa Kari Hotakaisen Jumalan sana, Tuomas Kyrön Kerjäläinen ja jänis ja Nopoloiden Risto Räppääjä.

Nämä kirjat myyvät, sillä ne ovat kiinnostavia kieleltään, aiheeltaan ja rakenteeltaan. Ei siksi että Kari Hotakainen olisi erityisen nätisti twiitannut, Tuomas Kyröllä olisi räjähtävän värikäs garderoobi tai Nopola-nettikilpailuissa voisi pikavoittaa.

Vaula Norrena:

Montakohan maailmankirjallisuuden klassikkoa jää syntymättä siksi että kirjailija kiertää myynninedistämiskiertueilla?

Nykyinen kirjojen markkinointitapa käytännössä riistää kirjailijalta hänen 'oman huoneensa', ajan ja rauhan kirjoittaa. Kirjailijoiden pitää antaa keskittyä olennaiseen eli kirjojen kirjoittamiseen. Kirjoittaminen on syvällistä, intensiivistä työtä, joka ei onnistu sekalaisten esiintymisten lomassa.

Suuria kirjojen rakastajia ja kirjallisuustieteilijöitä on saatavana aivan tarpeeksi hoitamaan kirjablogeja, kirjoista keskustelemista ja kirjojen esittelemistä kirjakaupoissa.

Monet heistä ovat sitä paitsi erittäin kiinnostavia ja näyttäviä persoonia!

On makaaberia vaatia kirjailijalta kiinnostavuutta ja näyttävyyttä persoonanakin – vaaditaanko esimerkiksi tieteentekijältä tai toimittajalta sellaista? Kirjailijan kiinnostavuus tulee kyllä esiin hänen kirjoistaan.

Jaakko Aspara:

Tämä on tosin kaksipiippuinen juttu.

Yhtäältä markkinoinnin (eli pääosin kustantajan, ja osin itse kirjailijan) kannalta tärkeintä on tietysti maksimoida kysyntä ja sitä kautta ansainta. Ja jos/kun kuluttajakäyttäytyminen on taipuvaista nojaamaan nimenomaan kirjailijan brändiin, miksi tätä ei kannattaisi markkinoinnissa maksimaalisesti hyödyntää.

Eli koska kuluttajien ostopäätöksiä ajaa erityisesti (1) kirjailijan persoona brändinä ja/tai (2) pakonomainen jämähtäminen muutamaan hyväksi koettuun brändiin riskinvälttämismielessä (eli uusintahankinnat samoilta tutuilta kirjailijoilta), niin liiketoiminnassa tätä kannattaa tietenkin hyödyntää.

Toisaalta olen kuitenkin kulttuurimielessä huolissani tämän markkinointikäytännön liiallisesta vahvistumisesta. Epäilemättä on suuri riski, että tällaisen markkinointikäytännön vuoksi itse kirjojen sisällön ja kirjallisen taiteen rooli ja kirjo heikentyvät. Entä jos hyvät teokset eivät enää tulekaan julkaistuiksi tai eivät enää saakaa myynninedistämisinvestointeja kustantajilta. Tuleeko kirjamarkkinasta silloin vain väkipakolla luotujen kirjasarjojen ja harvojen "tuttujen" brändi- tai julkkiskirjailijoiden temmellyskenttä?

Samaahan on havaittavissa esimerkiksi Hollywood-elokuvissa sekä Broadway-musikaaleissa. Yhä harvemmin tuotetaan omilla jaloillaan seisovia yksittäisiä elokuvia ja musikaaleja, ja yhä useammin erilaisia jatko-osan jatko-osia, taikka toisilta aloilta ristiinbrändättyjä tuotteita – kuten Blondin kosto-, Dirty Dancing- ja Lion King -musikaalit. (Itse asiassa suuri osa elokuva- ja musikaalituotannosta on jo nyt tätä). Eli en soisi, että kirja-alalle kävisi samoin.

Atro Kahiluoto:

Olen sen verran puritaani, että mielestäni teos on tekijää tärkeämpi, olipa taiteen laji mikä tahansa.

Leena Lehtolainen:

Kirja tuntuu yhä useammin olevan pelkkä kirjailijan oheistuote, tai niin sitä ainakin halutaan markkinoida. Yksittäistä kirjaa on harvoin vaikea tiivistää pariin räväkkään mainoslauseeseen.

Kuitenkin kirjailijat kirjoittavat juuri siksi, että he haluavat ilmaista sanomansa mieluummin kirjallisesti kuin vaikkapa kiertämällä puhumassa kirjojensa teemoista. Julkisuutta ei toisaalta voi säädellä, eikä suurimman julkisuuden saanut kirja aina ole paras ja/tai myydyin.

Kirjailijat voivat toki onneksi vielä päättää sen, millaiseen julkisuuteen lähtevät itse mukaan. Julkisuus samoin kuin sen mahdollisesti mukanaan tuomat oheistyöt puolestaan syövät aikaa päätyöltä eli kirjoittamiselta.

Monet kirjailijat elävät mielenkiintoista elämää teostensa kautta, ja todellisuus on lähinnä työpöydän ääressä istumista, josta ei sensaatiojuttuja saa eikä tarvitsekaan saada.

Toisaalta brändiajattelu kertoo ajastamme, jossa kaiken pitää olla helposti lokeroitavaa ja luokiteltavaa. Kirja on kuitenkin vahva vastalause juuri tällaiselle ajattelulle, sillä se on harvoin täysin sama kahdelle eri lukijalle.

Kaarina Kaikkonen:

Kirjailijan pärstäkerroin on liian korkea. Muu kulttuuri on jäänyt kokonaan kirjallisuuden varjoon.

Vastikään oli messukeskuksessa taidemessut – miksi taidemessuista ei julkaistu vastaavaa monisivuista kuvaliitettä? Galleriat tekevät kuvataiteen saralla yhtä arvokasta työtä kuin kirjankustantajat kirjallisuuden alalla.

Minna Tawast:

Markkinoidaan, mutta lähes kaikkea muutakin – kaikkea taidettakin – markkinoidaan tekijöidensä persoonalla niin paljon kuin persoonasta vain irtoaa. Steve Jobs -hype on tästä hyvä esimerkki.

Toisaalta markkinoinnin tehtävä on myydä tuotteita ihmisille tavalla, joka saa heidät ostamaan. On ilmeisesti käynyt selväksi, että personoiminen kannattaa.

Lukijana en osaa pitää tätä kovin suurena ongelmana; voin jättää ihmissuhde- ja imetysjutut lukematta, jos haluan. Taiteilijaa ei kuitenkaan käy kateeksi: Ymmärrän, että moni miettii, haluaako naamaansa lehtien sivuille ja pystyykö rajaamaan julkisuutta siihen kerran suostuttuaan. Onneksi meillä on esimerkkejä siitä, että pystyy.

Oman persoonan brändääminen on varmasti vähintäänkin kiusallista ihmiselle, joka ei sitä halua ja jonka taidetta on tarkoituskin tarkastella irrallaan hänen henkilöstään. Viihdepuolellahan artistien julkisuuskuvaa on pyritty hallinnoimaan iät ajat, mutta sitä ei vain ole kutsuttu brändäämiseksi.

En kuitenkaan pidä kaikkea mediassa esiintymistä markkinointina, vaikka se välillisesti myyntiä edistäisikin. Minusta taiteilijoiden ja sivistyneistön on keskusteltava niillä foorumeilla, joissa keskusteluja käydään. Julkisuudessa voi olla myös brändäämättömänä, vanhanaikaisesti omana itsenään.

Mikko Lehtonen:

Esimerkiksi Helsingin Sanomien keskiviikkoisen "Kirja"-osion (26.10.) olisi pitänyt olla nimeltään "Kirjailija", siksi henkilökeskeinen se oli. Brändäämisen varjopuoli on se, että kirjallisen kiinnostavuuden sijaan ulkokirjalliset seikat alkavat ohjata sitä, mihin kirjoihin huomio kohdistuu.

Kirjailijoille suunnatut kehotukset joko brändätä itsensä tai itkeä ja brändätä itsensä eivät ole sikäli hämmästyttäviä, että yksittäisistä teoksista on vaikea tehdä merkkituotteita. Vaikka yksi nimike onnistuttaisiinkin brändäämään, ei syntyneellä brändillä voi yleensä myydä yhdelle ostajalle kuin yhden kappaleen kyseistä tuotetta.

Brändätään siis kirjailijoita täysin heidän tuotantonsa laadusta riippumatta!

Vaan mitäpä tätä enempää puimaan, hommahan on pantu puihin jo Kari Hotakaisen romaanissa Klassikko vuodelta 1997, jonka kirjaileva päähenkilö tiivistää: "minulle riitti pelkkä maine, oli täysin yhdentekevää millaisin äänenpainoin ja missä seurassa maineestani tultaisiin puhumaan, kunhan vain saisin mainetta. Piste."

Tiina Pystynen:

Markkinointi on myynyt kustantajilleen takuuvarman strategian, joka perustuu siihen että mainostaa kannattaa vain niitä jotka jo muutenkin myyvät. Sillä tavalla markkinointi saa itsensä näyttämään tehokkaalta. Markkinoin työtaakkaa keventävät myös kirjailijat jotka ovat oppineet olemaan näyttäviä ja sujuvasanaisia mediapersoonallisuuksia.

Myös tiedotusvälineet ovat nielaisseet markkinoinnin syötin. Kun kaikki mediat kilpailevat samojen, kaikkien varmasti tuntemien ja varmasti myyvien kirjailijoiden haastatteluista, yleisölle (lukijoille?) on onnistuttu myymään sellainen käsitys että Suomessa on vain muutama kiinnostava kirjailija.

Kunpa joku jaksaisi nähdä vaivaa ja nostaa esiin myös niitä unohduksiin tuomittuja teoksia, jotka eivät markkinointia kiinnosta.

Harri Hautajärvi:

Ilmiö liittyy paljolti median viihteellistymiseen ja journalismin suuntautumiseen yhä enemmän henkilö- ja julkkistarinoihin. Tämä kansainvälinen ilmiöhän on tullut vahvasti osaksi myös vaikkapa Helsingin Sanomia, jossa sitä paitsi toimittajatkaan eivät enää ole taustalla pysyviä journalisteja, vaan myös he kilpailevat keskenään lukijoiden huomiosta sillä, kuka kertoo kiinnostavimmin omista arkipäivän pienistä sattumuksistaan, perhe-elämän ala- ja ylämäistä tai avioerostaan. Helsingin Sanomien avustajikseen pestaamista kolumnisteista leijonanosa on puolestaan kaunokirjailijoita, eikä siinä mitään pahaa, mutta he kirjoittavat kolumneissaan turhan usein – yllätys, yllätys – omasta elämästään.

Ilmeisesti kirjailijat ovat sisäistäneet sen, että heidän on tultava julkisuuteen kertomaan omasta arkipäivästään ja yksityiselämästään, jotta he ylittäisivät mielenkiintokynnyksen ja saisivat varmistettua myyntituloja tuleville teoksilleen.

Kehä pyörii pienessä Suomessa siten, että useimmille toimittajille kirjallisuus on ainoastaan kaunokirjallisuutta ja kirjailijat ainoastaan kaunokirjailijoita, mieluusti niitä teeveestä ja muualta tuttuja. Totta kai tällaisessa mediamaailmassa kustantajat ymmärtävät julkkiskirjailijoiden myyntiarvon ja panostavat ymmärrettävästi näihin tallinsa harjatuimpiin ratsuihin. Koska media ei koskaan unohda nostaa suuren kasvokuvan kanssa julkkiskirjailijan uusinta, ja sitä tulevaakaan kaunokirjallista teosta, on nähtävissämme alati itseään ruokkiva kehä, jossa – kuinka ollakaan – eniten julkisuudessa olleiden kaunokirjailijoiden teoksia myydään ja lainataan eniten. Esimerkiksi Jari Tervo ei voi kirjoittaa niin kehnoa romaania (tai tv-käsikirjoitusta), etteikö siitä silti nostettaisi mediassa iso puheenaihe. Tämä karuselli ja itseään ruokkiva markkinointikehä on suurimmaksi osaksi nykyisen viihteellistyneen median ansiota.

Tietokirjallisuus on suomalaisessa mediassa nurkkaan unohtunut orpolapsi, sillä se varsinainen pöhinähän käy julkkiskirjailijoiden ja heidän luomansa fiktion ympärillä. Vähät siitä, että Suomessa julkaistavasta, suomalaisten tekemästä kirjallisuudesta peräti 90 prosenttia on tietokirjallisuutta! Mediassa käsitellään tietokirjallisuutta sen määrään nähden perin harvoin, mutta kyllä sentään julkkiskokin tai tv-julkkiksen kirjan julkistaminen silti yleensä herättää toimittajien mielenkiinnon.

Erkki Tuomioja:

Kirjojen esittelytilaisuudet ja kirjamessut voivat parhaimmillaan olla hyviä ja hyvää kirjallisuutta palvelevia kulttuuritilaisuuksia, mutta kirjoja ja kirjallisuutta pitäisi arvioida siitä riippumatta, tiedetäänkö edes tekijän henkilöä vai ei.

Kirjojen myynti kirjailijan henkilöllä on myös monelle kutsumuskirjailijalle ongelmallista ja jopa vastenmielistä, eikä kehitä heitä kirjoittajina. Lukijoiden palaute ja heidän kohtaamisensa voi olla kirjoittajalle inspiroivaa ja hyödyllistä, mutta tämän järjestämiseen markkinointitapahtumat eivät välttämättä ole otollisin tapa.

Taru Mäkelä:

Jonkun kirjailijan teokset voivat olla hienoja, mutta ne jäävät huomiota, jos hän on olemukseltaan pirteänharmaa tavis, mahdollisesti vielä puhevikainen.

Jarmo Papinniemi:

Kyllä toki. Eikä tämä koske vain kirjallisuutta, vaan kaikkia taiteita. Eikä tämä koske vain markkinoita, vaan myös kulttuurijournalismia.

Henkilökeskeisyys hallitsee taidejulkisuutta, ja sen kanssa kilpailee rahasta puhuminen. Sisältökysymykset tulevat sitten kolmannella sijalla.

Leena-Maija Rossi:

Eijkensiä antifraseeratakseni: itse olen aina halunnut vain kirjan.

Katriina Järvinen:

Kirjailijat ovat usein kiinnostavampia julkkiksia kuin esimerkiksi näyttelijät tai laulajat, ja medialla on käyttöä punnitulle puheelle.

Sääli vain, että toimittajat valitsevat useimmiten ne samat kymmenen kirjailijaa, joita haastatellaan joka lehteen. Lukijat lukisivat myös vähemmän virtaviivaisten kirjailijoiden ajatuksia, mutta epäilen että toimittajat eivät enää lue kirjoja kuten ennen.

Kirjallisesti sivistymätön toimittaja etsii tietonsa netistä ja löytää sieltä helpoiten mediakirjailijat.

Johanna Korhonen:

Kyllä, koska se on kustantajalle helppoa. Samalla jätetään käyttämättä muut, yleisön mielestä ehkä kiinnostavammat seikat, kuten kirjan sisältö, esitystapa, kieli, viesti, maailmankuva tai yhteys ympäröivään maailmaan.

Toisaalta kirjailijoille pitäisi opettaa julkisuuden sietoa ja sen asiallista käyttöä kirjallisuuden edistämisessä. Ei julkisuudessa esiintyminen tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi luopua yksityisyydestään. Tämä raja pitää vain osata määritellä ja sitten pitää.

Heikki Hiilamo:

Se, joka haluaa ansaita mahdollisimman paljon rahaa, markkinoi tavaraa niillä keinoilla, joilla se menee parhaiten kaupaksi. Tämä näkyy yhtä lailla urheilussa kuin kulttuurissa.

Kiinnostava urheilija saa enemmän palstatilaa ja sponsoreita kuin tasaisempi ja jurompi mutta parempi urheilija. Niille jotka rakastavat lajia, ei urheilijan persoona ole keskeisin asia, vaan hänen osaamisensa. Sama pätee kirjallisuuteen.

Matti Wiberg:

Kirjaa pitää markkinoida kirjan sisällöllä, ei sen kirjailijalla.

Liian vähän kiinnitetään, jopa kirjallisuuskritiikissä, huomiota laatuseikkoihin ja aivan liikaa henkilöasioihin.

Kirjallisuuskritiikin ei kuitenkaan pidä olla ravi- tai kauneuskilpailu.

Merkillinen piirre nykyjournalismissa on, että nyt fiktion tekijät esitetään fakta-asiantuntijoina, perheneuvojina, ihmissuhdeterapeutteina sekä talouden ja politiikan neuvonantajina. Aivan älytöntä!

Arno Kotro:

Kirjoista soisi puhuttavan enemmän, kirjailijoista vähemmän. On oireellista, jos kirjailijan nimi on kannessa isommalla kuin kirjan nimi.

On kaikkien vahinko, että kirjoja arvioidaan ja luetaan kirjailijan (kuvitellun) persoonan läpi. Pahimmillaan olen nähnyt kritiikin alkavan lauseella "mitä pitäisi ajatella kirjasta, jonka on kirjoittanut N.N." Ei kirjasta "pidä" ajatella mitään ja on yksi lysti, kuka sen on kirjoittanut.

Henkilöön käyvän otteen hintana on sekin, että jotkut kirjailijat joutuvat silmittömän ja perusteettoman vihan kohteeksi, jopa ihan asiallisiksi tarkoitetuissa julkaisuissa.

Kirjamessuilla kirjailijoita viedään ständiltä toiselle kuin näyttelyeläimiä.

Kaikenkarvainen tuotteistaminen, brändääminen ja muu pinnallistaminen on mennyt överiksi, ja siinä ei loppujen lopuksi voita kukaan – ei ainakaan kirjallisuus.

Ville Ranta:

Kustantamot ja kirjakaupat myyvät aivan selvästi kirjailijoita, heidän kohtaamistaan, heidän mielipiteitään, eivät kirjoja. Kirjat ovat sivuosassa.

Tämä koskee erityisesti menestyneitä ja myyviä kirjailijoita. Muita kirjailijoita ei taideta markkinoida ollenkaan.

Periaatteessa homman voi tehdä näinkin, jos ihmiset todella lukevat myös kirjoja, eivät vain haastatteluja. Kirjailijan työlle tämä kuitenkin aiheuttaa valtavaa painetta ja hallaa. Julkisuudessa pitää pysytellä julkaisemalla usein (lyhyitä ja jollain tavalla otsikoihin kelpaavia kirjoja) tai touhuamalla muuta medialle kiinnostavaa.

Kirjailijoilla on muutenkin liian vähän aikaa teosten kirjoittamiseen, koska tulot ovat epävarmat ja niin sanottujen suurten teosten syntyminen vaatii pitkäjänteisyyttä ja keskittymistä. Näitä molempia vaatimuksia vastaan sotii nykyinen julkisuus, jota kirjallisuudelle on tarjolla. Pelkään varsinkin nuorten kirjailijoiden teosten puolesta.

Johanna Sinisalo:

Ei pidä unohtaa vanhaa totuutta: hyvin monet kirjailijat ovat valinneet ilmaisukeinokseen juuri kirjoittamisen, koska julkinen esiintyminen on heille vierasta tai vaikeaa. Säännöstä on toki valovoimaisia poikkeuksia, mutta kirjan sisällön ja laadun pitäisi silti olla markkinoinnissa pääasia.

Heini Junkkaala:

Henkilökeskeisyys sisältö- ja asiakeskeisyyden kustannuksella on ahdistava ilmiö ylipäätään.

Juha-Pekka Hotinen:

Kirjailijoista on tehty näyttelijöitä. Jos kirjat olisivat ainoa tärkeä asia, ne voitaisiin julkaista anonyymeinä.

EI

Tuomas Enbuske:

Kuka tahansa saa markkinoida omia kirjojaan juuri kuten itseä huvittaa, tai olla markkinoimatta. Jos siis kantaa itse taloudellisen riskin.

Kari Uusikylä:

Ajatelkaapa, jos kaikki kirjat olisi kirjoittanut Anonyymi! Kirja ja kirjoittajan persoona liittyvät yhteen.

Tietenkin markkinoinnin tulee olla fiksua: persoonan tulee olla sivuosassa ja kirjan pääosassa.

Fiksu kirjailija osaa rajoittaa esiintymisiään julkisuudessa; hän ei alistu pelkäksi markkinapelleksi vain julkisuuden ja myynnin lisäämisen toivossa.

Aku Louhimies:

Kirjailijan persoona on kuitenkin läsnä myös itse kirjassa.

Riiko Sakkinen:

Kirjailijat olivat brändejä jo silloin kuin käsilaukkuja myytiin ihan vaan käsilaukkuina ja virvoitusjuomia ihan vaan virvoitusjuomina.

En minä ainakaan lue enkä halua lukea Arthur Rimbaud'n runoja ajattelematta hänen persoonaansa, seikkailujaan ja asennettaan.

Lotta Backlund:

Ei ollenkaan, mutta minäpä olen ihan Pirjo Peruskuluttaja kirjojen suhteen. Minua kiinnostaa persoona, joka kirjan on kirjoittanut. Minua kiinnostaa hänen kokemuspohjansa, ja vaikka kirja olisi pelkkä kappale fiktiota, peilaan tahtoen tai tahtomattani sitä ehkä jollain tasolla kirjailijaan.

Ihan yhtä tärkeää kirjailijan persoona EI ole silloin kun puhutaan enemmän bulkkikirjallisuuden genreistä kuten vaikka chick litistä tai dekkareista. Toki kummassakin tapauksessa kirjailijan tausta tai ammatti voi antaa tietylle kirjalle uskottavuutta (eg Stella Rimmington, joka on MI5:n entinen johtaja jne.), ja tehdä siitä sen takia mielenkiintoisemman. On sillä lukijalle – vaikkei fiktiossa ja etenkään viihdekirjallisuudessa tarvitsisi olla – merkitystä onko dekkarin kirjoittanut entinen vakooja vai joku peräkamarin poika jolla on kova mielikuvitus, vaikka teokset itsessään olisivatkin ihan tasalaatuisia. Ja joitain kirjoja voi arvioida vieläkin vahvemmin kirjailijan uskottavuuden perusteella. Kuka jaksaa lukea "poliittista" draamaa, satiiria ja niin edelleen, jos sen on kirjoittanut joku, josta ei ikinä ole kuullutkaan? Ei se silloin mikään sisäpiiriläinen voi olla, eikä kirja ole uskottava, ja siitä menee maku vaikka tarina itsessään olisikin hauska ja toimiva.

Eihän tämä nyt mikään uusi ilmiö ole. Kaikki muutkin luovan työn ammattilaiset myyvät itseään. Mitä enemmän olet näkyvillä, sitä useammin sinulla on mahdollisuus vaikuttaa mielenkiintoiselta ihmiseltä. Jos vaikutat mielenkiintoiselta, ihmiset haluavat lukea tekeleesi / kuunnella biisisi / nähdä elokuvasi / tulla keikallesi. En ymmärrä, miksi kirjallisuus kannattaisi myydä muuna kuin tietyn kirjailijan tuotoksena sen enempää kuin biisi myydä tietyn laulajan laulamana.

Matti Kalliokoski:

Suomessa vain harvoja kirjoja markkinoidaan kunnolla. Suurin osa julkisuudesta saadaan uutisissa tai arvioissa, jolloin kirjailija on väistämättä ja perustellusti paljon esillä. Kirjojen hyvät myyntiluvut kertovat, että sisällöllä on kuitenkin lopulta merkitystä.

Jos metrin kokoinen kirjailijan naama, esiintyminen messuilla, avautuminen naistenlehdessä ja osallistuminen televisioväittelyyn edistävät lukemista, se annettakoon anteeksi.

Kirsi Virtanen:

Ei huono kirja muutu hyväksi vaikka kirjailija olisi pärställään mediassa aamusta iltaan vuoden jokaisena päivänä.

Minna Lindgren:

Ongelma ei ole kirjailijan persoona, vaan yleisöä aliarvioiva markkinointi ja sen kättä nuoleva media. Eniten haastatteluja antavat kirjailijat eivät välttämättä edusta kirjallisuuden parhaimmistoa.

Miksi kirjallisuuden ympärille rakennetaan aina markkinointihumua, kohua ja tohinaa sen sijaan, että keskityttäisiin ytimeen? Kirjoja lukevat ihmiset ovat aidosti kiinnostuneet muustakin kuin kirjailijan persoonasta tai syksyn uutuuksista. Joku voi jopa lukea 1800-luvulla kirjoitettuja kirjoja vaikka tietää, että ei pääse kurkistamaan kirjailijan vaatekaappiin.

Ytimeen keskittyvä kirjallisuustapahtuma olisi hieno, vähän samanlainen kuin Kuhmon kamarimusiikki mutta raitiovaunureitin varrella.

Juha Herkman:

Kyllä kirjoja saa kirjailijan persoonalla markkinoida, jos kirjailija siihen lähtee itse mukaan. Taide on viimeistään renessanssiajalta liitetty vahvasti taitelijaneron myyttiin tai ainakin taitelijaan yksilönä. Tässä ei ole mitään outoa.

Sen sijaan kustantajia ja mediataloja ei tarvitsisi markkinoida niin paljon kirjailijoiden persoonilla. Esimerkiksi presidenttiehdokkaiden paneeli kirjamessuilla on mainio markkinointitemppu Hesarilta.

Jani Leinonen:

Henkilökultin rakentaminen kulttuurimarkkinoilla on kääntöpuoli siitä kolikosta, jonka toisella puolella vaaditaan toimittajien poliittisten taustojen paljastamista. Tärkeämpää kuin se, mitä sanotaan on se, kuka sanoo.

Vappu Pimiän jorinoita laihduttamisesta saa lukea kaksi aukeamaa, kun taas Heikki Patomäen analyysiä talousromahduksesta puolikkaan lauseen. Myös poliittiset puolueet ovat löytäneet populismin ja kutsuneet missit, BB-starat ja salkkaritähdet vetämään kaikki tehot irti suhteellisesta vaalijärjestelmästämme.

Osmo Soininvaara:

Kirjailijan nimi kertoo minulle kirjasta paljon enemmän kuin kirjan nimi, kansikuva tai kustantaja. Minulla on joukko suosikkikirjailijoita, joiden tuotantoa seuraan. Kaunokirjallisuudessa kirjailijan nimi on olennainen laadun tae.

Myös tietokirjoissa kirjailijan persoona on tärkeä, joskaan ei aina yhtä välttämätön. Mutta usein juuri kirjailijan persoona on se, josta ollaan kiinnostuneita. On aivan eri asia lukea Paavo Lipposen muistelmia kuin jonkin tusinatyypin muistelmia, josta ei ole koskaan kuullutkaan.

Yhteiskunnallisessa kirjallisuudessa kirjoittajan nimi kertoo näkökulmasta ja aiheesta.

Sitten ovat tietysti ne "kirjailijat", joiden nimi on tunnettu jostain aivan muusta. Jotkut ostavat turhien julkkisten innoittamina iltapäivälehtiä, toiset jopa kirjoja. Tosin ne ovat usein jonkun toisen kirjoittamia.

A.W. Yrjänä:

Ehkä parasta, mitä kirjailija voi tehdä teoksensa ilmestymisajankohdan tienoilla on kuolla, erota näyttävästi, sairastua syöpään, tulla uskoon, ostaa hometalo, vaihtaa sukupuolta ja riidellä siinä sivussa verisesti kustantajansa kanssa.

Jos tämä ei riitä, ehdotan, että kirjailijan pitäisi rutiininomaisesti räjäyttää itsensä ja studioyleisö palasiksi television suorassa puheohjelmassa aina uuden teoksen ilmestyessä.

Kari Enqvist:

Kirjallisuus ei ole historiasta irrallinen inhimillisen toiminnan laji, jolla on omat absoluuttiset sääntönsä ja arvonsa.

Kirjan ja kirjailijan asema on jatkuvan muutoksen kohteena, eivätkä kirjallisuuden markkinointiponnisteluja määritä ikuiset totuudet tai häveliäisyyteen nojaava etiikka.

Markkinat etsivät oman totuutensa, ja jos siihen tällä hetkellä liittyy kirjailijan persoona, se on syytä hyväksyä, jos kirjailijaksi haluaa.

Alf Rehn:

Kirjallisuutta on aina markkinoitu myös kirjailijan persoonalla, ja olisi outoa jos näin ei ollenkaan tehtäisi. Tilanne ei tietenkään saa mennä siihen että kirjoja myydään vain sen kautta kuka ne on kirjoittanut, mutta jos sekä henkilö että kirja on kiinnostava, miksi tämä olisi ongelma?

Eivät Oscar Wilden kirjoitukset ole huonompia siksi että hän oli henkilöbrändäämisen kunkku, eikä Lordi Byronin runous kärsi siitä, että hän oli kuuluisa. Jos kirjailija joutuu myyttinsä vangiksi – kuten ehkä kävi Hunter S. Thompsonille – tämä on ongelmallista kirjailijalle itselleen, mutta minulla ei ole mitään sitä vastaan että esimerkiksi Tolstoin persoonaa käytettiin myymään hänen loistavaa kirjallisuuttaan.

Anne Moilanen:

Persoonien ja brändien merkitys on kasvanut miltei kaikilla liiketoiminnan osa-alueilla. En haluaisi lähteä moralisoimaan kustantajia siitä, että ne yrittävät markkinoida tuotteitaan mahdollisimman tehokkaasti. Viisas kustantaja ei pakota ketään mihinkään, vaan toimii myös markkinoinnissa hyvässä yhteistyössä kirjailijan kanssa.

Käsitykseni on, että useimmat kirjailijat haluaisivat, että heidän kirjojaan vähintäänkin mainostettaisiin enemmän kuin mihin heidän kustantajansa kykenevät. Markkinoinnilla ei kai kuitenkaan voi lopulta ihan hirveästi vaikuttaa kirjan menestykseen. Sisältö ratkaisee.

Osku Pajamäki:

Kirjoja – tasokkaitakin – julkaistaan vuosittain niin paljon, että jollain keinoin niitä on pakko markkinoida. Kritiikkejä julkaistaan vähän, ja niitä luetaan vielä vähemmän.

Ja lukukokemusta on ylipäätään hankala välittää millään keinolla, joten ratkaisuksi jää, että kirjailija joutuu toistuvasti vastaamaan masentavan matalamieliseen kysymykseen: "Mistä sun kirja kertoo?".

Mutta minkäs teet?

Jaakko Hämeen-Anttila:

Kirja on tietysti pääasia, mutta kirjailija on myös osa teostaan.

Kustantajien taholta ei kohdistu kirjailijaan painetta tulla julkisuuteen kirjansa kanssa, jos hän ei sitä halua, mutta useimmat ovat mielellään mukana kirjansa esittelyssä. Eniten ilmiöstä tuntuvat valittavan ne, joita kustantaja ei kovin aktiivisesti pyydä esiintymään

Johannes Koroma:

Kirjailijat kuten kaikki taiteilijat kiinnostavat henkilöinä. On tietysti jokaisen oma valinta, luovuttaako persoonallisuutensa markkinointiin vai ei.

Henkilökohtainen valinta vaikuttaa myyntiin, vaikka enemmän uskon kirjan sisällön merkitykseen myyntituloksen kannalta.

Jaana Semeri:

Koska en ole kirjailija, asia koskettaa minua tavallisena lukijana yhtä paljon kuin koskettaa tv-ohjelman (joita olen tehnyt paljonkin) tavallista katsojaa se, miten se syntyy. Ei yhtään.

Varsinkin jos teos on hyvä. Silloin vain nautitaan lopputuloksesta.

En siis henkilökohtaisesti ärsyynny markkinoitiin kirjoja kirjailijan persoonalla tai ei. Ymmärrän kyllä, että sellaisia kirjailijoita asia painaa, jotka eivät moista halua.

Aivan samoin kun tv-ohjelman tekijöitä harmittaa, jos kehutaan ohjelman päähenkilöä, ei niitä, jotka päähenkilöä auttavat loistamaan.

Se, että kirjallisuutta markkinoidaan nykyään paljon kirjailijan persoonalla, se toki vaikuttaa väistämättä valintoihini. En kuitenkaan koe, että minun olisi pakko ostaa/lukea yhdenkään "kasvon" teosta, jos en halua.

Totta kai se on tehty helpoksi.

Kirjakaupoissa ja tavarataloissa "kasvot" ovat ensimmäisinä tarjolla. Mediassa heitä haastatellaan milloin mistäkin syystä. Kun ajaa aamulla metrolla töihin, saa sielläkin tietää kenet voi kohdata viikonlopun kirjamessuilla.

En silti aio ostaa Härkös-Remestä. En vaikka hän soittaisi ovikelloani ja tulisi itse myymään. Messuillekaan en aio mennä häntä tapaamaan.

Minulle riittää itse kirja. Jos jostain syystä haluaisin lukea Härkös-Remeksen, voin lainata sen kirjastosta.

Mutta. Jotta tietäisin, että kirja on olemassa, jotta voisin sitä kaivata, tarvitaan hyvää markkinointia.

Pauliina Laitinen-Laiho:

Yleensä lukijat ovat kiinnostuneita myös mielenkiintoisen kirjan kirjoittajasta ja hänen elämäntarinastaan. Kirjat tarvitsevat markkinointia suuren tarjonnan vuoksi ja kirjailijan persoonallisuus on joskus hyvä lisä markkinoinnille, joskus sillä taas ei ole mitään merkitystä markkinoinnissa.

Jos kirja on todella hyvä ja avantgardistinen, kirjoittaja kiinnostaa enemmän.

Viime kädessä kirjailijanmerkitys on kuitenkin toissijainen, hän tulee vasta kirjan jälkeen.

Atso Almila:

Markkinointia kaikessa sairaudessaan on koko läntinen yhteiskunta; miten kirjojen kohdalla voisi tästä kuinkaan poiketa...

Olkaa vain, kirjailijat, persoonia tässä median tulvassa.

Timo Harakka:

Sen sijaan kulttuuriosastoissa tehdään liikaa henkilöjuttuja kirjailijoista, mikä vie tilaa kirja-arvosteluilta.

Jaakko Veijola:

Kirjallisuuden markkinointi on vanhoillista ja kehittymätöntä. Kirjoja markkinoidaan umpimielisesti kannen, pärstän ja hinnan yhdistävällä kahvipakettistrategialla, ja kustantajat kylvettävät vastentahtoiset kirjailijansa toimittajahaastatteluilla.

Kirja-alalla ei ole uudenlaista näkemystä saati varaa muihin markkinointikeinoihin. Luovuus, kotimainen kirjallisuus ja sen innovatiivinen markkinointi eivät kuulu sanoina samaan lauseeseen.

Jarkko Tontti:

Loppupeleissä kaikilla on brändi, halusi sitä tai ei.

Kirjailija Thomas Pynchon tunnetaan siitä, että hän vetäytyi täydellisesti julkisuudesta eikä antanut yhtään haastattelua. Tämä on tuonut hänelle paljon lukijoita.

Osmo Rauhala:

Perinteinen taide joutuu kilpailemaan entistä kovemmin viihdeteollisuuden ja internetin palveluiden kanssa, ja silloin julkisuutta on osattava käyttää osana elintilan luomista.

Jos sanoma on vahva, ei väline luovuutta tuhoa, kuten jotkut pelkäävät.

Antti Alanen:

Kaikki vastaukset olisivat tosin perusteltuja. Ongelma lienee siinä, että markkinoinnin ylikorostus kääntyy itseään vastaan.

Monet parhaista ja suosituimmista taiteilijoista ovat vain luottaneet taiteelliseen kutsumukseensa ja kaihtaneet markkinointiajattelua. Yleisö on huomannut aitouden ja palkinnut sen menestyksellä.

Laura Köönikkä:

Elokuvia, näytelmiä, musiikkia promotaan ennen kaikkea esiintyjän nimissä, miksei kirjallisuuttakin.

Kuvataiteen kentän olisi syytä seurata jossain määrinperässä, jotta taiteilijat inhimillistyisivät ja tulisivat tutummaksi suurelle yleisölle. Näin näyttelyt ja taide saisivat ansaitsemansa huomion, jonka myötä uskon että myös arvostus nousisi.

Taiteilijat noteerattaisiin yhtälailla yhteiskunnallisina vaikuttajina ja ajattelijoina siinä missä muut kulttuurintekijät.

Seppo Zetterberg:

Lähtökohtana on tietenkin se, että sosiaalinen media on narsismin kliimaksi. Kirjailijoilla ja sellaisiksi pyrkivillä on mitä suurin halu tuoda itseään julki konstilla jos toisella, ja sehän vastaa myös kustantajan odotuksia. Tällä alalla prostituutio näyttää siis olevan suotavaa.

Kirjailija näkyy ja kuuluu, mutta tietysti vain kykyjensä mukaan. Kaikillahan ei ole esillä olemisen armolahjaa, ja sellaisten julkisuudentavoittelua – siis itsensä kaupallistamista – joutuu seuraamaan vaivautuneena.

Jari Sarasvuo:

Kirjallisuutta, kirjoja ja lukemista tulee ylipäänsä sivistyksen suojelemiseksi markkinoida, ja koska tämä onnistuu parhaiten kirjailijan hahmon kautta, on vaan pakko sietää esilläoloa.

Jos markkinoitaisiin pelkkiä teemoja ja tarinoita, voi olla, että sekä lukeminen että kirjailijoiden toimeentulo vähenisi.

Ville Tietäväinen:

Kaikki tyrkyt ovat julkisuudessa omasta halustaan. Vaikuttava kirja myy itsensä, kirjailijan ei tarvitse.

Kustannustalot yleisesti ymmärtävät, ettei kirjailija ole esiintyvä taiteilija, eikä hänen persoonaansa esitellä syvemmin kuin mitä kirjan sisältö paljastaa. Vaatekaapin avaamista ovat vaatineet vain Eijkensin kaltaiset pörssiyhtiöiden makkaramyyjät ja julkkiksia synnyttävä media.

Risto Volanen:

Kirjailijan persoona ja teos liittyvät toisiinsa.

Antti Nylén:

En usko asiassa tapahtuneen mitään suurta muutosta entisiin aikoihin verrattuna. Eijkenskin on sitä paitsi täysin oikeassa sanoessaan, että lukijat haluavat tekstin lisäksi kirjailijan, joka ei tietenkään ole tavallinen, oikea ihminen vaan mielikuvien kokoelma. Näin on ollut viimeistään 1700-luvulta asti.

Sen sijaan puheet markkinoinnista, ansainnasta ja brändäämisestä ovat vain taustamelua, jota pääsee helposti pakoon esimerkiksi sulkemalla joukkotiedotusvälineet ja avaamalla kirjan, uuden tai vanhan.

Taloushihhulismi ei ole uhka taiteelle, joka on ytimeltään ei-taloudellista.

Yrjö Juhani Renvall:

Siinä näkijä missä tekijä – 60-luvulla he tekivät sen itse. Tuskin olisin kiinnostunut kirjallisuudesta niin paljon, jos kirjailijoiden (minulle) silloinen ykkösketju Rintala – Mukka – Saarikoski – Salama ei olisi tullut julkisuuden kautta väkisin läpi.

Katja Boxberg:

Ihmiset ovat riittävän fiksuja erottaakseen tyhjän mainospuheen kiinnostavasta asiasta. Onhan täysin mahdollista, että kirjailijalla on jotain tähdellistä sanottavaa myös kirjan ulkopuolella.

Ylipäätään kummaksun ylenpalttista markkinoinen ja myynnin paheksuntaa. Toisaalta hyvä kirja löytää lukijansa ilman massiivista mainoskampanjaakin.

Susanna Kuparinen:

Ongelma ei ole kirjailijakeskeisyys vaan se, että kirjakritiikit ovat laiskoja.

EN OTA KANTAA

Pirjo Hiidenmaa:

Kysymys koskee kaiketi kaunokirjallisuutta ja kaunokirjailijoita.

Tietokirjallisuuden myynnissä tekijä saatetaan unohtaa kokonaan ja korostetaan kirjan sisältöä ja otsikkoa. Oppikirjoista aniharvoin nykyisin muistetaan tekijäryhmiä tai tekijöitä, vaikka he esiintyvät usein markkinointitilaisuuksissa.

Luetaan vain biologiaa tai äidinkieltä ja muistetaan ehkä kirjan kannen väri (semmoinen punakantinen). Kaunokirjoista kysytään tekijän mukaan: "Oletko lukenut uuden Hotakaisen / Remeksen / Tervon?" Puhutaan kirjailijasta enemmän kuin teoksen nimestä. Ja varsinkaan ei tarjota tunnistustiedoksi kannen väriä: "Luen jotain punakantista romaania."

Kirjailijoista vain harvat elävät kirjojensa myynnillä. Tarvitaan lisäksi muita tulonlähteitä. Stipendejä ja tukea voi saada jonkin verran, mutta mediamaailmassa kirjoitustaitoiselle ihmiselle on kysyntää paljonkin.

Olen usein hämmästellyt sitä, että kirjailija voi tulla jonkin alan asiantuntijaksi kirjoittamalla kaunokirjan. Niinpä fiktion tekijöiltä pyydetään kommentteja milloin rasismista, pedofiliasta, syömishäiriöistä ja niin edelleen. Olisihan maailmassa tutkijoita, tiedetoimittajia, opettajia, viranomaisia ja muitakin aiheisiin perehtyneitä kommentoimaan näitä asioita. Tämä saattaa olla osa kirjailijoiden julkisuuskuvan rakentamista, mutta yhtä lailla se on osoitus siitä, että lukijat lukevat kaunokirjallisuutta edelleen uskoen, että fiktiivinen teksti on totta tai ainakin todenmukaista.

Vaikka jotkut kirjailijat näkyvät julkisuudessa runsaasti, monet saavat tehdä luomistyönsä poissa valokeiloista. Toivottavasti kirjailija kokee saavansa valita oman toimintatapansa.

Minua kiinnostaisi tietää, vaikuttaako kirjailijan persoona tai julkikuva jotenkin lukukokemukseen. Luemmeko eri tavoin kirjaa silloin, kun tiedämme tekijästä nimen kuin silloin, kun tunnemme kirjailijan yksityiselämän ja puhetavat?

Minusta on kuitenkin hienoa, että kirjoista ja kirjallisuudesta puhutaan. Kirjamessut, television kirjallisuusohjelmat ja lukutapahtumat ovat hienoja tapahtumia. Mukavaa olisi, jos kirjallisuuspuhe olisi sivistynyttä tyyleistä, sisällöistä ja kerronnasta puhumista, eikä lukemista tarvitsisi edistää kirjailijan elämänkäänteillä. Ja toisinpäin: kirjailijaksi pitäisi voida ryhtyä niidenkin, joiden elämässä ei ole julkisuutta miellyttävää särmää tai rosoisuutta.

Kiba Lumberg:

Kirjan pitää saada kasvot tekijästään. Minulla on kuitenkin sellainen tunne, että kirjoja ja kirjailijoita jää hiljaisesti unohdettujen riviin.

Meillä on edelleen liiallista varovaisuutta. Kustantamoissa ei uskalleta ottaa riskejä.

Ja jos joku keksii jonkun tyylilajin, valitettavasti siitä tulee enemmän sääntö kuin poikkeus, että kaikkien pitäisi tehdä samalla tavoin.

Uskon kuitenkin myös ihan puhtaasti hyvien tarinoiden voimaan. Toki siinä rinnalla myös markkinointikoneisto vaikuttaa kirjojen myyntiin.

Kirjailijan työ on pitkän linjan jolkottamista. Pitäisin tärkeänä, että kaikki maamme kirjailijat saisivat näkyvyyttä ja että teoksemme ja kirjamme olisivat kaikkien saatavilla. Tarinat elävät, vaikka me kuolemme. Tarinat ja taide ovat ikuisia.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi