HS-raadin vastaukset kysymykseen: Oliko FLA:n Ronald McDonald -kaappaus osuvaa yhteiskuntakritiikkiä?

Pari viikkoa sitten Helsingin Ruoholahdessa sijaitsevasta McDonalds-ravintolasta vietiin luvatta pikaruokaketjun maskottia, Ronald McDoland -klovnia, esittävä kaksimetrinen patsas. Tekijät kuljettivat patsaan pakettiautoonsa keskellä päivää esitettyään ravintolan henkilökunnalle itse laatimansa noutoluvan.

Teosta vastuulliseksi ilmoittautui pari päivää myöhemmin Food Liberation Army -niminen aktivistiryhmä, joka julkaisi internetissä Irakin sodan aikana tunnetuksi tulleita kidnappausfilmejä jäljittelevän videon. Videolla patsaan pää oli peitetty mustalla hupulla, ja sen takana seisoi viisi mustiin vaatteisiin ja kommandopipohin verhoutunutta henkilöä. Yksi heistä luki uhkavaatimuksen, jonka mukaan Ronald "teloitettaisiin", ellei McDonalds antaisi määräaikaan mennessä vastauksia ryhmän videolla esittämiin kysymyksiin.

Kysymyksissä pikaruokaketjulta tivattiin sen käyttämiin valmistusprosesseihin ja raaka-aineiden käyttöön sekä liittyvää avoimuutta sekä selvitystä ketjun tuottamasta jätemäärästä ja mahdollisesta laittomien siirtolaisten käytöstä työvoimana.

Sieppaajat kysyivät myös, miksi McDonalds ei kanna vastuuta "edustamansa ruokakulttuurin seurauksista" ja toimi diabeteksen, liikalihavuuden ja niiden seurannaissairauksien ehkäisemiseksi.

Lisäksi ketjua syytettiin siitä, ettei se käytä pelkästään eettisesti tuotettua lihaa ja siitä, että yhtiö keskittyy tuottojen maksimointiin "laadun tuottamisen" ja "paremman maailman luomisen" sijaan.

McDonalds ei vastannut kysymyksiin, vaan teki rikosilmoituksen patsaan varkaudesta. Poliisi ryhtyi tutkimaan asiaa ja löysi patsaan kotietsinnän yhteydessä.

Paljastui, että patsaan kaappaus ja siihen liittyvät videot liittyivät helsinkiläisen Showroom Helsinki -gallerian FLA-näyttelyyn. Näyttely avattiin viime perjantaina samalla kellonlyömällä, joka oli ilmoitettu Ronald-nuken teloitusajaksi. Avajaisissa lyötiinkin giljotiinin avulla Ronald-nukelta pää poikki – kyseessä ei tosin ollut siepattu ja poliisin löytämä patsas, vaan sen näköinen kipsikopio.

Anonyyminä aktivistitempauksena aloitetun FLA-projektin keulakuvaksi nousi Showroom Helsinki -galleriassa näyttelyitä järjestävä kuvataiteilija Jani Leinonen, jota poliisi piti patsaan löytymiseen johtaneen kotietsinnän jälkeen pidätettynä hieman yli vuorokauden. Vapauduttuaan Leinonen on puhunut monissa haastatteluissa paljon Ronald-sieppauksesta, näyttelystä ja ruoantuotannon etiikkaan liittyvistä kysymyksistä.

Samalla hän on ikään kuin häpeillen kertonut kuuluvansa hampurilaisten ystävänä McDonaldsin vakioasiakkaisiin.

Leinonen tunnetaan jo entuudestaan yhteiskunnallisesti virittyneenä taiteilijana, joka hyödyntää teoksissaan muun muassa mainonnan kuvastoa ja erilaisia median heijastuspintoja. Hänen teoksilleen on ominaista myös monitulkintaisuus, jossa vastakkaisetkin tulkintatavat ovat mahdollisia. Vaikka Leinonen näyttää olevan vakavissaan puhuessaan ruoantuotannon eettisistä ongelmista ja hän pahoittelee sitä, että media on keskittynyt näiden sisältökysymysten sijaan käsittelemään Ronald-kaappausta poliisiasiana, joku saattaa tulkita hänen lausuntojaan myös aktivistiretoriikkaa ivaavana kritiikkinä.

FLA-projektia kommentoidessaan Leinonen on antanut ymmärtää, että sekä median reaktiot että poliisin toiminta voivat olla osa teosta. Tämäkin Leinosen lausunto voidaan ymmärtää sekä vakavaksi argumentiksi että ironiseksi kommentiksi.

Muun muassa Ronald-klovnin sieppausvideoita, sieppauksessa käytettyä rekvisiittaa ja sieppaukseen liittyviä lehtiartikkeleita esittelevä FLA-näyttely on avoinna Helsingin Lönnrotinkadulla sijaitsevassa Showroom Helsinki -galleriassa huhtikuun puoliväliin saakka. Internetissä videot ovat nähtävissä muun muassa YouTubessa ja FLA:n nettisivulla http://www.freeronald.org/.

Viikon kysymys:

Oliko FLA:n Ronald McDonald -kaappaus osuvaa yhteiskuntakritiikkiä?

KYLLÄ

Matti Kalliokoski:

Idea oli toimiva, mutta se ei parane toistamalla.

Janne Gallen-Kallela-Sirén:

Taiteella on monta olemassaolon tarkoitusta. Yksi niistä on yhteiskuntakritiikki.

FLA:n performanssi-aktivismi-interventio-teokseen liittyy paljon nykyajan mediakulttuurista lainattua visuaalisuutta, mutta myös historiallista symbolikieltä: giljotiini on väkevä Ranskan vallankumouksen symboli.

Atro Kahiluoto:

Minusta tempaus oli aika hauska. Yhteiskunnallinen sisältö ja ironia aukeavat tietysti moneen suuntaan, myös aktivisteihin.

Itse kiinnitin huomiota erityisesti poliisin – rohkenisinko sanoa – varsin voimaperäisiin toimiin. Aivan tuli mieleen muutaman vuoden takaiset graffititaiteilijoiden vainot poliisin erikoisyksikköineen ja kotietsintöineen.

Kun naapurin palstalta varastettiin hieno ja kalliskin puutarhatonttu, ei poliisi reagoinut yhtään, ylireagoinnista nyt puhumattakaan.

Olisikin kiinnostava tietää, mikä viranomaisen näkökulmasta on hampurilaismaskotin ja puutarhatontun ero?

Akuliina Saarikoski:

FLA:n toimintapa oli piristävä poikkeus Suomen taidekentässä. Itse kritiikin sisältö ei taas ollut kovin vallankumouksellista.

Suomalaiseen eläintuotantoon tutustuneet tietävät kipeän hyvin, että FLA:n vaatimaa "eettistä lihaa" on mahdoton tuottaa.

Lihantuotanto ei voi olla eettistä siinä määrin että se ottaisi huomioon eläinten yksilölliset tarpeet, eivätkä eläimet millään mittapuulla Suomessa voi hyvin.

Kari Enqvist:

Sehän oli hauska tempaus, ja paljasti ylikansallisen yhtiön tosikkomaisuuden. Osuvuudesta tai tehokkuudesta en osaa sanoa.

Sen verran voisi kritisoida, että tappamisuhkaukset ovat aina hieman mauttomia, vaikka kyseessä olisi vain muovinukke. Sieppaajat olisivat voineet ennemmin uhata jatkossa ruokkia Ronald-parkaa pelkästään mämmillä, joka on kasvisperäistä lähiruokaa.

Ville Ranta:

Tämä teos koetteli hienosti yleisön ja medioiden hyväksynnän rajoja.

Tempaus oli ilmeisen hyvin ja hyvällä maulla suunniteltu ja harmiton, vaikka näyttää vähän uhkarohkealta. Se oli myös tekijälleen selvä riski.

Melkein hauskinta koko jutussa ovat olleet tekijän mainiot lausunnot. Ne herättävät ajattelemaan. Mainiota.

Kaarina Kaikkonen:

Leinonen näyttää olevan taitava tempaustaiteilija, joka haluaa asialleen huomiota ja onnistuu saamaan median liikkeelle. Monimielinen yhteiskuntakritiikki osuu ja menee perille, koska media näin laajasti tempaukseen paneutuu ja taiteilijan julistuksia referoi.

Eli Leinonen sai mitä halusi,ja nyt mekin joudumme pohtimaan McDonaldsin eettisyyttä, mutta myös kaksinaismoraalin typeryyttä.

Juha-Pekka Hotinen:

Kyllä, vaikka kuulostaa vähän 1970-lukulaiselta olettaa, että yhteiskuntaa voi kritisoida ja tehdä sen peräti osuvasti.

Pikemminkin Leinosen ja kumppanien tempaus oli veikeää ja monitulkintaista leikittelyä rajapinnoilla ja mielikuvilla, paradoksien dramaturgiaa: Leinonen rakentaa vastarinta-aktioita sitä vastaan mitä itse on, ja paljastaa näin itsensä yhteiskunnan näköispatsaaksi.

Tekopyhyyksien valaiseminen on parasta mitä taiteilija voi tehdä – tekipä sen sitten tahallaan tai tahattomasti.

Kersti Juva:

McDonaldsin edustama roskaruoka on kansanterveydellinen riski, ja taide saa olla hauskaa. McDonaldsin tiukkapipoisuus naurattaa.

Lisa Sounio:

Nykytaide on aikamme peili, jossa sielu ei ole kuvaa ja pintaa, vaan arvoja.

Jani Leinonen toimii esimerkkinä poteroituneelle taide- ja tiedekentälle nostamalla pelotta esiin asioita, joihin uskoo.

Vahvaan, inspiroivaan brändiin kuuluu viha ja rakkaus, joskus jopa rikos ja ravistus.

Seppo Lampela:

Kyllä, mutta yllättävältä taholta.

Mestoilta syyhkitään autoja ja polkupyöriä harva se päivä, eikä ketään kiinnosta, mutta viepä ylikansallisen yrityksen muovinen maskottinukke toimipisteestä. Valtamedia peliin ja poliisin ajojahti. Tulipahan selväksi, kenen etuja edellä mainitut tahot loppujen lopuksi ajavat. Kuvottavaa.

Johanna Korhonen:

Erityisen taitava on taiteilijan tapa juoksuttaa mediaa tahtonsa mukaan. Siitä ei voi syyttää taiteilijaa, vaan meitä mediapellejä.

Nyt taiteilijan mediastrategian täytäntöönpano jatkuu tässä HS-raati-jutussa.

Katja Tukiainen:

Olen ollut kasvissyöjä 20 vuotta. Ehdotan, että Jani Leinonen on kasvissyöjä seuraavat 20 vuotta.

Erkki Tuomioja:

Pidän sitä sinänsä ihan oivaltavana ja oikeaan asiaan kohdistuvana demonstraationa.

"Teloituksella" leikkiminen jätti kuitenkin pahan maun. Terroristien väkivalta on sen verran vakava asia, että se ei oikein naurata.Yrjö Sotamaa:

Eettisen keskustelun generointi on aina paikallaan, liittyypä se ruoan tuotantoon, taiteen markkinointiin tai itse taiteeseen.

Vaula Norrena:

Riemastuttavan lapsenmielinen ja samalla moneen suuntaan ajatuksia herättävä performanssi.

Tuo monelle mieleen, millaista oli leikkiä salaista agenttia 10-vuotiaana, kuinka Tärkeää ja Jännittävää se oli.

Ilman muuta on sopivaa vaatia ylikansallista yritystä tilille teoistaan. Aivan varmasti käy päinsä kritisoida terrorismiromantiikkaa, tai sen esiintymistä mediassa, tällä tavoin.

Mainiota taidetta tästä tekee tuo hillitön kontrasti muovisen nauravanklovnin ja naamiopäisten totisten terroristien välillä.

Kannatan lämpimästi.

Kirsi Virtanen:

Tällaiset radikaalit, rohkeat ja erilaiset teot tekevät hyvää sekä maailmalle että ihmisille.

Kiltit latomaalarit ja savimuovarit eivät muuta maailmaa parempaan suuntaan millään tavalla. Tuovat kauneutta, joo, mutta eivät muuta.

Janne Saarikivi:

Syöminen on tärkein uusi poliittinen kysymys. Jos aikaisemmin vasemmisto muutti ensin työn ja sitten kuluttamisen taistelutantereeksi, käydään seuraava tärkeä taistelu omissa ruumiissamme.

Se, mitä me syömme, ratkaisee maailman kohtalon. Se ratkaisee ilmastonmuutoksen. Se ratkaisee kaikkein sorretuimpien (eli niin sanottujen "eläinten") kohtalon.

Laura Kolbe:

Erittäin osuvaa, hauskaa ja jopa ironista, mikä on harvinaista herkkua näillä leveysasteilla. Lisäksi, kuten FLA-aktivisti Leinonen tietää, symbolit ovat tärkeitä ja niiden todellinen tai kuviteltu lynkkaus synnyttää vahvoja tunteita. Taitelijan mediataidot ovat kohdallaan.

Leinosen aktio ei ehkä ole suurta kulttuurihistoriaan jäävää taidetta, mutta tekona se on oivaltava ja kolkuttelee mukavan retrohenkisesti kaikkien meidän sielumme 1970-luvulle jättäneiden nauruhermoja.

Juuri näin: imperialistien salajuonet pitää paljastaa! Kapitalistit on saatettava vastuuseen! Maailmasta on tehtävä parempi paikka!

Solidaarisuutta ja vapautta kaikille Ronald McDonald -riistopolitiikan uhreille!

Arno Kotro:

Jo tuo julkinen kysymys osoittaa, että tempauksella osuttiin johonkin – vähintään median hermoon.

Yhteiskunnallinen kritiikki on onnistunutta, jos se kirvoittaa kannanottoja ja kätilöi keskustelua.

Matti Wiberg:

Elämme niin ankeita aikoja, että jopa tällainen korkeintaan hauskahko tempaus toimi, vaikka sillä oli ties mitä kaupallisiakin syitä: ainakin media nielaisi syötin.

Täällä murheellisten laulujen maassa yhteiskuntakritiikkikin on yrmyn tosikkomaista.

Meillä on liian niukka poliittinen jäynäperinne. Suomalaiseen politiikkaan kaivataan riehakkaita jekkuja ja jäynittävää ilonpitoa sekä keveitä kepposia. Pönötystä on liikaa.

Sääliksi käy nykynuorisoa, joka ei tiedä, mitä poliittisessa mielessä ovat huumorin kyllästämä vastalause tai ilkikurinen jekku, vallaton jäynä, käytännöllinen kepponen, poliittinen pila, vastustajapilkka, vekkulimainen ilkamointi ja poliittinen hevosenleikki eli sellaiset asiat, mistä englanniksi käytetään termejä practical joke, prank, jest, witticism, quip, sally, crack, wisecrack, gag sekä hijink.

Tällaiset tempaukset osoittavat poliittiset kilpailijat naurunalaisiksi yleisön hauskuutukseksi.

Yhteiskunnallisessa työnjaossa poliittisten jäynien tuottaminen on aina langennut nuorisolle. Meillä nuoriso lyö tämän tehtävän laimin. Hävetkööt!

Onhan peräti omituista, että Paavo Lipponen, Seppo Kääriäinen, Sauli Niinistö, Juhani Suomi tai Björn Wahlroos tuottavat oleellisesti pisteliäämpää ja syvällisempää poliittista huumoria sekä osuvampaa yhteiskuntakritiikkiä kuin nuorisopoliitikot.

Vaalityön keinona jäynäily on väheksyttyä, vaikka naurajat ovat aina enemmistössä.

Vaalit ovat iloinen asia kansanvallassa. Jäynäilyä sopisi lisätä.

Suomessa ei ole ketään sen tyyppistä poliittista operoijaa kuin USA:ssa oli demokraattien Dick Tuck. Hän oli ilmiömäinen tempausten järjestäjä. Tuck järjesti 1960 ensimmäisen Kennedy–Nixon-väittelyn yleisöön vanhahkon naisen, jolla oli näkyvä Nixon-rintanappi. Nainen syleili Nixonia kameroiden edessä ja sanoi kuuluvalla äänellä "Älä huoli, poika! Hän päihitti sinut tässä väittelyssä, mutta sinä varmaan päihität hänet seuraavalla kerralla."

Toinen hauskahko jekkutiimi on liike-elämän törkypuolta paljastava Yes Men: http://theyesmen.org/

Terveessä kansanvallassa establishment haastetaan huumorinkin keinoin. Eliiteille on hyvä opettaa nöyryyttä saattamalla heidät hämilleen tai kokemaan olonsa epämukavaksi jouduttuaan ajoittain hyvin perustein naurunalaisiksi.

Suomeen tarvitaan kipeästi Iloisemman nykyisyyden seura. Se oli kylmän sodan aikana Tšekkoslovakiassa toiminut toisinajattelijoita, varsinkin poliittisia vankeja, puolustava ja vapautta vaativa huumoriliike. Se tarjosi totalitarismin oloissa epänormaalin hauskaa happeningia. Seura oli salaperäinen vastarintaorganisaatio, joka muun muassa järjesti Prahassa Poliittisten vankien kadulla (trida Politickýh veznu) juoksukilpailuja, joissa hitain voitti.

Kun mellakkapoliisi pamputti Prahassa mielenosoittajia, paikalla nähtiin myös vastapoliisi, kurkut pamppuina ja arbuusinpuolikkaat kypärinä. Happeningia kutsuttiin Iloiseksi turvallisuudeksi, alkukirjaimet kun sattuivat olemaan samat kuin turvallisuuspoliisin: VB. Poliisi käytti vesitykkejä ja seura kulki perässä ruiskuttaen vettä pienten leluelefanttien kärsistä.

Kun valta vaihtui ja Václav Havel valitti presidentinlinnan loputtomia käytäviä, hän sai seuralta lahjaksi potkulaudan.

Juha Herkman:

Sananmukaisesti osuvaa: osui Ronald McDonaldin kaulaan. Tällainen tempaus on yhtä osuvaa kritiikkiä kuin mikä tahansa muu yritys nykyisessä postmodernissa hurlumheissä yrittää sohaista yhteiskuntakritiikin muurahaispesään.

Kritiikki osuu siinä mielessä, että se saa aikaan julkisuutta, keskustelua ja muuta liikehdintää. Samalla tapaus on surullinen osoitus nykykulttuurin poliittisista keinoista, jotka hukkuvat ironisen leikin varjoon.

Tällaista on yhteiskuntakritiikki brändi-Suomessa, jossa taiteilijat brändäävät itseään suhteessa globaaleihin liike-elämän brändeihin.

Johanna Sinisalo:

Olivat keinot mitkä hyvänsä, on aina osuvaa tuoda kriittisestiesilleitsestään selvinä pitämiämme markkinointi-ilmiöitä.

Lapsien totuttaminen epäterveelliseen ja epäeettiseen ruokaan annosten kanssa jaetun muotirihkaman varjolla on yksinkertaisesti tuomittavaa.

Markku Valkonen:

(Taide)poliittisesti korrekti vastaus on, että juu tietenkin on osuvaa yhteiskuntakritiikkiä.

Panen tähän kuitenkin pientä epäilystä. Symbolinen flirtti ääriväkivallan kanssa vie ajatukset muualle kuin itse asiaan.

Ajatus siitä, että kostaminen kritiikin keinona on hieno juttu, on tympeä. Saman tekee tunne siitä, että tämä on päivitetty versio vanhoista teekkareiden tempauksista.

Katja Boxberg:

Miksi ei? Ruokakulttuurista ja sen puutteesta on syytäkin keskustella.

Tosin suurta ja kaukaista McDonaldsia on helppo arvostella. Kuka arvostelisi kotimaista elintarviketeollisuutta ja kauppaketjuja, jotka ovat vastuussa suomalaisen ruokakulttuurin surkeudesta?

Lotta Backlund:

Taiteen yhteiskuntakritiikin osuvuudesta nyt voi varmasti olla jokaisessa tapauksessa hyvin montaa mieltä, mutta minusta tämä itse asiassa oli poikkeuksellisen nokkela tempaus.

Tempauksella oli sissimarkkinoinnin elkeet, mitä näin jälkikäteen tarkastellessa soisi muillekin taideprojekteille. Näkyvyys oli laajaa, ja kyllä minä sain tuosta paljon enemmän irti kuin monesta muusta taideteoksesta, joka väittävät olevansa yhteiskuntakritiikkiä.

Nämä mielipiteeni siis pätevät, kun tätä tempausta ajatellaan ainoastaan taideteoksena. Se, onko tuo toiminta järkevää kuluttajan tai asiakkaan näkökulmasta jos haluaa muuttaa jonkin yrityksen toimintaa, niin en osaa ottaa kantaa.

Mutta joo, taideteoksena nokkela, ja sitä kautta pääsivät esittämään mediaan ja laajemmin omia mielipiteitään asian takana. Osuvaa ja tehokasta.

Harri Hautajärvi:

Reipas teko, jota voi verrata joihinkin 1960-luvun aktivismitaiteen tempauksiin. Teon uskottavuus kylläkin kärsi siinä vaiheessa, kun Jani Leinonen kertoi olevansa itsekin koukussa McDonadsin potaskaan. Se pani miettimään, oliko sittenkään kyseessä poliittinen kannanotto vai pelkkä julkisuudenkipeyden ruokkima ironinen temppu lisäjulkisuuden saamiseksi.

Toisaalta se, että taiteilija tunnusti itse olevansa McDonaldsin potaskaruuan orja, voi olla harkittu veto olla asettumatta roskaruokaa rakastavan massan yläpuolelle, sillä joillekin Ronald McDonald saattaa olla pyhempi hahmo kuin aiempi superikoni Jeesus, ja tällaiseen kulutusyhteiskunnan superikoniinhan Leinonen juuri iski.

Hampurilaisbaariruokaa arvostellut palkittu elokuva Super Size Me tehtiin siten, että dokkarintekijä Morgan Spurlock itse mättöi mäkkäripotaskaa niin paljon että lihoi, menetti terveyttensä ja näytti ahdinkonsa katsojille.

Katsojille tuli selväksi, ettei ikuisesti hymyilevä Ronald McDonald ole ainakaan lasten paras ystävä, vaan lasten paholainen. Leinosen tempaus liikkuu käsitetaiteen saralla samalla aallonpituudella kuin Spurlockin dokumentti.

Suomessa taitaa olla nykyisin helpompi joutua telkien taakse kulutusyhteiskunnan pyhien ikonien pilkkaamisesta kuin valtakunnan virallisen jumalan kyseenalaistamisesta, sillä aiemminhan taiteilijat joutuivat käräjille juuri kristinuskon jumalanpilkasta syytettyinä.

Tuliko Leinonen loukanneeksi pyhiä arvoja, vaikka Food Liberation Armyn videon katsomalla kuka tahansa ymmärtää, että kyseessä oli humoristinen aktivismi, eräänlainen teekkaritempaus? Ihmetyttämään jäi, miten poliisilla on aikaa juosta joltain roskaruokakauppiaalta pöllityn muovinuken, sarjavalmisteisen myymäläsomisteen perässä.

Poliisi toimi kuten Leinonen toivoikin (johtolangathan oli kai nettiosoitteineen jätetty kenen tahansa parilla googlauksella löydettäväksi), ja tosikkomainen pidätys toi taiteilijan näyttelylle hänen odottamansa maksimaalisen mediajulkisuuden.

Leinonenhan on hallinnut taitavasti julkisuutta, missä ei tietenkään sinänsä ole mitään väärää, jos taiteilijalla on sanoma. Leinosen uskottavuus on kylläkin kärsinyt, kun hänen kannanottonsa ovat välillä niin ympäripyöreitä ja pehmoisia.

Anna Kontula:

Karnevalistisen otteensa vuoksi tempaus kiinnitti huomion yhteiskunnallisesti tärkeisiin kysymyksiin sortumatta silti patetiaan.

Se käytti hyödykseen tunnettuja ja tunnistettavia symboleja kuvatakseen konkreettisesti monimutkaisia rakenteellisia ilmiöitä.

Ylimääräinen tähtitarra siitä, että taiteilija vietteli Mäkkärin esittämään tarinassaan "terroristien kanssa ei neuvotella" -roolia...

Tempaus herätti kysymyksiä myös poliisin toiminnasta. Samaan aikaan kun monet eläviin ihmisiin kohdistuvat rikokset sivuutetaan varsin vähällä huomiolla, suuryhtiön muovisymbolin pelastusoperaatiossa poliisi osoitti esimerkillistä paneutumista.

Yrjö Juhani Renvall:

Annos älyä ja toinen älyttömyyttä kuuluu asiaan. Ei tämä maailma muuten avaudu.

Sisällöllisesti Leinonen huutaa kaipuutaan 60-luvulle. Ymmärrän hyvin ja samalla säälin kaikkia muitakin, jotka eivät ole päässeet elämään nuoruuttaan silloin.

Jos Leinonen onnistuu tällä ja tulevilla töillään herättelemään muutakin kuin samanmielisten huvia, hänen tempauksiinsa palataan niin kuin Harro Koskisen Sikamessiaaseen vielä silloinkin, kun Jani Leinonen on 60-vuotias.

EI

Atso Almila:

Lienee älykkäämpiäkin tapoja toimia, jopa provokatorisesti. Turvattomuuden tunne kasvaa yhteiskunnassa koko ajan, joten tämmöinen "operaatio" pitäisi toteuttaa reilusti näyttämöllä, ei katutodellisuudessa.

Uskon, ettei suurin osa kansasta ymmärrä oikein vieläkään, mitä tapahtui. Varsinkaan "mukana olemistaan" taiteen toteutumisessa. Epämääräiseksi ja epämiellyttäväksi jäänyt teekkaripila tulee mieleen.

Markku Ruotsila:

Ronald McDonaldin "sieppaus" on varkautta, toisen omaisuuden lainvastaista anastamista. Se ei ole yhteiskuntakritiikkiä.

Toiseksi näyttää olleen yhden taiteilijan yritystä hankkia lisää huomiota ja tuloja omalle gallerialle. Joka ei halua tukea MacDonaldsia, ei kai käy siellä syömässä. Joka käy siellä syömässä ja ilmoittautuu sen tarjoamien tuotteiden ihailijaksi, ei ole uskottava MacDonaldsin eettisenä kriitikkona – eikä varsinkaan näillä metodeilla.

Jaakko Hämeen-Anttila:

Aika lapselliseksi puuhasteluksi taitaa jäädä tämä "kaappaus".

"Kaappauksella" on viihdearvonsa, mutta vakavaksi yhteiskuntakriittiseksi puheenvuoroksi sitä on vaikea sanoa, ainakaan vakavalla naamalla.

A.W. Yrjänä:

Yksittäisen yrityksen piikittely ei ole tehokasta yhteiskuntakritiikkiä.

Ironia ja monimerkityksisyys muuttuvat helposti osaksi yleistä mediakohinaa, ja esille nousee vain tempauksen tekijän henkilö.

Jukka Mallinen:

Tällaisessa tempauksessa, "provokaatiossa" tai "performanssissa" pitäisi olla joku syvä ajatus, hyvä vitsi tai kiinnostava ajatuskoukku.

Tämä ei osu minnekään. Se oli vain tyhmä pila, joka ei kuvasta muuta kuin nuorten leijonien ja pyrkyri-nerojen julkisuudenkipeyttä. Vai onko tämä sittenkin porautuva paljastus nykytaiteen ja taidejulkisuuden julmista laeista ja aivottomuudesta?

Max Arhippainen:

Sinänsä elintarvikeketjun kriittinen tarkasteleminen on perusteltua, samoin monikansallisten suurten yritysten.

Mutta juuri MacDonalds on yrittänyt kertoa asiat aika avoimesti, ja Ronaldin kaappaaminen oli hieman populistista.

Alf Rehn:

On aika vaikeaa tuntea suurempaa sympatiaa McDonaldsia tai Ronaldia kohtaan, mutta tämä jippo tuntuu kyllä hyvin vaisulta kritiikiltä, jos se sellaiseksi on tarkoitettu. Teekkarijäynänä ehkä hieman huvittava, mutta taideprojektina kalpea.

Ei tämä ideanakaan tunnu kovin omaperäiseltä. Jos halutan revitellä, revitellään sitten vähän reippaammin.

Pirjo Hiidenmaa:

Pikaruokaketju sai mainostilaa, kun asiaa käsiteltiin lehdissä päiväkausia. Lisäksi se sai sympatiapisteitä, kun sen omaisuuteen kajottiin ja sitä kohdeltiin huonosti.

Tempaus sinänsä oli kutkuttava, kun siinä ei tiedä, mikä on ironiaa ja mihin ironian kärki kohdistuu. Katsojan ja lukijan tulkintakykyä koetellaan kiinnostavasti.

Mutta yhteiskuntakritiikiksi tämä ei käänny minun mielessäni millään lailla. En näe tässä pikaruokakulttuurin tai kertakäyttöisyyden kritiikkiä, en kulttuurien yhdenmukaistumisen kritiikkiä tai työntekijöiden olosuhteiden kritiikkiä.

Voisihan tässä pilkata myös meidän kaavamaisia asenteitamme, joiden mukaan on älykästä paheksua kaikkea, mikä liittyy amerikkalaisiin kulutustottumuksiin. En kyllä onnistu näkemään sellaistakaan ironiaa.

Ja ainahan älykkötaiteilija voi pilkata kaavamaista taiteen vastaanottajaa, joka kuvittelee naiivisti, että kyseessä on viesti ja vieläpä yksiselitteinen viesti.

Pitäisikö osata tulkita tämä eläinaktivistien pilkaksi? Nimi voisi viitata sellaiseen. Tulkintaa tukee sekin, että tässä ei "vapauteta ruokaa" vaan ääneen lausutuissa julkistuksissa kannetaan huolta ihmisten terveydestä, ei hyötyeläinten hyvinvoinnista.

Kai sitäkin pitää osata arvostaa, että joillakuilla on tässä kiireisessä maailmassa aikaa varastella patsaita ja leikkiä tulkinnoilla. Moni maailmanparantaja valitsee suoremmat keinot: puheen ja argumentit, jotka voi ymmärtää ja joihin voi vastata ilman, että pitää arvuutella mistä on kysymys.

Viime kädessä tekisi mieli kallistua siihen, että taiteilijat saivat laskelmoivalla menettelyllään omalle tempaukselleen näkyvyyttä ja samalla tukivat pikaruokaketjun näkyvyyttä. Markkinoille tyypillinen keino, jossa molemmat voittavat.

Katriina Järvinen:

Suurelle yleisölle jää mieleen vain Duudson-tyyppinen taiteilija, joka kohelsi itsensä vuorokaudeksi poliisiasemalle ja sai naamansa telkkariin ja lehtien sivuille.

Tyypillinen nykytaiteen tempaus, jossa muka-yhteiskunnallisen sanoman varjolla toteutetaan omia narsistisia pyrkimyksiä.

Juha Sihvola:

Kaikesta roskaruokaketjuja kohtaan ja etenkin McDonaldsia kohtaan tuntemastani penseydestä huolimatta.

Etenkin kidnappaukset ja hirttämiset ovat vastenmielistä terrorismia, josta pitää jakaa tiukkoja rangaistuksia.

Tällaiselle kansalaistottelemattomuudelle ei pidä antaa sijaa moniarvoisen demokratian järjellisten katsomusten konsensuksessa.

Paula Tuovinen:

Aika teekkarimaiselta tempaukselta se kuulosti. Hassua, että taiteilijat eivät ole arvanneet, minne median kiinnostus osuu – heihin itseensä – eikä tuotannollisiin epäkohtiin.

McDonaldsin kritisoiminen tuntuu aika kliseiseltä, eikä kovin kekseliäältä. Miksi snagarit eivät ole kritiikin kohteena? Miksei Hesburger? Miksei kansainvälinen pizzainvaasio? Miksei lentokoneruoka?

Aki-Mauri Huhtinen:

Tällainen toiminta ei johda mihinkään. Vallankumous syö lapsensa.

Kyseinen hampurilaisketju tunkeutuu niin moniin ulottuvuuksiin, että sen heiluttaminen ei ole mahdollista.

Risto Pelkonen:

Mieleeni tulevat vanhan hyvän ajan teekkaritokeet. Ronald-kaappauksen tärkeimpänä tehtävänä taisi olla markkinoida taiteilijaa itseään ja Showroom Helsinki -galleriaa.

Kun taiteilija on Mäkkärin kestoasiakas ja hampurilaisfriikki, tempun yhteiskuntakritiikki ei ole uskottava.

Timo Valjakka:

Taiteelle on usein (ja siis tällekin projektille) ominaista monitulkintaisuus ja siitä syntyvät keskenään kiistelevät tulkinnat.

Siksi taide (jota tämäkin projekti edustaa) ei toimi yhteiskuntakritiikin alustana. Ei sen tarvitsekaan (vaikka se halutessaan voikin näin tehdä), sillä yhteiskuntakritiikkiä varten on olemassa muita ja monin verroin tehokkaampia toimintatapoja.

Martti Koskenniemi:

Nythän "Ronald" tuli kuvatuksi terrorismin viattomana uhrina. Ja mahdollinen pyrkimys tuoda esiin roskaruoan haitallisia vaikutuksia muuttui fundamentalismiksi.

Olikohan jutun kuitenkin suunnitellut McDonaldsin mainostoimisto?

Johannes Koroma:

Sen sijaan se saattoi olla tarpeellista mielikuvamainontaa taiteilija Leinoselle itselleen. Jos hän olisi suunnannut protestin koulujen väärään säästöön ja kouluruoan mauttomuuteen, sillä olisi ollut yhteiskunnallinen sanoma. Kuntien päättäjät ovat ymmärtämättömyydessään ja väärässä säästöajattelussaan enemmänkin kuin vain osasyyllisiä pikaruoan houkuttelevuuteen.

Vaikka itse kannatankin vahvasti slow foodia ja huolella – mieluiten itse – tehtyä ruokaa, en osaa pitää tätä pikaruokaketjua paljon suurempana pahantekijänä kuin pitsan tai muun valmisruuan valmistajia, myydään ne sitten kaupan kylmätiskistä tai pikaruokaa tarjoavista kioskeista.

Vika ei ole pikaruoan tarjoajissa, vaan suomalaisessa kulttuurissa ja kouluruuan laadussa, joka liian usein houkuttelee syömään maistuvampaa ruokaa koulun ulkopuolella. Kouluruoan heikko taso ja hirvittäväkustannusten säästöpaine johtaa lapset ajattelemaan, ettei itse tehty suomalainen ruoka voi maistua hyvältä. Se houkuttelee pikaruokailuun.

Antti Ahlava:

Kriittinen taide ei koskaan onnistu tarkoitusperissään, koska taide on aina lähtökohtaisesti monitulkintaista.

Näin on onneksi Leinosenkin kryptisen kantaaottavuuden tapauksessa.

Osmo Pekonen:

Rikos mikä rikos. Kaikkien pitää noudattaa lakia.

Marita Liulia:

Leinosen kritiikin kärki hajosi niin moneen suuntaan, että kyseessä taisi olla lähinnä julkisuushakuinen taideohjus.

Jaakko Aspara:

Teloitusajatuksilla ei pidä leikkiä tällä tavoin, vaikka olisi kuinka tärkeä viesti sanottavana

Osmo Rauhala:

Ei tällä kertaa ,vaikka tarkoitus oli varmaan hyvä.

Jani Leinonen on oiva taiteilija ja ehdoton valopilkku Suomen kulttuurin kentällä, mutta tämä tempaus meni kliseiseksi.

McDonalds toimii vain hiipuvana välikätenä kemianteollisuuden maailmankaupassa, jonka jätti-investoinnit maatalouden myrkkyihin, geenimanipulaatioon, lannoitteisiin ja ruuan lisäaineisiin ylläpitävät halpaa, mutta ihmisen terveydelle ja ympäristölle haitallista ruokatarjontaa.

Terroristimetafora voi tuntua osuvalta kaukana Pohjolassa, mutta siellä missä siviilejä kuolee terrorismin vuoksi, pila muuttuu äkkiä mauttomaksi kuin teollinen ruoka.

Puollan puhdasta ravintoa kaikkialla ja olen huvittuneena seurannut ,kun jotkut tahot ovat julkisesti verranneet luomuviljelijöitä terroristeihin. Tämä tempaus antaa valitettavasti vettä myllyyn näiden mielikuvien luojille.

Jari Sarasvuo:

Varkaus ja vahingonteko, jossa liehitellään väkivaltaan yhteiskuntanäkynsä perustavaa terrorismia, eivät ansaitse kiitosta.

McDonaldsin valitseminen "kritiikin" maaliksi oli jo krapulanhuuruisessa hedelmöitysvaiheessaan väsynyt idea.

Spurlock sen sijaan pani pysähtymään ja pohtimaan.

Saila-Mari Kohtala:

Kaappaus oli ihan hauska idea ja toimikin markkinointitarkoituksessa varsin hyvin. Lisäksi Leinoselle pisteet siitä, että hän tekee taidekentästä mielenkiintoisempaa myös nuorille.

Mutta yhteiskuntakritiikkinä kaappaus jäi kyllä varsin ohueksi. Se oli enemmän sellaista kuplivan kepeää, moitteetonta, pienten piirien "kilistelläänpäs tässä sampanjaa taidegallerian avajaisissa" -henkistä muka-kritiikkiä.

Risto Volanen:

Varkaus kuin varkaus.

Minna Tawast:

Ei sitä oikein osuvaksi voi sanoa, kun se sohii niin moneen suuntaan.

Vaikka esimerkiksi ruoan eettisyyskysymykset ovatkin monimutkaisia ja vaikeasti selvitettäviä, en näe tässä parhaalla tahdollakaan muuta kuin ehkä kiukuttelua siitä, että ne ovat monimutkaisia. Jos en tulkitse hyväntahtoisesti, näen lähinnä opportunistista julkisuussähläämistä.

Ben Zyskowicz:

Jotta voisi osua, tulisi yleisön tietää, mihin kritiikki kohdistuu.

Annamari Vänskä:

Suomen ulkopuolelta katseltuna ja tempaukseen vain sosiaalisen median ja lehdistön kautta tutustuneena "kaappauksessa" tuntuisi olevan kiinnostavinta se, kuinka se tuo esille median ja julkisuuden toimintamekanismit ja sen, millaisilla eväillä julkisuuteen pääsee. Tätä tematiikkaa Leinonen on käsitellyt teoksissaan menestyksekkäästi aikaisemminkin.

Minna Lindgren:

Taiteilijoiden yhteiskuntakritiikki tuntuu sinne tänne sohiessaan lapselliselta. Onko hampurilaisketju todella suurin ongelma yhteiskunnassa? Miksi ihmeessä sen pitäisi parantaa maailma ja kantaa kaikesta vastuu?

Tosi asiassa juuri McDonalds sentään yrittää kohottaa profiiliaan lastensairaalahankkeilla ja kiinnittämällä huomiota raaka-aineiden laatuun. On myös huvittavaa vaatia, että McDonalds alkaisi kantaa vastuuta diabeteksesta ja liikalihavuudesta.

Morgan Spurlockin Super Size Me puhui laajemmin liikalihavuudesta ja yksipuolisesta ruokavaliosta, ei hampurilaisketjusta kaiken syntipukkina. Enemmän minusta pitäisi avata ihmisten silmiä omaan vastuuseen terveydestään. Ei ole McDonaldsin vika, jos joku syö itsensä ylipainoiseksi. Alkon yritykset kampanjoida alkoholin vaaroja vastaan ovat kelpo esimerkki tällaisen kaksinaamaisen kampanjoinnin tehottomuudesta.

Terrorismin parodioiminen ei myöskään tunnu kauhean raikkaalta. Väistämättä tulee olo, että taiteilijoilla on kova halua sanoa jotain, mutta he eivät itsekään tiedä, mitä ja miksi.

Antti Nylén:

Harmittaa, että joudun vastaamaan tähän näin. Leinosen käsitetaiteellinen kokonaisuus on terävää ja kaunista taidetta, jonka ainoa vika on juuri se: se on taidetta.

Ironia on hauskaa, mutta jo epäilys siitä pilaa kaiken vakavan ja hienon: aktivismin, rakkauden, uskon, seksin.

Taide ei koskaan voi olla vakavaa samalla lailla kuin ne, ja ironia usein kaunistaa sitä.

Minusta McDonaldsilta ei pidä pyytää parannuksentekoa vaan sitä, että se ystävällisesti katoaisi Maan päältä.

Soila Lehtonen:

Paljon melua tyhjästä. Saattaa olla noin tai sitten saattaa olla näinkin... koska on taiteilijan tavoitteista kyse, tietysti kaikki voi olla "osa teosta", poliisin työllistäminen myös. Ruoantuotannon etiikan asia vaikuttaa jääneen "teoksen" sivuseikaksi.

EN OTA KANTAA

Kari Uusikylä:

Pitääkö tätä vielä perustella!

Sanna Kekäläinen:

Lähinnä tässä todentuu tapa, jolla taidetta nykyään tehdään medialle.

Kaari Utrio:

En ole perehtynyt asiaan, kun aika menee puiden kantoon ja lämmittämiseen. Olennainen ennen huvia.

Krista Mikkola:

Jani Leinonen, josta pidän taiteilijana, on tottunut ottamaan uusia näkökulmia – tällä kertaa keinot arveluttavat minua.

Kiba Lumberg:

Valitettavasti näen tämän julkisuushakuisena konseptina, joka toimi, Hra Leinosella McDonaldsin hampurilainen suussaan.

Eläköön yltäkylläisyyden vapauden viitta. Voidaan tehdä kaikesta kannanottoja ilman että sielu olisi sen enempää mukana.

Ja kun on muotia olla empaattinen, niin näkisin tämänkin ohimenevänä muoti-ilmiönä, tempauksena, josta on tehty mediatäky. Ja kulttuuriuutisointia on saatava hinnalla millä hyvänsä. Koska kaikki tällainen elättää monta kärpästä samalla iskulla.

Leinosella on hyviä ideoita, ja olettaisin, että hänellä oma ideahautomotiimi takanaan. He tehtailevat älykkäästi mediatäkyileviä tempauksia, vaikka heillä ei olisikaan sen syvällisempää sanottavaa. Se on muovista ja teflonista sihtausta, joka ehkä kuvaa tämän ajan pinnallisuutta taiteessakin.

Herra Leinonen on aikansa tuote, monipuolinen ja lahjakas omassa lajissaan.

Juha Kuisma:

Kyseinen panttivankidraama on varmuudella julkisuushakuisuutta, mutta onko se taidetta vai yhteiskuntakritiikkiä? Jo se, että nämä asiat yhdistetään, saa epäilemään onko kumpaakaan.

Vaihtoehtona olisi käydä hampurilaisella Hesessä. Tai radikaalimmin: kasvattaa itse pihvikarjaa ja viljaa...

Mikko Lehtonen:

Tempaus saattoi olla osuvaa McDonalds-kritiikkiä, mutta ilman asian lähempää tutkimista on hyvin vaikea sanoa sen onnistuneisuudesta yhteiskuntakritiikkinä.

Antti Arjava:

Kritiikin mahdollisen monimielisyyden takia on vaikea arvioida, kuinka osuvaa se oli. Ei maailmaa mullistava tempaus, mutta oli siinä sekä tiettyä hupaisuutta että ajatusta mukana.

Laajemmin ei soisi virkavaltaa rasitettavan ylimääräisillä tehtävillä.

Taiteeksikaan en kaappausta suoralta kädeltä nimittäisi. Nykyäänhän käsitellään taideilmiöinä monia aktioita, jotka ennen luokiteltiin vain normaaliksi teekkarijäynäksi.

Antti Alanen:

Ainakin se on ilmaista mainosta McDonaldsille.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi