VIISAITA VASTAUKSIA VAIKEISIIN KYSYMYKSIIN

HS-raadin vastaukset kysymykseen: Onko Helsingin Sanomissa yhä tilaa aatteellisuudelle?

Helsingin Sanomat juhlii tällä viikolla 120-vuotista taivaltaan. Varsinaisena juhlapäivänä maanantaina lehti uudisti ulkoasunsa, mutta syntymäpäiväviikolla lehdessä ja sen liepeillä on jatkettu läpi syksyn käytyä keskustelua journalismin tehtävistä ja nykytilasta.

Nykyisin Helsingin Sanomat on sitoutumaton sanomalehti. Kun lehti perustettiin vuonna 1889 Päivälehden nimellä, se oli muiden sanomalehtien tapaan poliittisesti sitoutunut. Suomalaisen puolueen nuorsuomalaisen siiven äänenkannattajana Päivälehti korosti suomalaisuusaatteen lisäksi kansanvaltaista vapaamielisyyttä.

Nuorsuomalaisen puolueen jakautuessa vuonna 1918 Helsingin Sanomista tuli edistyspuolueen päälehti, mutta puolue ei enää ohjaillut sen linjauksia. Vähitellen lehden etäisyys puolueeseen kasvoi. Vuonna 1943 määritelmä lehden edistysmielisyydestä jätettiin pois etusivulta. Edistyspuolue lakkautettiin vuonna 1951.

EU-komissaari Olli Rehn arvioi Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen Juhlavieraat-kirjoitussarjassa, että Helsingin Sanomien linjaa ovat myöhemminkin leimanneet nuorsuomalaisen kauden arvot, perustuslaillisuus, vapaamielisyys ja länsimielisyys.

Yleislehtenä Helsingin Sanomat on Rehnin mukaan onnistunut pitämään ainakin näennäistä sisäpoliittista etäisyyttä eri etu- ja puolueryhmiin, eikä lehti ole esimerkiksi tulonjakotaistelussa asettunut yhden ryhmän puolelle toista vastaan. Valtiollisissa kysymyksissä lehti on Rehnin mukaan yleensä pitänyt oman linjansa.

Toisaalta Helsingin Sanomilla on Rehnin mukaan ollut erityisen kompleksinen suhde nuorsuomalaisen liikkeen muihin perillisiin tai sellaisiksi julistautuneisiin, kuten keskusta-maalaisliittoon ja 1990-luvulla syntyneeseen ja sittemmin kuihtuneeseen uuteen nuorsuomalaiseen puolueeseen.

Päivälehden ja Helsingin Sanomien sitkeimpänä aatteellisena ominaisuutena Rehn piti kuitenkin sananvapauden ja parlamentarismin puolustamista.

Viikon kysymys:

Onko Helsingin Sanomissa yhä tilaa aatteellisuudelle?

KYLLÄ

Jaakko Hämeen-Anttila:

HS on edelleen väljän aatteellinen lehti, jossa myös toimittajien erilaiset mielipiteet saavat kiitettävästi tilaa, mutta kyllä lehdellä linja on. Ja hyvä niin.

Johannes Koroma:

On kyllä, mutta aatteellisuus näyttäytyy tänä päivänä toisenlaisena ja toisenlaisissa asioissa.

Vapaamielisyys ilmenee lehden journalistisessa sisällössä muun muassa siten, että hyvin vastakkaiset näkemykset saavat tilaa aiheuttaen sen, ettei lehden linjaa keskeisissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä aina pysty edes määrittelemään tai arvioimaan.

Toisaalta on vaikea sanoa, että lehti olisi aina lukijoittensa näkökulman puolesta, sillä toimittajien omat näkemykset ja arvostukset, oletukset oikeasta näkökannasta, sävyttävät toimitustyötä muuallakin kuin ns. signeeratuissa mielipidejutuissa (kolumnit, blogit ja niin edelleen). En osaa arvostaa tätä ilmiötä kovin suuresti aatteellisuuden näkökulmaksi.

Ihmisissä korostuva itsekkyys ja oman edun tavoittelu näkyy myös lehden sivuilla monin eri tavoin näkökulman valinnoissa ja meistä itsestämme johtuen suurten yhteiskunnallisten aatteiden puute, kansalliset kysymykset loistavat poissaolollaan. HS:n merkittävistä aatteellisista linjauksista on tuotu esiin lähinnä asennoituminen EU- ja Nato-jäsenyyteen.

Tämän tapaisiin kysymyksiin määriteltyä aatteellista linjaa pidän periaatteessa sanomalehdelle sopivana ja oikeana, olipa kyse niiden hyväksymisestä tai torjumisesta.

Kenties seuraava suuri kansallinen ja siksi myös aatteellinen kysymys tulee olemaan hyvinvointiyhteiskunnan lähitulevaisuus tämän talouslaman jälkeen, jolla tarkoitan suhtautumista yhteiskunnan tarjoaminen hyvinvointipalveluiden priorisointiin alkaen sosiaaliturvasta ja päättyen terveydenhoitoon.

Suomessa tarvitaan kansallista yhteisvastuuta ja yhteistä ponnistelua tämän laman jälkien korjaamiseen, mutta se edellyttää määrätietoista (poliittista) priorisointia, kaikki ei voi säilyä ennallaan.

Poliitikot päättävät eduskunnassa lainsäädännöllisistä ja taloudellisista edellytyksistä, jotka pakottavat käytännön toteuttajat tekemään priorisointia. Poliitikoiden on tunnustettava, että päätökset johtavat priorisointiin ja siksi heidän on linjattava, miten priorisointia tulee toteuttaa.

Kimmo Rentola:

Jossain määrin yhä on, Rehnin mainitsemilla linjoilla. Tosin kepu-suhteeseen tuskin juurikaan vaikuttaa kamppailu nuorsuomalaisuuden perinnöstä, pikemminkin siinä on kyseessä lehden ilmestymispaikkakunta. Vahvimmin palstoilla näkyviä arvoja ovat lehdistönvapaus ja länsimielisyys.

Tuomas Kyrö:

Nykynuorison ja mainostajien keskuudessa uusi G-osio Aate saavuttaisi ilmeisen kiistattoman suosion. Se nostaisi printtilehdet uuteen kukoistukseen ja pian jokaisen lattialämmitetyn loft-asunnon nurkassa tutkittaisiin, mitä se Jaakko Selin tänään kirjoittaa bernsteinilaisesta sosialismista.

Aatesuunnittelua käsittelevä tosi-tv-sarja tavoittaisi miljoonayleisön, ja vahvimmilla olisi Pentti L. yhdistelmällään fasismia ja kolotusta.

Timo Valjakka:

Se näkyy lehdessä eräänlaisena yleisenä pyrkimyksenä, esimerkkeinä mainittujen sitoutumattomuuden, sananvapauden ja parlamentarismin puolustamisen ohella.

Juha Kuisma:

Kyllä, lehdellä on hyvä olla muukin kuin kaupallinen ohjelma. Hesarin yhteiskunnallinen linja on Olli Rehnin kuvaamalla tavalla OK, kun se tiedetään ja näinhän lehteä on luettu. Tähän kantaan sisältyy se, että nuorsuomalainen tausta ei automaattisesti tarkoita tunnustuksellista NATO-mielisyyttä, vaan tämänkin aiheen kiihkotonta käsittelyä.

On tärkeää, että jatkossakaan HS-konsernia ei voi vallata mikään kaupallinen tai ulkomainen taho. Oletan, että HS säätiöidään suojaan valtauksilta ja että sille nimenomaisesti laaditaan mainitunlainen ohjelma tai journalistinen credo.

Kun kysymyksessä erikseen nostettiin esille suhde HS – Keskusta, niin vaikka kuinka yrittää olla objektiivinen, on suhteessa joku lataus, joka ei johdu lehden johdosta, vaan siitä, että toimituksen jäsenet saavat sosiaaliset palkintonsa Helsingissä ja pääkaupunkiseudulla asuvilta. Eli heikommille luonteille Keskusta on toiseuden edustaja, jonka kustannuksella haetaan taputuksia ja kannuksia.

Kalle Haatanen:

Kysymyksenasettelu saa minut vähän hämilleen: a) onko HS:ssa edelleen... tai b) tulisiko HS:ssa olla...?

Joka tapauksessa vastaus on kyllä: sitä sekä on rahtunen jäljellä ja sitä tulisi olla enemmän.

En tiedä, onko joku nyt varonut sanaa "aatteellisuus" ja kuullut siinä sitoutuneisuuden kaikuja aivan turhaan.

Aivan suoraan vanhan nuorsuomalaisuuden hengessä Hesarin tulisi olla korkeaprofiilisempi vapaamielisen, liberaalin parlamentarismin puolestapuhuja riippumatta päivänpolitiikasta. Joissain maailmankuvaa ja perhearvoja kuvaavissa epäpoliittisissa seikoissa Hesarin maailmankuva on nykyisellään jopa yllättävän konservatiivinen, sanoisinko vanhaslainen. Sama koskee huumepolitiikkaa, josta käytävä keskustelu on erityisesti Iso-Britanniassa tasoltaan aivan toista luokkaa.

Haluaisin kirjoittaa pidempäänkin, mutta korostan nyt vain muutamaa seikkaa brittiläisen laatulehdistön eväin.

1) selkeämpi vapaamielinen suuntaus

2) enemmän älyä

3) elitisminkin uhalla lisää itsetuntoa

Taru Mäkelä:

Periaatteessa se ilmentää pohjoismaisia, demokraattisia yhteiskunnallisia periaatteita ja humaaneja kulttuuriarvoja. Sitoutumattomuuden kulissin takana on myös aina mahdollisuus manipulaatioon. Ihmiskunta ei ole toistaiseksi luonut yhtäkään instituutiota, joka olisi aukottoman objektiivinen.

Iivi Anna Masso:

Jos aatteellisuudella tarkoitetaan, kuten yllä, länsimaalaisten perusarvojen eli sananvapauden, parlamentarismin ja perustuslaillisuuden puolustamista, sitten kyllä, ja olisi jopa enemmänkin.

Nykyään on kuitenkin vaikeaa tietää, mitä aatteellisuudella tarkoitetaan, kovin ideologisesti värittynyt aatteen palo ei oikein sovi laatulehteen. Ja sitoutuminen tiettyjen poliittisten puolueiden tavoitteisiin olisi ongelmallista tilanteessa, jossa suurimmalla valtalehdellä ei juuri ole kilpailijaa.

Se tilanne sinänsä asettaa HS:lle normaalia korkeampia vaatimuksia puolueettomuuden suhteen, vaikka puolueettomuudenkaan ei tarvitse tarkoittaa neutraaliutta esimerkiksi demokratiaa puolustavien ja sitä vastustavien näkökulmien välillä.

Vaula Norrena:

Helsingin Sanomia voimakkaimmin johtava aate on humanismi: inhimillisyys, ihmisarvo ja tasavertainen kohtelu rotuun, säätyyn, ikään, kansallisuuteen ja varallisuuteen katsomatta.

Ja tämä on Paljon Isompi Asia kuin pelkkä sananvapauden tai parlamentarismin kannatus.

Hesarin tapa kirjoittaa ja kuvata tässä kovassa maailmassa hyljeksittyjäkin ihmisryhmiä – asunnottomia alkoholisteja, katukerjäläisiä, talouspakolaisia, uuninpankopoikia, poliitikonketkuja ja niin edelleen – on niin isosti sydämen sivistystä lisäävää, että Hesarille voisi hyvin ehdottaa vaikka Nobelin rauhanpalkintoa.

Maailman valtasanomalehtien vertailussa Hesarin inhimillisyyden majakka loistaa ja erottuu. Harva valtasanomalehti nimittäin uskaltaa/osaa/vaivautuu olemaan niin inhimillinen ja pienen ihmisen puolella. Valtasanomalehden kun olisi niin helppoa olla – vallan puolella.

Myös kuvajournalistisesti Hesari on ylivertaisenosallistuva ja empaattinen. Lähikuvat, olivatpa eronneista yritysjohtajista, voittaneista urheilijoista tai maailman katulapsista, kertovat isoja inhimillisiä tarinoita.

Kolumnistit uskaltavat olla omia itsejään (ihanat Anna-Mari Sipilä ja Anna-Stina Nykänen, ihmettelevät Jyrki Kiiskinen, Satu Kaaria ja Saska Saarikoski, kuivan vitsikkäät Tuomas Nevanlinna ja Jukka Relander ja monet monet muut). Kaupunkireportterit uskaltavat aidosti kohdata kaupungin (hyvä mm. Kimmo Oksanen!) ja ulkomaan reportterit ulkomaat (mm. Jari Lindholm, Sami Sillanpää & co).

Ja uutisia taustoittavien juttujen tekijät, he uskaltavat kysyä ikäviäkin kysymyksiä – ja vastata rehellisesti, jos eivät tiedä.

Humanismin äänenkannattajana Helsingin Sanomat on Paljon Enemmän ja Hienompaa kuin olisi pelkkä nuorsuomalaisuus. Hyvä Hesari!

Kari Uusikylä:

Lehti ei saa kuitenkaan alistua minkään poliittisen puolueen lipunkantajaksi. Aatteellisuuden tulee olla ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja monipuolisen sivistyksen puolustamista.

Tämän aatteellisuuden nimissä pitää uskaltaa kritikoida tarpeen mukaan vallan haltijoita ja heidän itsekästä häikäilemättömyyttään.

Atso Almila:

On toki, mutta rajautuuhan se (lehden johdon omaa linjaa lukuun ottamatta) esittelyluontoisena kulttuuri- ja sunnuntaisivuille.

Juha Seppälä:

Aatteellisuudelle on runsaasti tilaa, koska aatteellisuutta puuttuu. Mikä on aate aatteettomana aikana?

Konkreettisimmin aatteellisuutta mittaa digitalisointi, Internet, joka on totuttanut lukijat ilmaisiin sisältöihin ja karsinut maksullisten lehtien tilaajia. Aate, suuri kehityslinja, on se, että lehden on hengissä selviytyäkseen tultava entistä enemmän lukijoidensa ja näiden tarpeiden näköiseksi. Tabloidistumisen kansanvaltainen aate on virittänyt myös kasvavan osan Hesarin sivuista ääliöviihteen vaatimalle korkeudelle. Sananvapauden puolustamisessa myös Hesari on joutunut lähemmäs argumentointia, jonka mukaan aatteista sivuun menevälle, henkilökeskeiselle ja sensaatiohakuiselle uutisoinnille ei pidä asettaa esteitä.

Yhteiskunnallista merkitystä nähdään siinä, mikä on journalismin keinoin muutettavissa kassavirraksi.

Parlamentarismin puolustamisen yhteydessä unohdetaan helposti kertoa, miten paljon ilmoitustuloja vaalimainonta lehdelle on tuonut.

Markku Ruotsila:

Kyllä Helsingin Sanomissa näyttää edelleen olevan paljonkin tilaa aatteellisuudelle. Monasti uutissivujenkin väitetysti objektiiviset tekstit ovat hyvin asenteellisia (näin varsinkin jos käsiteltävänä on uskonto tai mikä tahansa Yhdysvaltoihin liittyvä asia). Lehden "sitoutumattomat" kolumnistit taasen toistavat New Yorkin Timesin pääkirjoitussivujen ideologista sanomaa niin kuin tämän sekularistisen vasemmistoliberalismin airueen sana olisi jokin objektiivisen faktatiedon mittari ja määrittäjä.

Epäilemättä HS on ansioitunut sananvapauden ja parlamentarismin puolustamisessa. Näitä ns. "kaikkien hyvää tahtovien ihmisten" kannattamia aatteita ei kuitenkaan tulisi nostaa erityisasemaan, vaan niiden puolustaminen pitäisi nähdä osana laajempaa aatteellista sitoutuneisuutta, johon kuuluu muun muassa kärkevä uskontokritiikki, kaupunkikeskeinen elitismi ja arvorelativistinen individualismin ihannointi.

Joka ei voi hyväksyä modernin urbaanin sekularismin aate- ja arvomaailmaa, kovin helposti leimataan HS:n sivuilla "änkyräkonservatiiviksi" tai jonkin "ääriryhmän" edustajaksi.

Tämä on puhdasta aatteellisuutta – hyvää tai pahaa omasta näkökulmasta riippuen, kannatettavaa tai pahoiteltavaa ja turmiollista, mutta aatteellisuutta joka tapauksessa. Ei ole olemassa täysin puolueetonta ja objektiivista lehteä, ei Suomessa eikä missään muuallakaan. On vain aste-eroja siinä, miten avoimesti oma aatteellinen sitoutuneisuus tunnustetaan.

Juha Herkman:

Aina on tilaa yhdelle, joka käyttää aatetta – oli se sitten lehden, ilmoitusten tai ideologian myyminen.

Jukka Mallinen:

Aatteet pitäisi kyllä täsmentää arvoiksi.

Aatteellisuus kuulostaa ehkä nykyaikana pahalta – jäljet pelottavat. Aatehan ovat ideologian synonyymi, ihmisten manipuloimista erinäisten hävittävien äärimmäisyysaatteiden vetojuhdiksi. Näitä ovat tänään niin islamismi kuin kristillinen fundamentalismikin, diktatorinen marxismi siinä kuin putinismi ja sen liittolainen chavezilaisuus, nationalismi tai nykykiinalainen "vakausideologia", rasismi, epädemokraattinen etatismi.

Uutena retroaatteena meille on nyt päivitetty 1930-luvulta rasistinen, kulttuurikonservatiivinen, yleisinhimillisten ihmisoikeuksien vastainen "länsimaiden perikadon" ideologia – esimerkki aikamme groteskiudesta ja arvosekaannuksesta.

Nämä aatteet eivät kai kuulu nykyaikaisen demokraattisen lehden palstoille kuin raportoinnin ja referoinnin kohteina.

Sen sijaan lehteen kuuluvat arvot – ja meidän arvoyhteisömme on Eurooppa, sen demokraattiset, humaanit arvot. Niiden mukaan ihmisoikeudet ovat jakamattomat ja kuuluvat maailman kaikille ihmisille. Nämä valistuksen arvot – vapaus, tasa-arvo, veljeys (sisaruutta unohtamatta) – ovat yleismaailmallisia, eurooppalaisten lisäksi ovat muut sivilisaatiot ja maanosat olleet kehittämässä niitä täysipainoisesti.

Eurooppalaiseen ajatuksen ja sanan vapauteen kuuluu myös totuudellisuus, joka on manipuloivan propagandan vastakohta - niinpä valistuksen soisi näkyvän lehdessä länsimaisten journalististen kriteerien mukaan käsiteltynä ja esitettynä, ei monoliittisena mustavalkoisena propagandana.

Krista Mikkola:

Erilaisia näkökulmia tarvitaan – se avaa tietä keskustelulle.

Kari Enqvist:

Minulle HS edustaa sen kaltaista vapaamielisyyttä ja länsimielisyyttä jollaista Suomesta löytyy eniten suurista kaupungeista. Kyllä se kelpaa aatteellisuudeksi siinä "etelän median" jatkuva sättiminenkin.

Kaari Utrio:

Kunniallista, tasokasta lehteä, kuten Helsingin Sanomat, ei synny ilman jonkinlaista käsitystä siitä, minkälaiseen suuntaan maailmaa pitäisi kehittää. Päämäärättömän rahantekojournalismin surullinen tulos näkyy tabloidilehdissä ympäri maailmaa.

Juha-Pekka Hotinen:

Hesari on vankasti maltillisen oikeistolainen ja toisin tuskin voisi ollakaan. Nyt tuo keskitien strategia on väistämätön pelkästään taloudellisista syistä: lehden on syytä myötäillä koulutetun keskiluokan intressejä. Mutta yhdessä asiassa HS on hukannut varhaisen

perintönsä: se ei ole edistyksellinen tai varsinkaan edelläkävijä enää missään suhteessa.

Atro Kahiluoto:

Kyllä Hesarilla mielestäni ilman muuta on aatteellisia tai ainakin poliittisia painotuksia.

Se on mielestäni esimerkiksi pikemminkin EU- ja Nato -myönteinen kuin EU- tai Nato -kriittinen.

Palkansaajajärjestöt ja erityisesti työtaistelut saavat siltä vähänlaisesti ymmärrystä.

Se kannattaa sananvapautta ja demokratiaa mutta suhtautuu epäillen kaikenlaiseen kaupan ja markkinoiden poliittiseen säätelyyn.

Vaihtoehtoliikkeisiin ja toisinajatteluun sekä erityisesti kansalaistottelemattomuuteen se ottaa yleensä torjuvan kannan.

Sen arvomaailma on yleisporvarillinen ja kaupunkilainen. Kun Hesarilla joka tapauksessa on arvoja ja arvomaailma, olisi ehkä reilua, jos se tunnustaisi niitä avoimemmin.

Erkki Tuomioja:

Ehkä edelleen on tilaa. Lehdellä on vieläkin jonkinlainen sentimentaalinen side nuorsuomalaisuuteen ja tietty liberalismi perusarvojen suhteen vaikuttaa lehdessä, ehkä siinä hengessä kun Olli Rehn sitä kuvaa.

Juuri tältä pohjalta on itse asiassa ihan ymmärrettävää, jos lehti ei kuitenkaan ole lämmennyt sen enempää maalaisliiton moraalikonservatismin ja provinsiaalisuuden perinteelle kuin viimeisten nuorsuomalaisten avoimelle yritykselle tuoda anglosaksista uusliberalismia Suomeen. Lehden poliittisuus näkyy yksiselitteisimmin silloin, kun se avoimesti ryhtyy sellaisten asioiden ajamiseen, joita omistajat ja toimituksen johtopitävät tärkeinä, kuten EU-jäsenyys tai Natoon meneminen. Mutta Helsingin Sanomat on kuitenkin myös liikeyritys eikä riskeeraa tuottoa minkään aatteen tai politiikan hyväksi, vaan liikkuu sujuvasti ajan hengen mukana.

Vähiten siihen tänä päivänä saattavat vaikuttaa omistajat, seuraavaksi yhtä paljon päätoimittaja-taso kuin toimituskunta kokonaisuudessaan, jossa ovat

vyöryneet eri vaiheissa demari-, taistolais- ja vihreät aallot.

Janne Gallen-Kallela-Sirén:

Aatteellisuus näkyy eri kirjoittajien lähestymistavassa aiheisiin, useimmiten kuitenkin vain rivien välistä, ei suoraan. Aatteellisuus ei välttämättä ole puoluepoliittisista, vaan voi ilmetä esimerkiksi feminisminä. Aatteellisuus voi myös olla vaikenemista joistakin aiheista tai asioista.

Annamari Vänskä:

Onhan sekin aatteellisuutta, että lehden etusivulta saa uutisotsikoiden sijasta lukea, mikä kännykkä, auto tai sohva nyt pitäisi hankkia.

Lotta Backlund:

Se asia, joka tulee pitämään sanomalehden hengissä median murroksen yli on nimenomaan uutisanalyysiosa, ja siihen kuuluu omalla tavallaan aatteellisuus.

Ei siis niin, että lehti tunnustaa jotakin keskusjohtoista väriä ja aateohjelmaa, vaan niin, että toimittajille sallitaan mielipiteet, ja että ne selkeästi erotetaan uutisointiosasta.

Medialukutaitoon kiinnitetään nykyään huomiota jopa opetussuunnitelmassa, mikä on hyvä ja täysin paikallaan, ja sallii sen, että lehdet ovat aatteellisia. Salaliittoteoreetikoita on tosin kansakunta vieläkin yllättävän pullollaan, ja he näkevät aatteellisuutta joka paikassa, oli sitä siellä tai ei.

Heikki Hiilamo:

Sanomalehdelle sananvapauden puolustaminen on samaa kuin elinkeinovapauden puolustaminen – ja hyvä niin.

Lehden niin sanottua linjaa eli pääkirjoituksia tärkeämpää on se, miten paljon ja millaisia mielipiteitä lehti hankkii ja julkaisee. Kyse on keskustelun viljelemisestä.

Uudistetun HS:n ylimääräinen mielipidesivu on edistysaskel monipuolisemman keskustelun suuntaan.

Paola Suhonen:

Mielestäni tänä päivänä väkevät mielipiteet ja linjanvedot ovat varsin piristäviä ja tervetulleita – välillä suoraan sanominen on tervehdyttävää sekä ajatuksia ja keskustelua herättävää.

Suorat manifestit ja sanojen takana seisomiset ovat kuitenkin eri asia kuin pikkunäppärä fiksuttelujournalismi, jossa sarkasmi ja kyynisyys ottavat ylivallan. Tällainen väsynyt ylimielisyys lienee jo 2000-luvun juttu. Ehkä siinä olisi välillä peiliin katsomisen paikka Helsingin Sanomillakin – ja sen liitännäisillä lehdillä.

Ami Hasan:

Lehtityötä pitkään läheltä seuranneena ja joskus itsekin vaatimattomalla menestyksellä kokeilleena rohkenen väittää, että journalisti pystyy halutessaan käsittelemään aihetta kuin aihetta oman aatteensa ja ajatusmaailmansa kautta. Näin Hesarissakin vaikka lehti kuinka pyrkisi toisaalta/toisaalta-tyyppiseen käsittelyyn.

Huomattavasti vaikeampaa lieneekin päätoimittajan saada joukkojaan yhden ja saman – oman tai omistajan – aatteen taakse.

Näistä sananvapaus lienee helpoimpia, sitä kun perin harva journalisti vastustaa.

Martti Koskenniemi:

Mutta aatteellisuus ei enää tiivisty perinteisen puoluepolitiikan muotoihin tai esimerkiksi liberaali/konservatiivi/sosialisti -akselille.

Myöskään parlamentarismin puolustaminen ei välttämättä ole aatteellisuutta, ehkäpä usein vain politiikan muotoihin jämähtänyttä muutosvastarintaa. "Aatteellisuus" ei jäsenny minkään tietyn sisällön kannattamisena (tai vastustamisena).

Aatteellisuus on asenne. Aatteellisuus on kyynisyyden ja "realismin" vastakohta. Se on uskoa oikeudenmukaiseen muutokseen ja kieltäytymistä tekemään eroa sen välillä mitä sanon ja mitä teen.

Antti Ahlava:

Kirjoittajien mielipiteet kukkivat lehdessä ihan riittävän rönsyilevästi. Pikemminkin jalostettavaa olisi analyysien syvällisyydessä ja kulttuurisessa itsekriittisyydessä.

Matti Kalliokoski:

Valtakunnan suurilevikkisin lehti edustaa ja edistää tahtomattaankin jonkinlaisia aatteita. Vaikka linjavalinta ei olisi tietoista, toimittajien tausta, kokemusmaailma ja verkostot ohjaavat kirjoittajien maailmankuvaa.

Toimittajat ovat helsinkiläisiä, koulutettuja ja ennemmin kansainvälisesti kuin kansallisesti suuntautuneita. He siis muistattavat 1800-luvun lopun Päivälehden nuorsuomalaisia. Virallisemmissa kannanotoissa kuten pääkirjoituksissa näkyy lehden asema tasapainottelevana, sopivasti auktoriteetteihin etäisyyttä ottavana ja länsimaisen yhteiskunnan arvojen edustajana. Onneksi valtionhoitajalehden taakka on viime vuosina keventynyt, mutta lehti ottaa edelleen itsensä hyvin vakavasti. Helsingin Sanomien vapaamielinen peruslinja näkyy myös siinä, että pääkirjoitusten lisäksi kantoja ottavat myös uutistoimittajat. Lukijan näkökulmasta uutistoimittajien kommentit ohjaavat nykyään enemmän yleistä mielipidettä kuin pääkirjoittajien.

Leena Lehtolainen:

Perustelut: vastaan kyllä, mutta varauksellisesti. Toki Hesarissa on vielä tilaa aatteellisuudelle, mutta vain tietyiltä osin lehteä, ja edelleen on selvästi nähtävissä joitakin aatteita, joita lehti kannattaa, esimerkiksi Natoon liittymistä ja pääkaupungin etujen ajamista suhteessa maakuntiin.

Toisaalta Hesari on hieman samanlaisten ongelmien edessä kuin Suomen evankelis-luterilainen kirkko: koska tilaajia ja etenkin mainostajia ei haluta suututtaa ja sitä kautta menettää, mielistellään kaikkia yhtä aikaa eikä tehdä juuri ketään täysin tyytyväiseksi.

Minusta Hesari saisi olla tiukemmin aatteellinen, muun muassa siten, että hömppäviihde ja julkkisjuorut jätettäisiin pois. Niitä ei laatulehdeksi itseään kutsuva sanomalehti kaipaa.

Juha Sihvola:

Kyllä Hesarissa aatteellisuudelle tilaa löytyy kahdessakin mielessä. Ensimmäinen, usein huomaamatta jäävää aatteellisuutta on se sympaattinen piirre, että Hesari käyttää edelleen sympaattisen paljon vierailevia kirjoittajia, joilla on mahdollisuus edustaa paitsi lehden myös omia aatteitaan.

Lehden linjassa on ilmennyt koko sen historian ajan johdonmukaista aatteellisuutta, jossa on maailman muuttuessa tapahtunut myös kiinnostavia muutoksia. Hesarin pitkä linja on sosiaalisesti vastuullista liberalismia. HS:n liberalismi on ennen kaikkea ollut moraalista vapaamielisyyttä ja sananvapauden korostamista. Kaikessa länsimielisyydessään Hesari on kuitenkin myös korostanut myös tässä viime aikoina, että markkinataloudella on moraaliset ehdot: kansalaisten poliittisia ja sosiaalisia perusoikeuksia on kunnioitettava, muuten ei hyvä seuraa. Ihmisoikeusrikoksiin on puututtava.

Hesari on yleissanomalehti, jota kaikkien sivistyneiden suomalaisten joskus sanotaan lukevan. Yksi aspekti lehden aatteellisuutta on kuitenkin aivan oikein ollut Helsingin ja pääkaupunkiseudun äänen kannattaminen. Siksi Hesari ja Suomen Keskusta harvoin edustavat aivan samoja aatteita.

Pari suhteellisen äskettäistä muutosta olen ollut havaitsevani HS:n linjauksissa. Valtionkirkkoaseman kritiikki ja antiklerikalismi kuuluivat HS:n perinteisiin periaatteisiin, joissa jotkut ovat olleet havaitsevinaan uskonnonvastaisuutta. Tältä osin linja on ehkä muuttunut neutraalimmaksi, ja myös uskontoa suopeahkosti tarkastelevia tekstejä on esiintynyt.

Yksi piirre Hesarin länsihenkisyyttä on ollut Suomen Nato-jäsenyyden kannattaminen. Lieneekö Nato-option katoamisesta kysymys, kun aivan viime aikoina ei jäsenyyttä ole kovin innokkaasti ajettu.

Osmo Rauhala:

Mielestäni Hesarilla on suurista sanomalehdistä parhaat luontoa, ympäristöä ja tiedettä koskevat artikkelit. En tiedä kuinka aatteellisia ne ovat , mutta niiden laajuus ja laatu ovat merkki jonkinlaisesta painotuksesta.

Olen seurannut Hesarin kulttuurisivuja 25 vuotta, ja viime vuosia lukuun ottamatta lehden kuvataidekriitikot siunasivat lähes poikkeuksetta kaiken, minkä vasemmistojohtoinen taidekenttä teki. Kytkös oli selvä, ja Hesaria käytettiin tällä alalla taidepolitiikan välineenä.

Matti Wiberg:

Pitäisi olla tilaa, mutta ei ole.

HS ei nyt ole aatteellinen, vaan byrokraattis-teknokraattinen establishmentin tukija, vaikka sen pitäisi valvoa sitä.

HS:n suurimpia ongelmia on omahyväinen pönötys. Journalistit ylipäänsä kärsivät kroonisesta oman itsensä ylentämisestä ja HS:n toimittajat aivan erityisesti. Selviäkään virheitä ei myönnetä.

Toimittajien helmasynti on keskittyä siihen, mitä tapahtuu estradilla. Todellisuudessa kiintoisimmat ja tärkeimmätkin asiat tapahtuvat kulisseissa. Kulissiseurantaa HS:ssa on aivan liian vähän. Resurssit käytetään väärin.

Rehn liioittelee - kai kohteliaisuuttaan. Ei HS mitenkään esimerkillisesti ole sananvapauden ja parlamentarismin asioilla.

Sananvapaus kuluu, ellei sitä käytä. Miten HS muka testaa sananvapauden rajoja? Lehdellähän pitäisi alituiseen olla muutamia tapauksia testattavina viranomaisissa ja muualla. Eipä taida olla.

Parlamentarismin puolustaminen vaatisi ministereiden poliittisen vastuunalaisuuden paljon tarkempaa seurantaa.

Vaalirahakohu sai kohtuuttomat mitat, kun media keskittyi lillukanvarsiin.

Parlamentarismin puolustaminen merkitsee myös parlamentin puolustamista. Sitä HS ei ole tehnyt, päinvastoin.

Toimittaja Piia Elosella oli viime sunnuntaina mainio paketti hallituksen talouspolitiikasta. Tällaista seurantaa tarvittaisiin kipeästi lisää muiltakin aloilta.

Markku Valkonen:

Aatteellisuudella on paljon tilaa ilman puoluekarttaakin.

Arno Kotro:

Joka lehdessä on tilaa aatteellisuudelle, ja vähintään se tila löytyy rivien välistä.

En usko neutraalin viestinnän mahdollisuuteen. Aatteet ja arvot ohjaavat joka tapauksessa painotuksia ja sitä valintaa, joka nostaa jotakin uutiseksi, jotakin ei.

Joka valaisee totuutta, värittää sitä, on joku osuvasti lohkaissut.

Uutiset saavat lehdissä yhä useammin kylkeensä toimittajien kommenttiraidat. Lehtien yleisilme alkaa muistuttaa yleisönosastokirjoittelua.

Hesarin aatteellisuus ei ole julistavaa, ennemminkin indoktrinoivaa. Vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän ja sen taustalla olevien esioletusten myötäilyä pidetään helposti objektiivisen tiedon välittämisenä, ei ideologisena valintana.

Nykyinen yhteiskuntamalli ei ole puhtaista tosiasioista kumpuava välttämättömyys vaan aate muiden joukossa, vaikka mieluusti pidämmekin vakiintunutta järjestelmää ideologiattomana standardina ja siitä poikkeavia käytäntöjä aatteina. Nykymuotoiselle markkinataloudelle ja vaikkapa talouskasvun välttämättömyydelle on vahvat perustelunsa, mutta yhtä kaikki ne ovat ideologisia valintoja.

Ja Hesarin yleislinja on vallitsevaa ideologiaa säilyttävä.

Raikkaimmillaan Hesari on haastaessaan luutuneita ortodoksioita. Näin on käynyt esimerkiksi silloin, kun pääkirjoitus on uskaltanut suhtautua kriittisesti yleiseen asevelvollisuuteen.

Tommi Uschanov:

Mielestäni niille lehden lukijoille, jotka tuntevat Suomen poliittista historiaa, on lopulta melko lailla luontevaa mieltää Helsingin Sanomat sadan vuoden takaisen nuorsuomalaisuuden ajallisesti, muttei niinkään usein aatteellisesti etäiseksi perilliseksi.

Itse nuorsuomalainen puolue, joka jatkoi itsenäistyneessä Suomessa edistyspuolueena, vuodesta 1951 Suomen kansanpuolueena ja lopulta 1990-luvulle saakka liberaalisena kansanpuolueena, on vain nyttemmin kuihtunut pois. Niinpä lehden yhdistäminen siihen vaatii historiallista yleissivistystä, jollaista kaikilla ei ole. Puolue, jossa on aikoinaan vaikuttanut kaksi presidenttiä, yhdeksän hallituksen pääministerit ja muun muassa kolme Helsingin ylipormestaria (nykyinen mukaan lukien), on pitkälti editoitu pois kollektiivisesta historiallisesta muistista.

Monilla vanhemmillakin suomalaisilla on yhä himmeämpi mielikuva siitä, mitä Kari Suomalaisen piirrosten valkokauluksinen "lipilaari" aikoinaan markkeerasi.

Poliittisesti aktiivisten ihmisten kanssa keskustellessa törmää vähän väliä vasemmistolaisten syytökseen, että HS on kokoomuslainen, pataoikeistolainen lehti - ja oikeistolaisten yhtä kiivaina ja katkerina esittämään syytökseen, että lehti on täysin yksipuolisesti vasemmistolainen tai jopa jotenkin "sosialistinen".

Tietenkään läheskään kaikki lehden yksittäiset kannanotot eivät kumpua nuorsuomalaisesta perinteestä (ja osa on sen kanssa jopa selkeässä ristiriidassa), mutta nähdäkseni näissä tulkinnoissa heijastuu silti suureksi osaksi tämän tradition osakseen saama unohdus. Ei muisteta, että Suomessa aikoinaan - kuten useimmissa muissa Länsi-Euroopan maissa vielä tänäkin päivänä – on ollut poliittinen kartta, jossa on mahdollista sijaita tukevasti porvaristossa, mutta silti oikeistosta selvästi vasemmalla.

Olli Rehnin mainitsema HS:n "kompleksinen suhde keskusta-maalaisliittoon" on suoraa heijastusta tämän puolueen omasta kompleksisesta suhteesta lehden aatetaustaan. Maalaisliiton perustajaisän Santeri Alkion juuret olivat toki nuorsuomalaisuudessa, mutta nykyinen tehomaatalouden etujärjestöpuolue on varsin kaukana tuon kaunosieluisen nuorisoseura- ja kieltolakimiehen ajattelusta. Europarlamentissa keskusta sentään kuuluu liberaalipuolueiden ryhmään, mutta se on lähinnä hupaisa historiallinen kuriositeetti. Päinvastoin kuin Suomessa, muualla Euroopassa on kuollut pois maalaispuolue eikä kaupunkilainen liberaalipuolue, joten keskusta on joutunut olosuhteiden pakosta liittymään omaa aatettaan seuraavaksi lähimpään ryhmittymään.

Kiintoisampi seikka on, että Suomen nykyisen poliittisen kentän juuria koskevissa keskusteluissa vihreät on usein luettu eräänlaiseksi nuorsuomalaisen historiallisen jatkumon kunniajäseneksi; puolueeksi kaupunkilaisille, jotka eivät koe kuuluvansa vasemmistoon eivätkä oikeistoon. Tulkintaa tukee, että liberaalisen kansanpuolueen ja sitä kautta nuorsuomalaisen puoluetradition lopullinen kuolinkamppailu alkoi juuri siitä, kun nuoret puolueen etulinjan aktiivit – mukana useita myöhempiä kansanedustajia – loikkasivat 1970-80-luvun taitteessa joukolla perustamaan Suomeen vihreitä.

Ei HS silti mikään vihreiden lehtikään ole, sen enempää kuin minkään muunkaan nykyisen puolueen. Mutta sadan vuoden takainen aatteellisuus näkyy siinä silti vähän väliä.

Sirkku Peltola:

Kyllä ilman muuta on. Sananvapauden ja ihmisoikeuksien puolustaminen on niin kauan merkittävää aatteellisuutta, kun ne eivät ole maailmassa itsestään selvyyksiä.

Katja Boxberg:

Kyllä, ainakin pitäisi olla. Kuten Rehn sanoo, sananvapauden ja parlamentarismin puolustaminen ovat laatulehden keskeisiä aatteita. Lisäksi HS:n pitäisi olla suvaitsevainen, vapaamielinen, kansainvälisesti suuntautunut ja oikeudenmukainen. Näiden arvojen tunnustamisessa lehti onnistuukin mielestäni vähintäänkin kohtuullisesti.

Hesarin aatteellisuuden pitäisi näkyä erityisesti lehden pääkirjoitussivulla. Pääkirjoitustoimituksen olisi terästäydyttävä. Toisaalta–toisaalta -jaarittelut voisi jättää vähemmälle. Laatulehdellä, vaikka sen asema olisikin Hesarin tavoin monopolistinen, on oltava kirkkaita mielipiteitä, rohkeutta ottaa kantaa ja selkärankaa asettua vallanpitäjiä vastaan.

Hesarin suuri ongelma on, että se on edelleen konsensuksen lehti. Vaikka politiikan toimitus onkin ilahduttavasti ryhdistäytynyt erityisesti vaalirahajupakan aikana, on HS yhä tuskastuttavan varovainen vaikkapa hallituksen politiikan arvioinnissa. Juuri nyt hallitusta pitäisi kovistella ja vaatia vastauksia lamasta selviämiseen.

Noblesse oblige. Hesarin olisi asemansa vuoksi tuotava esiin vaihtoehtoja, uutta ajattelua ja kansainvälistä vertailupintaa.

Hesarin suurimpana uhkana tulevaisuudessa pidän viihteellistymisen lisääntymistä. Laatulehtenä Hesarin pitäisi kaikin voimin vastustaa kaikkialle ulottuvan "tyhmyyden kulttuurin" leviämistä. Tyhmyyden kulttuurilla tarkoitan sivistyksen ihanteen tarkoituksellista hylkäämistä, hömppätrendiä. Laatulehti voi olla viihdyttävä sortumatta hömppään. The Timesin kaltaiset brittilehdet onnistuvat tässä erinomaisesti.

Vaikka HS mielestäni on onnistunut säilyttämään suvaitsevaisen linjansa, on lehden sivuilla toisinaan aistittavissa vain vaivoin piilotettua muukalaisepäluuloa. Heikosti taustoitetut kirjoitukset maahanmuuttajien "räjähdysmäisestä" kasvusta eivät sovi suvaitsevan laatulehden sivuille.

Antti Alanen:

Helsingin Sanomat on aina ollut aatteellinen lehti vapauden, myös sananvapauden asialla, ja maksanut siitä kalliin hinnan. Helsingin Sanomien päätoimittajat olivat aikoinaan poliittisesti aktiivisia myös eduskunnassa ja hallituksessa ja puolustivat sananvapautta sielläkin.

Se ilmeni myös elokuvan suhteen. Päätoimittajat vastustivat elokuvasensuuria ja olivat estämässä elokuvasensuurilain säätämistä. Sellainenhan tuli voimaan vasta vuonna 1946, koska elokuva-ala oli ollut tilapäisesti hajallaan. Elokuvasensuurin vastainen aktivismi jatkui aina Simopekka Nortamoon asti. Nyttemminhän elokuvasensuuri sanan varsinaisessa mielessä on lakkautettu.

Onnea Helsingin Sanomille juhlavuonna ja rohkeutta ja näkemyksellisyyttä lehden kehittämiseksi laatulehtenä ja kulttuurilehtenä.

Pirjo Hiidenmaa:

Kyllä aatteellisuudelle on tilaa.

Pulaa voi olla aatteellisista kannanotoista. Kritiikkiä on helppo esittää, mutta harvassa ovat ne näkemykselliset linjapuheet, miten asioita pitäisi viedä eteenpäin.

Kyllä varmaan HS karsii aatteellisista kannanotoista mieleisensä. Mainitsen vain yhden pikkujutun.

Vapaiden toimittajien avustajasopimuksista oli keväällä iso liikehdintä ja jopa mielenosoituksia. Näistä oli aika vähän Helsingin Sanomissa, ja sekin vähä hyvin yksipuolista, vaikka kyse oli nimenomaan Sanomien avustajasopimuksista, siis lehdelle hyvin tärkeästä aiheesta.

Sama koskee nyt tekeillä olevaa tekijänoikeuspykälää, jossa säädetään työsuhdetekijänoikeudesta. Asiassa on monenlaisia näkemyksiä, mutta hyvin niukasti HS on tätä käsitellyt. Siis aatteellisuudelle on tilaa, mutta rajansa tällä näkyy olevan.

Minna Tawast:

Aatteellisuudelle pitäisi aina olla tilaa ja jos minulta lukijan kysytään, niin vastaus on totta kai. Käytännössä vain aatteellisuuden, ihanteellisuuden ja etiikan tilojen rajankäynti käydään markkinoinnin ja myyvyyden kanssa. Todellinen aatteen – oli se mikä tahansa – mittari on tietenkin se, miten se kestää näissä tuulissa.

Juha Siltanen:

Helsingin Sanomat on ilman muuta aatteellinen julkaisu, mutta sen asema maan yhteiskunnassa ja kulttuurissa on muotoutunut sellaiseksi, että tästä aatteellisuudesta tai aatteellisuudelle siinä tarjoutuvasta tilasta ei tällä haavaa oikein kukaan, jonka elinkeinonharjoitus on HeSasta riippuvainen, tohdi julkista, suorasanaista mielipidettä esittää.

Jan Zapasnik:

Hesarin aatemaailma on erkaantumassa nuoremman nousevan sukupolven maailmasta.

Eläköityykö Hesarin aatemaailma yhdessä suurten ikäluokkien kanssa? Tilaa uudistukselle toki on.

Laura Kolbe:

Kyllä on – sopii vain kysyä, mikä on "aate" tänään.

Sanavapaus ja parlamentarismi heijastavat 1900-luvun arvoja. Ovatko ne siirrettävissä, tai edes itsestään selviä tuleville sukupolville, kun tieto sirpaloituu, politiikka eriytyy ja elitisoituu, hallinto sulkeutuu.

Emme myöskään tiedä sanomalehden kohtaloa – miten käy toimittajan ammattikunnalle, journalismille, kun painettu sana siirtyy verkkoon kaikkien muokattavaksi.

Hesari on kuin feodaalijärjestelmä omistajineen ja erisäätyisine toimittajineen ja lojaalisuussuhteineen. Miten tämä raskas koneisto taipuu uudemman ajan viestinnällisiin haasteisiin ja aatteisiin? En tiedä, totta puhuen.

Teivo Teivainen:

Liberaalien vapausihanteiden puolustus on Hesaria parhaimmillaan.

Naton puolustaminenkin on journalistisesti toimiva aatteellinen valinta, jota toki itse en kannata.

Sen sijaan lehden omistajien ansaintamahdollisuuksien puolustaminen tökeröllä Yleisradio-kritiikillä on häpeäksi nuorsuomalaiselle aatteelle.

EI

Janne Saarikivi:

Ideologiavapaita journalistisia tekstejä ei liene mahdollista tuottaa.

Kun ollaan sitä mieltä, että oma ideologia on oikea, sitä kutsutaan ylevästi aatteellisuudeksi. Niiden mielestä taas, jotka eivät ideologiaa jaa, se on edelleen ainoastaan sokaiseva ideologia.

HS:n ideologiset valinnat ovat monissa kysymyksissä melko selvät.

Lehti on pro EU, pro Nato, pro markkinatalous ja pro liberalismi. Jos nämä ovat yleviä aatteita, silloin HS on hyvin aatteellinen lehti. Jos ne ovat ohimeneviä ideologioita, silloin HS on hyvin ideologinen lehti.

Puuduttavimmillaan Hesarin ideologisuus esiintyy pääkirjoitussivun emeritustoimittajien, Max Jakobssonien ja Jaakko Iloniemien kyllä-EU-kyllä-Nato-"journalismissa", joiden talvisodasta alkavat "argumentit" ovat sataan kertaan lämmitettyä huttua. Tarjoudunkin täten tuottamaan vastaiset tekstit näistä teemoista puoleen hintaan tietokoneestani löytyvän copy-paste-toiminnon avulla.

Risto Volanen:

Huomaan olevani jonkin verran kriittisempi kuin Olli Rehn, kun kokemuksissani korostuu hänen mainitsemansa lehden kompleksinen suhde keskustaan. Tällä on aatehistoriansa.

Eero Erkko oli perustamassa Päivälehteä, kun hän tapasi kesällä 1889laihialaisen kauppias Filanderin Jalasjärven nuorisoseurajuhlilla. Tuttavuus johti nimimerkki Alkion pitkään avustukseen sekä Päivälehteen että Nuori Suomi albumiin.

Suomessa laaja kansa maaseudulla omaksui nuorsuomalaisen liberalismin ja tasavallan. Pettymys näyttääkin olleen Päivälehdessä ylisukupolvinen, kun laaja kansa Santeri Alkion ja Kyösti Kallion johdolla erottautui omaksi puolueeksi.

Mutta myös Keskustan ja Helsingin Sanomien yhteisestä aatehistoriasta on tuoretta näyttöä. Kun talvella 2008 havaittiin, että kevään 1918 muistoja alettiin uudestaan kärjistää oikealta ja vasemmalta, oli valtioneuvoston kanslian ja Sanomien säätiön helppo löytää toisensa muistuttamaan sovinnontekijöistä ja tasavallasta.

Mikko Lehtonen:

Niin "sitoutumaton" kuin HS onkin, se on moninkertaisesti osa sellaisia ideologisia verkostoja kuin suomalainen nationalismi tai keskiluokkainen kunnollisuus. Näille ideologioille ei ole lehdessä "tilaa", vaan ne "ovat" yhtä kuin HS.

Jos "aatteellisuus" on vallitsevan järjestyksen ja ajatustapojen haastamista, HS:lla ei ole juuri syytä pelätä lankeamista mokomaan.

Rehnin kiittelemät lehden perustuslaillisuus, vapaamielisyys ja länsimaisuus eivät nekään taitane monenkaan korvaan kuulostaa erityisen subversiivisilta.

Erinomaista "aatteellisuutta" niin 120-vuotisjuhliaan viettävältä HS:lta kuin tasavuosiaan juhlistavilta Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksilta olisi lopettaa kyllästyttävän omahyväinen jauhanta omasta merkittävyydestään ja erinomaisuudestaan sekä antaa reilusti palstatilaa ja ohjelma-aikaa sellaisille nuorille (ja miksei vanhemmillekin) ihmisille, joilla on siksi raikkaita näkemyksiä, että heidän ei tarvitse alinomaa kysellä "aatteellisuutensa" tai sen puuttumisen perään.

Tommi Liimatta:

Tässä yhteydessä kantaaottamattomuus vaikuttaa kannanotolta.

Petri Merenlahti:

Ymmärtääkseni Hesari pikemminkin välttelee aatteellista sitoutumista, sitoutumaton sanomalehti kun on. Mutta ehkä NYT-liitteen matalakulttuurinen rokkenroll-individualismi on 2000-luvun nuorsuomalaisuutta?

Sanomalehteä sananvapauden aate pukee tietenkin luontevasti (niin luontevasti, että siinä yksinään on vaikea nähdä erityistä aatteellisuuden perustaa). Samalla se on jatkuva haaste: että kysymyksessä olisi todella kriittisesti reflektoitu arvo eikä pelkkä intressi.

Onnea vireälle 120-vuotiaalle!

Seppo Zetterberg:

Voisipa lehdessä hyvinkin olla ripaus aatteellisuutta, mutta köykäisyyttä ja pinnallisuutta vaativassa nykyajan kilpailussa siihen ei tunnu olevan sijaa.

Lehden ulkoasun uudistus ei tässä tietenkään auta.

Risto Pelkonen:

Jokaisella lehdellä on aatteensa, miksi sitä julkaistaan. Tilaa tässä lehdessä on aatteellisuudelle, mutta kauas kantavat yleissivistykselliset ja humanistiset aatteet peittyvät kyynisyyden ja kotoisen päivänpoliittisen sälän taakse.

Sananvapaus ja demokratia ovat tärkeä osa lehden arvomaailmaa. Mutta eivät riitä.

Ben Zyskowicz:

Lehdellä on eri asioissa oma kantansa ja linjansa, mutta kyllä aatteellisuus on tässä yhteydessä liian juhlava ilmaisu.

Nanna Susi:

Ei lehden tehtävä ole ratsastaa aatteilla vaan nähdä eri aatteellisuuden ytimiä ja purkaa niitä osiin. Kyllä Helsingin Sanomat on hereillä – ainakin enemmän kun minä. Ja hyvä niin.

Alexis Kouros:

Ylivoimaisen asemansa takia Helsingin Sanomien on oltava mahdollisimman neutraalinen.

Välillä HS on pystynyt vaikuttamaan politiikkaan ja lainsäädäntöön ansiokkailla tutkivilla jutuilla (esimerkiksi vaalirahoitukseen liittyvä juttusarja), mutta välillä se on ajanut omaa linjaansa ottamalla voimakkaasti kantaa säädöksiin jo valmisteluvaiheessa, esim. ristimällä sähköisen viestinnän tietosuojalain "Lex Nokiaksi".

Jokainen voimakas kannanotto on mielestäni heikentänyt HS:n arvovaltaa samalla kun jokainen hyvä tutkiva juttu on puolestaan sitä arvovaltaa vahvistanut. Näin tulee mielestäni itsenäisen lehden vaikuttaa yhteiskuntaan.

Harri Hautajärvi:

Suuret aatteet ja massojen poliittiset intohimot ovat laimentuneet yhteiskunnallisen tasa- ja moniarvoistumisen ja konsensushengen myötä ja myös siitä syystä, että lisääntynyt globalisaatio on tehnyt kaiken aiempaa huomattavasti monimutkaisemmaksi. Aatteet ja politiikka ovat pirstaloituneet.

Julistuksellisuus, manifestit ja aatteellisuus ovat muistakin syistä, median kilpailun, kaupallistumisen ja viihteellistymisen seurauksena, muuttaneet tiedotusvälineitä yhä enemmän viihdetarjonnan suuntaan.

Helsingin Sanomat on loistava esimerkki siitä, miten alun perin etupäässä lukeneistolle suunnattu tiedotusväline on 1990-luvulta alkaen muuttunut yhä enemmän osaksi viihdemediaa. Hesarin viihteellistyminen ja aikakauslehtimäistyminen on välillä niin turruttavaa, että meidänkin aamiaiskahvipöydässämme käydään välillä keskustelua siitä, pitäisikö vuonna 1986 alkanut tilaus lopettaa.

Oma ilmiönsä ovat rivitoimittajien harmittomat kolumnit, joissa melko usein kerrotaan toimittajan arkipäivän sattumuksista, pienistä arkiasioiden hoitamisesta ja oman elämän pohtimisesta.

Vastenmielisintä Hesarissa ovat kuitenkin kaupalliset puffijutut, jotka polkaistaan lehden mainososien kylkeen, kuten autoja kauppaavat Auto-sivujen jutut ja usein tarpeetonta pikkutilpehööriä ja roinaa kauppaavat Koti-, muoti- ja tyylisivut. Noissa ei ole kyse journalismista, vaan tuotemarkkinoinnista.

Nykyisestä Hesarista paistaa päällimmäisenä sokea itserakkaus lehden kaupallista viihdemössöjuttutarjontaa kohtaan. Nykypäivän Hesaria toimitetaan paljolti sen mukaan, miten juttujen oheen saadaan myytyä ilmoitustilaa, ja se on vaikuttanut lehden viime vuosien ns. "uudistuksiin".

Vaikka Hesarin pääkirjoituksissa ja joissakin taustoitetuissa jutuissa ja kolumneissa löytyy edelleen tiukkaa asiaa ja ryhdikästä aatteellisuuttakin, hallitsee lukijan eteen postiluukusta aamuisin lävähtävää kuvaa kuitenkin yhä enemmän viihde ja kaupallisuus. Vastaus tähän lienee Hesaria pyörittävän konsernin taholta, että "sitä lukijamme haluavat...".

Aatteellisuutta saa nykyisestä Hesarista etsiä suurennuslasilla, mutta kyllä sitäkin välillä löytyy, mutta se koostuu lähinnä pikkuruisista puroista. Maailmakin on muuttunut niin, että nykypäivän aatteellisuus on esimerkiksi Itämeren ja Saimaannorpan suojelua jne.

Suomen tiedotusvälineistä löytyy enää hyvin vähän aitoa aatteellisuutta. Parhaimpia esimerkkejä ovat riippumattomat mielipide- ja erikoislehdet, kuten Voima ja Suomen Luonto, joita seuraamalla saa paikattua sitä ammottavaa aukkoa, minkä suureksi kasvanut, nykyisin ensisijaisesti voiton tekemiseen tähtäävä, liikemiesten johtaman pörssiyhtiön julkaisema Helsingin Sanomat synnyttää alati kasvavan viihde- ja aikauslehtijuttuarsenaalinsa oheen. Ikävää asiassa on se, että kilpailijat ovat kukistuneet niin, että Hesarille ei oikein löydy vaihtoehtoa. Julkaistaisiinpa Suomessa esimerkiksi El Paísin tyyppistä, laadukasta eurooppalaista sanomalehteä!

EN OTA KANTAA

Antti Arjava:

Vastaus on ei, jos aatteellisuudella tarkoitetaan sitoutumista tiettyyn poliittiseen linjaan. Aatteellisuus on tässä mielessä usein kaunis nimi sille, että ajetaan joidenkin etuja toisten kustannuksella. Tuskin näin iso lehti ja heterogeeninen toimitus siihen edes pystyisi, vaikka haluaisi.

Joskus toivoisi, että yksittäisten toimittajienkin jutut olisivat vähemmän "aatteellisia": toisin sanoen valitaan yksi (peri)aatteellinen näkökulma kiistanalaiseen asiaan ja tehdään juttu johdonmukaisesti sitä painottaen.

Yleensä kuitenkin kaikissa vähänkin vaikeissa asioissa on useita perusteltuja näkökulmia, joiden esiin tuominen olisi tiedotusvälineiden tehtävä. Sitten päättäjät ja muut kansalaiset voisivat muodostaa oman kantansa monipuolisen tiedon perusteella.

Jos aatteellisuudella tarkoitetaan, että lehti pitää huolellista ja tasapuolista tiedonvälitystä olennaisista asioista tärkeämpänä kuin toiminnan taloudellisen voiton maksimointia, silloin vastaus on kyllä: aatteellisuudelle on tarvetta.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi