HS-raadin vastaukset kysymykseen: Pitäisikö äitien hoitaa lapsia kotona vähemmän aikaa?

Suomessa hoidetaan lapsia muihin Euroopan maihin verrattuna poikkeuksellisen paljon kotona. Tukijärjestelmä kotihoidontukineen kannustaa äitejä jäämään pitkillekin hoitovapaille, minkä jälkeen naisten työllistyminen vaikeutuu ja ura- ja palkkakehitys hidastuu.

Naisunionin vs. pääsihteerin Johanna Pakkasen mukaan (Ilta-Sanomat 7.3.) etenkin kotihoidon tuki nykymuodossaan on naisille ansa ja voi pudottaa äidit työelämästä. "Meillä on hoitojärjestelmä, jossa on selkeä yhteys syrjäytymisriskiin", Pakkanen sanoi.

Vanhempainvapaita pohtinut työryhmä ei päässyt yksimielisyyteen siitä, miten isät saataisiin pitämään nykyistä enemmän vanhempainvapaita (Helsingin Sanomat 8.3.).

Työntekijäjärjestöjen välillä on asiasta suuria näkemyseroja. Akava haluaa niin sanotun 6+6+6-mallin, jossa vauvaperheen äiti saa käyttää osuuksista yhden kuuden kuukauden jakson, samoin isä, ja yhden jaksoista vanhemmat voisivat jakaa ja pitää haluamallaan tavalla. Ehdotusta ovat kannattaneet useiden poliittisten puolueiden eduskuntaryhmät, mutta ei sosiaalidemokraattien eduskuntaryhmä. Se ei hyväksy kiintiöitä äidille ja isälle vaan haluaa, että vanhemmat voivat itse sopia miten vapaat pidetään.

Lasten kotihoitoa on pidetty tärkeänä lapsen kehittymisen kannalta. Mutta pitäisikö äitien siirtyä nopeammin takaisin työelämään, jotta heidän asemansa työmarkkinoilla paranisi?

Viikon kysymys:

Pitäisikö äitien hoitaa lapsia kotona vähemmän aikaa?

KYLLÄ

Annamari Vänskä:

Professori Tuija Pulkkinen on lausunut viisaasti: tasa-arvo ei ole itsestäänselvyys, jokaisen sukupolven on taisteltava nämä oikeudet itselleen.

Kotiäitiyden puolestapuhujat korostavat usein naisen vapaata valintaa, mutta unohtavat muun muassa sen, että jäämällä kotiin nainen opettaa jälkikasvulleen, että naisen paikka on kotona eikä työelämässä.

Jukka Mallinen:

Sekä kansantaloudelle, perheiden taloudelle että äitien työurille olisi parempi, jos äidit palaisivat nopeammin työelämään. Kotiäitiluokan suosiminen on tietynlaista feodalismia ja paternalismia. Kunnalliseen päivähoitoon pitäisi satsata paljon enemmän.

Heikki Hiilamo:

Vastaus on yksinkertainen: isien pitäisi olla enemmän pienten lasten kanssa kotona ja äitien vähemmän. Tutkimusnäyttö kertoo, ettei lapsen hoito kodin ulkopuolella ole vahingollista, jos ulkopuolinen hoito on laadukasta kuten Suomessa, eikä vanhempien työ ole liian stressaavaa tai epävarmaa. Itse asiassa melko pienetkin lapset (yli yksivuotiaat) hyötyvät päiväkodin tarjoamista sosiaalisista suhteista ja virikkeistä.

Kotihoidon tuki tulisi yhdistää päivähoitojärjestelmään siten, että päivähoitomaksut ja kotihoidon tuki olisivat yhteydessä päivittäiseen hoitoaikaan päivähoidossa: mitä vähemmän aikaa lapsi on päivähoidossa, sitä alhaisempi on päivähoitomaksu – ja sitä korkeampi kotihoidon tuki. Järjestelmä kannustaisi työssäkäyviä vanhempia lyhentämään lasten päivähoitoaikaa, mikä puolestaan pienentäisi kuntien kustannuksia.

Osa säästöstä maksettaisiin vanhemmille takaisin korkeampana kotihoidon tukena. Tämä helpottaisi pienten lasten vanhempia yhdistämään työssäkäyntiä ja lastenhoitoa sekä tukisi lasten mahdollisuuksia saada korkeatasoista varhaiskasvatusta päiväkodeissa.

Maria Pettersson:

Haluammeko elää yhteiskunnassa, joka kannustaa molempia sukupuolia työelämään, vai yhteiskunnassa, joka pönkittää kotiäiti- ja kotirouvasysteemiä? Valitsen ensimmäisen.

Jos kotihoidon tukea rajoitetaan, on samalla helpotettava työelämään paluuta. Tarjolla on oltava riittävästi erilaisia lastenhoitomalleja kuten lähellä kotia sijaitseva päiväkoti, perhepäivähoito ja yhteiskunnan tukema lastenhoitaja, johon olisivat oikeutettuja perheet, joissa on yli kolme lasta.

Islannissa on onnistuttu 6+6+6-mallissa oikein hyvin, vaikka malli on kallis ja maa pieni. Sitä kannattaisi kokeilla myös Suomessa.

Leena-Maija Rossi:

Kysymyksen voisi tietenkin muotoilla myös: pitäisikö vanhempainvapaan jakautua heteroperheissä tasaisemmin? 2000-luvulla on vaikea ymmärtää sitä, että asiaa ei ole vieläkään saatu ratkaistua, ja että tasa-arvon ja hyvinvoinnin mallimaassa lapsia hankkivia naisia todella uhkaa syrjäytyminen työmarkkinoilta.

Kysymyksen voi toki ulottaa heteroperheitä laajemmallekin. Jos lapsia halutaan hoitaa kotona, luulisi olevan selviö, että kahden vanhemman perheissä hoitojärjestelyt tulisi pystyä tasaamaan. Lisäksi yksinhuoltajien potentiaalinen työstäsyrjäytyminen on sekin ongelma.

Kari Enqvist:

6+6+6-malli kuulostaa minusta hyvältä, sillä se kannustaisi myös isiä vanhempainvapaisiin. Pitkän hoitovapaan aikana työelämän säännöt ja muodot ehtivät muuttua moneen kertaan, joten tietty vaara junasta putoamiseen on myös olemassa.

Pilvi Torsti:

Asia ei ole äitien (tai isien) "vika". Äidit ja isät kaipaavat parempia mahdollisuuksia yhdistää työ- ja perhe-elämää. Nykyisellään naisten kotonaolojaksot pitenevät usein, koska pätkätöiden vuoksi työpaikkaa, johon palata, ei ole. Uuteen työpaikkaan meneminen suoraan vanhempainlomalta taas on todella vaativaa. Kyse ei siis ole todellisesta valinnasta.

Esimerkiksi Väestöliitossa kehitetään parhaillaan hyviä malleja, jotta vanhempainvapaat jakautuisivat tasaisemmin ja erilaiset perhetilanteet otettaisiin huomioon, muun muassa yksinhuoltajat. Kaivataan esimerkiksi osa-aikatyömalleja.

Se, että äidit ovat tällä hetkellä Suomessa kotona eteläeurooppalaiseen malliin, aiheuttaa seurauksia, joita monesti ei tiedosteta: naisten työurat katkeavat, naisten urakehitys vaikeutuu, naisten ammattitaito vanhenee ja töihin paluu vaikeutuu, naisten eläkkeet pienenevät ja niin edelleen.

Jari Sarasvuo:

Päiväkodissa on parempi meininki. Lapsista kasvaa sosiaalisempia. Äideille työelämän yhdistäminen perhe-elämään on mielekkäämpi diili.

Taru Mäkelä:

Hoitojakson jakaminen isän kanssa on kaikkien kannalta parasta. Lapsen, äidin, isän ja yhteiskunnan. Yksinhuoltajavanhempien kohdalla tietenkin mahdollisuus muihin järjestelyihin.

Jaakko Aspara:

Vastaukseni on periaatteessa kyllä. Tosin olisin kaivannut tilastotietoa siitä, kuinka kauaksi aikaa äidit itse asiassa jäävät kotiin nykyisellään. Joka tapauksessa: eipä lapsista hirviöitä kasva niissäkään maissa, joissa äidit kotihoitavat lapsiaan lyhyemmän aikaa.

Voisi myös sanoa, ettei ole järkevää, että yhteiskunta investoi ensin nuorten naisten koulutukseen, jos he sitten jäävät vuosikausiksi kotiin eivätkä palaa tekemään koulutustaan vastaavaa työtä. Varsinkin kun yhteiskunnassamme on laajasti tarjolla lastenhoidon ammattilaisten tuottamia laadukkaita ja luotettavia hoitopalveluita, sekä kunnallisesti että yksityisesti.

Alf Rehn:

En pidä tavasta, jolla kysymys on asetettu. Minusta miesten pitäisi osallistua enemmän lasten hoitoon ja kotihoitoon, kyllä. Minusta tulisi kannustaa sitä, että naiset eivät tee hallaa uralleen, kyllä. Minusta lapset saavat erittäin paljon virikkeitä tarhasta (Suomen päivähoito on loistavaa), kyllä.

Nyt tosin kysymys on asetettu klassiseen "Oletko lakannut vaimosi hakkaamisen?" -muotoon.

Paula Tuovinen:

Tahallaan provosoiva, typerä kysymyksenasettelu. Vastaan kyllä, jos tarkoitetaan, pitääkö isien hoitaa enemmän lapsia kotona. Kyllä, jos halutaan, että isätkin harkitsevat vakavammin kotiin jäämistä ja että isienkin työnantajat tajuavat työllistävänsä potentiaaleja "isiä".

Umayya Abu-Hanna:

Yksinhuoltajana en näe Suomen systeemiä kovin joustavana. Ei ole olemassa yleisäitiä. Neljän työpäivän työmahdollisuuksien lisääminen ja niiden sosiaalikehyksen turvaaminen sallisi joustavammat mallit, näin ollen voisi palvella erilaisia perheitä, vanhempia ja ammattiryhmiä.

Kotona lasten kanssa oleminen tekee äideistä myös sosiaalisesti eristäytyneen ryhmän. Kyse tässä on yhteiskunnan, äitien / vanhempien ja lapsen eduista yhteenlaskettuna.

On myös mielenkiintoista kysyä, millaisia aikuisia kasvaa lapsista, jotka pääsääntöisesti ja pitkään ovat yhden aikuisen kanssa.

EI

Ville Ranta:

Kysymys menee yksilöllisten valintojen alueelle. Suomessa naiset hoitavat lapsia paljon kotona, ja siihen ovat varmasti syynä myös taloudelliset ja sosiaaliset paineet, mutta eivät pelkästään. Moni hoitaa lapsia kotona muista syistä. Suomessa vallitsee sentään jonkinlainen valinnanvapaus tässä asiassa.

Riikka Ala-Harja:

Asuinmaassani Ranskassa äidit palaavat töihin, kun lapsi on kolmekuukautinen (kolmannesta lapsesta lähtien aika on hieman pidempi). Naisen asema työelämässä, yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, koko yhteiskunnassa on silti selkeästi heikompi kuin suomalaisnaisilla.

Feministifilosofi Elisabeth Badinter pitää ranskalaisten minimaalista äitiyslomaa naisia kannustavana ja lapsentekoa tukevana rakenteena. Lapsen kanssa oleminen ei ole niin raskasta ja sitovaa, kun voi jatkaa ammattiuraa melkein heti synnytyksen jälkeen. Badinterin mukaan juuri tämän takia lapsia syntyy enemmän kuin esimerkiksi Pohjoismaissa, joissa vanhempainvapaita tuetaan pitempään.

Minusta on erinomaista, että valtio tukee pitkää ja perusteellista vanhempainvapaata. Naisten ura- ja palkkakehityksen kompastelu johtuu laajemmista rakenteista, ei siitä että neljänkymmenen vuoden työputken keskellä hoitaa vuoden tai pari jälkikasvua.

Juha-Pekka Hotinen:

Ei, jos äiti haluaa hoitaa lastaan kotona pitempään. Tämän tulisi olla täysin yksilöllinen valinta. Yksi voi haluta palata nopeasti töihin, toinen haluaa tarjota mahdollisimman pitkään yhteistä aikaa lapselleen ja itselleen ennen paluuta huonontuneeseen työelämään. Emme kai ihannoi työtä ja työelämää kaiken muun elämän kustannuksella?

Katriina Järvinen:

Naisille kotiin jääminen on usein tietoinen arvovalinta: lapsen kanssa olemista ei arvioida taloudellisilla mittareilla.

Suurimmalla osalla suomalaisista naisista ei ole uraa, vaan he käyvät töissä. Esimerkiksi hoito-, kasvatus- tai sosiaalialalla kotiin jääminen tuo tervetulleen katkon raskaaseen työhön.

Naisten syrjäytymistä työelämästä pitäisi hoitaa muuttamalla työelämän käytäntöjä ja arvoja, ei kannustamalla naisia hoitamaan lapsiaan vähemmän. Lasten hoitamisesta kotona pitäisi kertyä eläkettä.

Jarmo Papinniemi:

Äitien asema työmarkkinoilla on heikko ja kyyninen perustelu sille, että äiti erotetaan lapsesta vastoin äidin tahtoa. Asia pitää hoitaa kuntoon muulla tavoin kuin lasten hyvinvoinnin kustannuksella.

Keskustelu lasten kotihoidosta ja päivähoidosta menee helposti totaaliseksi sodaksi, jossa äärilaidat sättivät toisiaan. Sellainen on vahingollista kaikkien kannalta.

On parasta, että äideillä ja perheillä on valittavana monia eri toimintamalleja, jotta halukkaat voivat hoitaa lapsiaan pitkään kotona ilman pelkoa siitä, että putoaa täysin työelämästä. Juuri tällaisia asioita vartenhan meillä on yhteiskunta.

Ben Zyskowicz:

Jokainen perhe päättäkööt itse, mikä heille parhaiten sopii.

Minna Tawast:

Äitien ja isien pitäisi olla lasten kanssa kotona pitempään kuin keskimäärin nyt ollaan. Se on lapsen etu, samoin kuin se, että äiti on hänen kanssaan alkuvaiheessa tarpeeksi pitkään.

Vanhempainlomien ja lastenhoidon kustannusten ja ajankäytön pitää jakautua tasaisemmin mies- ja naispuolisten työntekijöiden kesken. Akavan ehdottama malli vaikuttaa hyvältä alulta. Vaikka miesten pakottaminen kotiin lapsia hoitamaan ei tunnukaan sivistyneeltä vaihtoehdolta, näyttää tällä hetkellä siltä, että vastuunkanto lasten hoidosta ei isien keskuudessa leviä ihan niin nopeasti kuin olisi tarpeen.

Juha Herkman:

Monien tutkimusten mukaan lapsen hoitaminen kotona pari kolme ensimmäistä vuotta on lapsen kehitykselle hyväksi verrattuna isoon päiväkotiryhmään. Perhepäivähoitoa tai muita pienryhmävaihtoehtoja taas ei ole kaikille tarjolla.

Ei varmaan ole niin väliä, onko ensimmäinen hoivasuhde äidin vai isän kontolla. Synnyttäminen ja imettäminen kiinnittävät äidin pieneen lapseen kuitenkin isää elimellisemmin, joten äidin valikoituminen hoitajaksi ei aina ole pelkkä koulutus-, työ- tai talouspoliittinen valinta. Pelissä on tunteita, hormoneja, affekteja ja identiteettityötä.

Tuskin mikään pakko vähentäisi monien äitien halua hoitaa lapsia kotona. Parasta lienee, jos perheillä on mahdollisuuksia valita ja suunnitella itse järkevin tapa toteuttaa perheen varainhankinta ja kotityöt.

Järjestelmän tulisi tukea tällaista valinnan mahdollisuutta. Ongelma ei ole se, että äidit hoitavat lapsia kotona. Ongelma on järjestelmässä ja asenteissa, jotka eivät kannusta parempituloisia miehiä jäämään kotiin ja ehkäisevät äitien luontevaa paluuta työelämään.

Risto Pelkonen:

Äidit ovat hyvin erilaisissa elämäntilanteissa – ja tietävät, mikä on perhe-elämässä hyvää ja arvokasta. Naisunionin ulkopuoliset neuvot eivät taida auttaa äitejä valintojen tekemisessä.

Seppo Zetterberg:

Varhaislapsuus on niin tärkeä aika lapsen koko elämälle, että äiti ja isä hoitakoot lasta mahdollisimman pitkään. Siis sekä äiti että isä.

Jos 6+6+6-malli ei jostakin syystä sovi kaikille poliitikoille – taitavat taas ajatella enemmän puolueensa etua, eivät lapsen – niin sopikoot vanhemmat asiasta keskenään. Harmillista jos lapsen hyvä uhrataan aikuistenalttarille.

Lain määräämä vapaan jako vanhempien kesken saattaa sikäli olla hyvä, että eipähän perheen sisällä synny sotaisuutta jaosta. Äiti kun saattaa olla feministi ja isä maskulinisti, ja siitä yhdistelmästä ei hyvä seuraa – lapsen kannalta.

Osmo Rauhala:

Molempien vanhempien pitäisi voida hoitaa lapsia pitempään kotona kuin nyt.

Laura Kolbe:

Suomalaisen yhteiskunnan pyhä normiyksikkö – tasa-arvo – on kääntynyt päälaelleen. Työstä ja suorittamisesta on tullut hyvän elämän mittari; perheet jäävät yksin, parisuhde kuormittuu, tunne-elämään tulee puristamisen makua ja arjesta rankkaa selviytymistaistelua ja tasa-arvokamppailua.

Lisäksi suomalainen työelämä on karkean mustavalkoinen. Vaihtoehdot ovat täystyö / työttömyys. Joustovara, kuten mahdollisuus osa-aikatyöhön lasten ollessa pieniä, on olematon.

Meillä lapset nähdään projekteina, rasitteina tai tasa-arvon esteinä, ei elämään luonnollisesti kuuluvina asioina. Taannoin asuessani Alankomaissa ihailin paikallisten luontevaa perhekäsitystä: lapset synnytettiin kotona, pennut heitettiin isänsä tai äitinsä fillarin päälle ja eikun baanalle! Muksut, joita oli keskimäärin 3–4 perhettä kohden, seurasivat mukana arjessa ja juhlassa. Vanhemmat osallistuivat lasten elämään kouluissa ja harrastuksissa. Luontevuus ja toverillisuus leimaa vanhempien ja lasten välejä.

Kotimaasta tuttuja ilmiöitä, huutavia äitejä hiekkalaatikolla tai viikonloppuhumalaisia isiä heittämässä perhettään pihalle, ei näkynyt ainakaan julkisissa tiloissa. Eurooppa voisi meitä opettaa – tässäkin asiassa...

Jaakko Hämeen-Anttila:

Lasten kasvattaminen on tärkeätä, ja se tulee perheissä tehdä sen mukaan, mikä kussakin perheessä on toimiva ratkaisu. Ei työvoimatilanne saa ruveta säätelemään lasten hoitamista, ei suuntaan eikä toiseenkaan.

Risto Volanen:

Kannatan valinnan vapautta.

Jukka Relander:

Ongelma ei ole se, että äidit viettävät liikaa aikaa lasten kanssa kotona, vaan se, että isät viettävät liian vähän. 6+6+6-malli korjaisi tämän.

Vanhempainvapaan jakaminen on tärkeää monestakin syystä. Äideillä on oikeus osallistua työelämään, isillä on oikeus solmia läheinen suhde lapseensa arjen vastuuta kantavana vanhempana, ja lapsilla on oikeus viettää aikaa molempien vanhempien kanssa. Sama pätee luonnollisesti myös tilanteisiin, joissa vanhemmat ovat samaa sukupuolta.

Demareiden vastustus 6+6+6-mallille kumpuaa ay-liikkeestä. Perinteisesti naiset ovat olleet töissä enimmäkseen julkisella sektorilla, miehet enimmäkseen yksityisellä. Vanhemmuuden kustannusten kohdistuminen naisvaltaisiin aloihin on näin ollut rahan siirtoa veronmaksajilta vientiteollisuudelle. Tämä systeemi olisi jo aika purkaa.

Katja Boxberg:

Jokainen hoitaa lapsiaan kotona niin kauan kuin itse parhaaksi katsoo. Yhteiskunnan tehtävä ja velvollisuus on taata, että myös äideillä säilyy aito valinnanvapaus.

Fiksuinta olisi taata, että työelämä myös käytännössä joustaisi siten, että tuoreetkin äidit voisivat tehdä töitä. Nyt työntekoa rajoitetaan turhin säännöin.

Mallia kannattaisi katsoa myös Ruotsista, jossa hoitovapaa joustaa fiksusti 6-6-6-periaatteella. Se tarkoittaa että vanhemmat jakavat hoitojaksonsa periaatteella 6 kuukautta molemmilla ja sitten perheen valinnan mukaan 6 kuukautta kummalle tahansa.

Akuliina Saarikoski:

Kotiin jääminen lapsen kanssa on oikeus, ei velvollisuus. Valtion puuttuminen pakottavasti perhejärjestelyihin ei ole perusteltua. 6+6+6-malli ei myöskään tunnista perheitä, joissa ei ole isää, tai perheitä, joissa on useampia isiä ja / tai äitejä.

Virpi Suutari:

Mikä meitä vaivaa? Eikö ole vain luonnollista, että äiti haluaa hoitaa lastaan kotona. Ura ja "muu" elämä eivät katoa mihinkään, jos ne ovat hyllyllä sen lyhyen ajan, kun lapsi on pieni. Lapselle kiireettömällä ja rauhallisemmalla elämällä voi sen sijaan olla valtava merkitys.

Kysymys naisen uranäkymien heikkenemisestä lapsen kotihoidon takia haisee vahvasti 60–70-lukulaiselta. Miksei asiaa katsota lapsen näkökulmasta? Mitä lapsi tarvitsee, kun ei vielä kunnolla osaa edes ilmaista itseään? Äitiä, isää, rauhallista arkea.

Juha Sihvola:

Äitien mutta ennen kaikkea isien pitäisi olla paljon enemmän lasten kanssa. Suomen myytti tasa-arvon mallimaana pitää purkaa ja lähteä siitä, että äijäkulttuuri on meillä ollut yhtä nais- ja lapsipenseää kuin missä tahansa.

Ensimmäinen poliittinen askel: vanhemmuuden kustannukset jaettava tasan isien ja äitien työnantajien kesken, isien työnantajille vaikka vähän enemmänkin.

Claes Andersson:

Tietääkseni meidäntyyppistä kotihoidon tukea ei ole muualla. Se onkin räätälöity nimenomaan maaseudun emännille ja kotiäideille.

Ulkomailla usein ihmetellään sitä, että vanhemmille maksetaan siitä, että ovat omien lastensa kanssa kotona. Toisaalta 0–5-vuotiaiden lasten on hyvä ja turvallista olla vanhempiensa hoivassa elämän alkuvuosina. Siinä pohjustetaan myös hyvät suhteet myöhempiä aikoja ajatellen. Päivähoidon ja esikoulun sosiaalistuminen ehtii kyllä tapahtua varhaisvuosien jälkeenkin.

Isovanhempien rooli lastenlasten seuralaisina ja kasvattajina on tärkeä, sekä lapsille että vaareille ja mummoille. Vaarit ja mummot ovat usein parempia vanhempia lastenlapsilleen kuin he olivat omille lapsilleen.

Alexis Kouros:

Lasten yksilöllinen hoitaminen ja äidin läheisyys elämän alkuvuosina on sijoitus seuraavaan sukupolveen. Tulos näkyy vastaa 20 vuoden päästä. Pienen lapsen suhde äitiin on korvaamaton. Isä ei välttämättä kelpaa.

Sen sijaan tulee muuttaa työkulttuuria niin, että äidin lapsenhoitoa arvostetaan työ- ja elämänkokemuksena ja autetaan töihin palaavaa äitiä integroitumaan työelämään uudestaan kivuttomasti.

Kari Uusikylä:

Voi taivaan vallat! Kyllä on aikoihin eletty, kun tällaista asiaa kysellään. Sekä äidille että isälle pitää antaa enemmän aikaa hoitaa omia lapsiaan. Pitäisi ymmärtää mitä seuraa, kun työnantajan edut tai oma halu kiipiä uralla käyvät lapsen edun edellä. Suomi on täynnä hylättyjä lapsia ja nuoria, joita odottaa sysimusta tulevaisuus, koska pysyvä, rakastava aikuinen on puuttunut jo vauvana.

Hyviä päiväkoteja tarvitaan, mutta parhaat eväät elämänsä ajaksi saa lapsi, jota rakastavat vanhemmat hoitavat elämän alkuvuosina kotona. On sama onko hoitaja äiti vai isä. Kumpi on kohtalokkaampaa: vanhempien ohimenevä syrjäytyminen työputkesta vai lapsen syrjäytyminen koko elämästä? Kenenkään ei pitäisi tietenkään antaa syrjäytyä.

Kersti Juva:

En oikein ymmärrä kysymystä. Oli kai tarkoitus kysyä, pitäisikö vanhempainvapaata lyhentää. Lapselle ja lasten ja vanhempien suhteelle on yleensä eduksi, että pientä lasta hoidetaan kotona, ja on minusta erinomainen asia, että tähän on Suomessa saatavissa taloudellista tukea näinkin pitkäksi aikaa.

Ihminen, joka ei ole valmis satsaamaan lapsensa hoitoon, ei ehkä ole kypsä vanhemmaksi. Naisten työllistyminen äitiysloman jälkeen on hoidettava muilla keinoin kuin lyhentämällä vanhempainvapaata.

Antti Alanen:

Minulla ei valitettavasti ole lapsia, joten en ole asiantuntija vastaamaan, mutta kysyin kommentteja lähipiiristä.

Suomalaisen onnen salaisuuksiin kuuluu se, että äitiyslomia ja hoitovapaita tuetaan, ja tukemalla vanhemmuutta enemmän onnea voidaan lisätä. Pienten lasten vanhemmat ovat kovassa paineessa ja heitä tulisi arvostaa ja tukea enemmän. Konkreettisesti se tarkoittaa sitä, että joustavuutta erilaisten osa-aikaisuuksien järjestelyssä vanhemmille pitäisi tukea.

Lapsen ensimmäiset elinvuodet luovat perusluottamuksen ja rakkauden lähtökohdat, ja yhteiskunnan kannattaa tukea lapsen kasvua tutussa ja turvallisessa lähipiirissä.

Työmaailmassa asioita kannattaa ajatella kaukonäköisesti. Vanhemmuus parantaa työilmapiiriä, motivaatiota ja tehokkuutta, koska vanhemmat asettavat asioita paremmin tärkeysjärjestykseen ja viittaavat kintaalla työpaikan omille kindergarten-ilmiöille, mutta voivat kuitenkin paremmin asennoitua työmaailman suuriin ja kohtuuttomiinkin paineisiin. Vanhemmuus lisää pitkäjännitteisyyttä, kärsivällisyyttä ja ristiriitojen hallintakykyä. Oman lapsen kautta vanhemmat orientoituvat samalla koko tulevan sukupolven kohtaloon.

Naisten asemaa työelämässä pitää parantaa siten, että vanhempainvapaiden järjestelyjä ei heikennetä vaan vanhemmuudesta saa bonusta.

Juha Kuisma:

Voiko olla totta, että katolisissa maissa ei hoidettaisi lapsia kotona pitempään kuin Suomessa? Olisiko kyseessä joku tilastollinen väärinkäsitys?

Nyt jo Suomessa äidit menevät ripeästi töihin heti, kun lapsi tulee tarha-ikään. Urakehitystä tasoittaisi nimenomaan tuo 6+6+6 kuukauden vanhempainvapaa-malli. Isän suurempi vastuunotto tasaa tilannetta. Valinnanvaraa pitää olla. Outoa, että sdp sitä vastustaa.

Toinen tapa olisi saada lisää perheen ehdoilla tehtäviä joustoja työaikoihin. Tämä ei puolestaan sovi työmarkkinajärjestöille.

Miten tahansa tätä arvioidaankin, lähtökohtana pitää olla paras tieto lapsen edusta. Urapaineet eivät voi olla ainoa vaikuttava seikka. On myös psykologista tietoa, että aivan pienelle lapselle päiväkoti olisi hyvin stressaava paikka. Ja toisessa kehitysvaiheessa lapsi nauttii ikäistensä seurasta.

Markku Ruotsila:

Miten tahansa tähän kysymykseen vastaa, tulee syytetyksi naisten "syyllistämisestä". Sehän olisi nykyään vallan kauheaa, jos väittäisi, että joku yksittäinen ihminen voi omilla ratkaisullaan tulla johonkin syypääksi.

Perhe kuitenkin on kaikista yhteiskunnallisista instituutioista ensimmäinen ja tärkein, ja sen onnistuminen on kaiken muun myöhemmän onnistumisen ennakkoedellytys. Pienen lapsen edun tulisi olla ensisijaista, sekä jo syntyneen että vielä syntymättömän. Sen, joka asettaa oman uransa syntyneen tai syntymättömän lastensa etujen edelle, olisi siis harkittava hyvin tarkkaan, mitä onkaan tekemässä.

Tässä kuten niin valitettavan monessa muussa asiassa toivoisi hieman vähemmän itsekkyyttä ja hieman enemmän uhrautumista, lähimmäisenrakkautta ja toisia ajattelemista.

Ami Hasan:

Yhteiskunnan tehtävä on mahdollistaa – ei määrätä. Yksilön tehtävä on harkita ja tasapainottaa itselleen, perheelleen ja uratavoitteilleen sopivin määrä vanhempainlomaa ja uranrakennusta. Täysjärkinen ihminen – olkoon nainen tai mies – ymmärtää kyllä, että kotona lasten kanssa vietetyt pari vuotta ovat pois aktiivisesta työelämästä, ja osaa arvioida, onko se hyvä vai huono trade-off.

"Meillä on yläraajat, joilla on selkeä yhteys nyrkillälyömisen riskiin", on melko huono peruste amputaatiolle.

Pirjo Hiidenmaa:

Tässä on kaksi asiaa päällekkäin: pitääkö lapsia hoitaa kotona ja pitääkö äidin olla kotona. Tiedetään, että lapsille on hyväksi kasvaa puhekykyisiksi ennen kuin he menevät tai heidät viedään päiväkotiin. Vasta kaksi- tai kolmevuotias lapsi osaa arvostaa muiden lasten seuraa.

Jos päivähoitoa ajatellaan lasten kannalta, koti on hyvä paikka aluksi, jopa kolmeen vuoteen asti. Jos aikuisten kannalta, voi pitkä kotijakso vaikeuttaa työn saantia. On surullista huomata, että ennen perhevapaita hankittu koulutus menettää arvonsa muutaman vuoden aikana.

Pitäisikö lapsia saada aikaisemmin, esimerkiksi kesken opintojen, niin että tutkinto tulisi viimeistellyksi vasta hoitovapaiden jälkeen? Näin taidot olisivat parahiksi tuoreet, kun äiti lähtee työmarkkinoille.

Minusta ongelmana ei pitäisi olla lasten hoito tai perheiden valinnat vaan työnantajien asenteet. Jos ihminen on hankkinut ammattitaidon, ei hänen omaksumiskykynsä ole mihinkään hävinnyt kotivuosien aikana. Tietenkin työpaikoilla on tuotu jo ties kuinka mones uusi versio matkalasku- ja talousohjelmista poissaolon aikana, mutta kyllä niitä oppii työssä. Eikä niiden opettelu sitä paitsi ole herkkua niillekään, jotka ovat istuneet kaikki vuodet työpaikoilla.

Ei lastenhoidon pitäisi naisia syrjäyttää. Syrjäyttäköön myös miehiä. Ehdotukset hoitojaksojen jakamisesta ja muistakin tasa-arvoistavista järjestelyistä ovat tervetulleita. Ja pohjimmiltaan kenenkään ei pitäisi jäädä työelämän ulkopuolelle lasten vuoksi.

Kirsi Virtanen:

Minusta on aina ollut hieman outoa tämä, että naisen pitää selittää lapsenhoitotapavalintojaan ulkopuolisille: työnantajalleen, yhteiskunnalle ja tässä tapauksessa feministijärjestölle. Miksi lapsen kanssa kotiin jääminen tekisi naisesta automaattisesti syrjäytyneen uhrin?

Eikö naisen oma valinta kelpaa feministijärjestölle? Ovatko nousujohteinen ura ja hyvä palkka ainoita asioita, joilla hyvä nainen / naiseus arvioidaan? Olisiko se täysin kummallinen ajatus, jos lapsen kanssa vietetty aika korvaisikin rahallisen menetyksen – ja ehkä jopa hienon tittelinkin?

Kenenkään, ei miehen eikä naisen, ei pidä / pitäisi menettää työ- tai uramahdollisuuksia sen takia, että syntyy lapsi. Nykyään vain nainen kärsii tästä – heti kun asia saadaan korjattua, toisin sanoen vauvan syntymästä aiheutuneet "kustannukset" saadaan jaettua tasaisesti naisen ja miehen työpaikan välille, ongelma todennäköisesti poistuu kuin itsestään.

Kun perheessä on kaksi aikuista, toisen aikuisen ura tyssää joka tapauksessa, kun lapsi syntyy: naisen kun on pakosta jäätävä kotiin ainakin muutamaksi viikoksi. Ja kun kerran toisen ura- ja palkkakehitys on jo valmiiksi pilalla, miksi pilata sen toisen (miehen) vastaava kehitys siinä samalla?

Isät jäävät hoitamaan lapsiaan siinä vaiheessa, kun he ovat varmoja siitä, ettei lapsen kanssa kotiin jääminen pysäytä heidän palkka- ja urakehitystään.

EN OTA KANTAA

Matti Kalliokoski:

Kysymys, mitä äitien "pitää" tehdä, kohtelee ihmisiä hallintoalamaisina. Uskon vanhempien kykyyn tehdä heidän perheensä kannalta parhaita valintoja, mikäli hyviä vaihtoehtoja on tarjolla.

Nykyjärjestelmän ongelma on, että kotihoidon tukea ei ole mietitty samalla tavalla tasa-arvonäkökulmasta kuin vanhempainvapaita, joissa kannustetaan molempia vanhempia käyttämään oikeuttaan. Siksi olisi järkevää jatkaa vanhempainvapaan mallia pitemmälle ja korvata sillä osittain kotihoidon tukea.

Toinen ongelma liittyy työmarkkinoihin. Nykyään nuorten naisten täytyy alihinnoitella itsensä tullessaan työmarkkinoille, koska työnantajat karttavat mahdolliseen äitiyteen liittyvää kustannusriskiä.

Nämäkin kustannukset voitaisiin jakaa tasaisemmin kaikkien työntekijöiden eikä vain vanhempien kesken. Silloin naisten asema työmarkkinoilla paranisi ja heillä olisi mahdollisuus saada koulutustaan vastaavia pysyviä työsuhteita jo ennen vanhempainvapaita.

Arno Kotro:

On holhoavaa vaatia yleisesti töihinmenoa tai kotiin jäämistä, koska elämäntilanteet ovat niin yksilöllisiä. Ylipäätään aihepiiriä vaivaa merkillinen syyllistävä ja tuomitseva henki, olivatpa äitien valinnat sitten mitä tahansa.

Johanna Sinisalo:

Miksi kysymys on sukupuolitettu? Jos lasten hankkiminen aiheuttaa vanhemmille ongelmia tai riskejä työelämässä, tähän liittyvä lainsäädäntö ei saa suosia tai syrjiä toista vanhempaa.

Lotta Backlund:

En vastaa "En ota kantaa" siksi, ettei minulla ole mielipidettä, vaan siksi, että kuka minä olen kertomaan ihmisille milloin heidän pitää mennä töihin ja miten kauan hoitaa lapsiaan!?

Ihme holhousyhteiskunta. Haetaanko me ne mutsit väkisin sieltä himasta töihin, kun ne ovat olleet kotona kaksi vuotta? Niin naiset kuin miehetkin osaavat varmasti ihan itse omilla aivoillaan tehdä päätöksen siitä, missä vaiheessa haluavat laittaa lapsensa hoitoon.

Se, että valtio maksaa hoitovapaalla äidille tai isälle alle 500 euroa kuukaudessa, ei kuitenkaan rahallisesti ole niin houkutteleva vaihtoehto, että sitä sen takia jäisi kotiin notkumaan. Kyllä meillä on monta muuta tukea, jotka ennemmin syrjäyttävät kuin kodinhoidon tuki.

Jokainen äiti ja isä tekee omat ja oman perheensä päätökset itse. Jos vanhemmat rakastavat lapsiaan ja antavat heille huomiota, rakkautta ja tukea, niin tuskinpa se kehitys nyt kovin paljon heilahtaa suuntaan jos toiseenkaan siitä riippumatta, että meneekö lapsi hoitoon puolivuotiaana vai kolmevuotiaana.

Olen hyvin tietoinen siitä, että äitiysloma ja hoitovapaa katkaisee uraa. Olen itse hoitovapaalla, ja totta kai yrittäjä unohdetaan nopeasti, kun hän ei ole aktiivisesti markkinoilla.

Toisaalta, en mä just nyt halua olla missään muualla kuin mun vauvan kanssa, joten on ihan tietoinen päätös tämä oman uran riskeeraaminen.

Sampo Terho:

Tämä jos mikä on jokaisen yksityisasia.

Aki-Mauri Huhtinen:

Ei ja kyllä. Ei, jos äitiys käsitteenä määräytyy siitä, että äidin ja lapsen suhde on merkityksellinen lapsen kasvun kannalta. Mielestäni äiti tekee työtä hoitaessaan lapsia. Ehkä näin ei ole työmarkkinoiden näkökulmasta.

On vain odotettava, että tiede kehittyy niin, että äitien odotusaika lyhenee pariin kuukauteen ja lapsi saataisiin alle kymmenessä vuodessa syntymän jälkeen aikuiseksi. Tähän saattaa kuitenkin mennä vielä paljon aikaa kaikesta tuottavuustutkimuksesta ja kaupallisuudesta huolimatta. Oikeastaan pitäisi kysyä sitä, miksi hankimme lapsia, jos emme ehdi tai halua niitä hoitaa.

Kyllä, jos äitiyden käsite määrittyy oman lapsen hoitamisen ulkopuolisen työpotentiaalin kautta. Vastaavalla analogialla lasten pitäisi olla aikaisemmin työmarkkinoiden käytettävissä ja heidän koulutusta lyhentää. Myös vanhukset, vammaiset ja sairaat pitäisi työllistää samaa logiikka noudattaen.

Ihmisarvo siis perustuisi ihmisen välineenä olemiseen työn arvolle. Jokainen ihminen olisi siis yhtä arvokas kuin hänen tekemänsä työ. Tämä johtaisi kuitenkin melkoisiin eettisiin haasteisiin.

Vaula Norrena:

Kyllä ja ei. Kun päivähoitoa on Suomessa radikaalisti huononnettu ryhmiä suurentamalla ja lastentarhaopettajia vähentämällä, niin päiväkoti ei enää ole niin hyvä paikka lapselle. Totta on myös se, että useamman vuoden kotonaolo vaarantaa naisen työllistymisen jatkossa.

Ehdotan osapäivätyötä ja osapäivähoitoa Ruotsin tapaan. Mahdollisuus osapäivätyöhön sekä osapäivähoitoon tulisi olla lailla turvattu siihen asti kunnes lapsi on 8-vuotias.

Suomessa on päinvastoin tehty osapäivähoito ja osapäivätyö entistäkin vaikeammaksi. Kun kunnat vaativat 90 prosentin käyttö- ja täyttöastetta päiväkodeilta, niin osapäivähoitopaikkoja ei enää myönnetä.

Myös vanhempainvapaassa 6+6+6-malli olisi reilumpi molemmille vanhemmille ja vaikuttaisi lisäksi monessa perheessä vähän tasaisempaan työnjakoon kotona jatkossakin.

Leena Lehtolainen:

Äidit, lapset ja perheet ovat keskenään kovin erilaisia, joten mitään yleissääntöä on vaikea määrätä. Tärkeintä olisi se, että perheillä olisi mahdollisuus itse valita omaan tilanteeseensa parhaiten sopiva ratkaisu. Myös isien pitäisi voida jäädä kotiin hoitamaan lapsia entistä enemmän.

Emme ole vain työelämän tykinruokaa, mutta kokemukseni mukaan vaikkapa neljän lapsen arkea pyörittävä ihminen oppiin organisoimaan ja johtamaan tavalla, josta on taatusti hyötyä työelämässäkin.

Minna Lindgren:

On vastenmielistä jaella tietäväisesti ohjeita äideille siitä, mitä milloinkin pitäisi tehdä. Koliikkivauvan on annettava huutaa, allergiavauvalle on tarjottava siedätystä, milloin on peruna hyväksi, milloin pahaksi. Kukin tehköön tavallaan. Yhteiskunnan olisi syytä tukea lapsiperheitä nimeämättä erityisesti äitiä tai isää.

Tuomas Enbuske:

Ei äitien pitäisi tehdä mitään tai olla tekemättä mitään, mitä kollektiivisesti parhaaksi nähdään. Eikä valtion pitäisi kauheasti ohjailla ihmisiä "oikeaan" käytökseen. Kukin tehköön kuten parhaaksi näkee.

Kalle Haatanen:

En valitettavasti osaa ottaa kantaa, sillä saamani tieto on ristiriitaista. Valtaosa nykytutkimuksesta viittaa siihen, että lapsen etu saattaisi painottaa toisen, äidin tai isän, läsnäoloa primaarina läheisenä. Yhteiskunnallisella tasolla tilanne on toinen, ja olisin taipuvainen kannattamaan nopeampaa siirtymistä palkkatöihin. Lasten etua koskeva perspektiivi vaatisi lisää tutkimusta, ja yhteiskunnallinen taso painottaisi nopeampaa siirtymistä työelämään.

Pauli Aalto-Setälä:

Tähän sotaan en liputa pakkoratkaisua. Työnantajana olen aina suhtautunut joustavasti vanhempien vapaisiin vallitsevasta poliittisesta tendenssistä piittaamatta.

Anna Kontula:

Lapset ovat yksilöitä siinä kuin aikuisetkin, toiselle sopii kotihoito ja toinen viihtyy tarhassa. Ei ole puolueiden asia päättää, milloin lapsi on valmis päivähoitoon.

Jos nykyinen kotihoidon tuki aiheuttaa syrjäytymistä työelämästä, vika on työelämässä eikä tuessa.

Antti Nylén:

Mahdoton kysymys. En valitettavasti millään pysty samastumaan siihen ajatukseen, jossa lastenhoito ja -kasvatus koskevat erityisesti lasten äitejä. Vai tarkoitetaanko kysymyksessä, että pitäisikö äitien nousta töihin suoraan lapsivuoteesta? Ehkä jonkun mielestä pitäisi. (Isäthän ovat biologisesti sikäli etuoikeutetussa asemassa, että he voivat olla töissä paitsi ennen ja jälkeen synnytyksen, myös sen aikana.)

Sen voin kyllä sanoa koska vain, että "uraa" (eli oman kunnian- ja / tai rahanhimon tyydyttämistä) ja "perhettä" (eli omien lasten hoitamista ja

kasvattamista) ei voi "sovittaa yhteen" niin, että molemmissa onnistuisi loistavasti. Jos haluaa tehdä molempia, molemmissa joutuu tekemään kamalia kompromisseja. Ja useimmat ihmiset haluavat – ja joutuvat. On turha käyttää sanaa "pitäisi".

Aiheesta puhutaan liikaa roskaa, ja niissä puheissa on ahdistavia sävyjä, kuten se, että omien lasten kasvattaminen ja kotityöt ovat saatanallista raatamista, jota kenenkään ihmisen ei pitäisi joutua tekemään, ja että mikä tahansa palkkatyö, aivan sama kuinka hyödytön, vahingollinen tai aivoton, on parempaa tekemistä kuin "kotona lasten kanssa oleminen", joka ei palvele talouskasvuakaan.

Anu Kantola:

Valinnat ovat yksilöllisiä, ja kukin saakoon tehdä niin kuin itselle sopii. Järjestelmät pitäisi rakentaa niin, että naisten ja miesten mahdollisuudet lastenhoitoon ovat mahdollisimman vapaat ja tasavertaiset. Se lisäisi myös tasa-arvoa niin, että lasten saaminen ei olisi ainoastaan naisia koskeva "handicappi" työelämässä.

Janne Gallen-Kallela-Sirén:

Tämä on hyvin yksilö- ja tapaussidonnainen kysymys, joten yleistystä on mahdotonta tehdä. Paljon on kiinni lapsesta – kyllä sillä pikkuihmiselläkin identiteetti on ja sitä kannattaa kuunnella "herkällä korvalla".

Onko äiti vai isä kotona enemmän tai vähemmän aikaa riippuu myös lapsen vanhempien työtilanteista ja työpaikoista. Urakehitys riippuu paljon siitä, minkälaisesta työpaikasta on kysymys. On myös useita äitejä / isejä, joille urakehitys ei ole elämän kiintotähti.

Antti Arjava:

Tässä puhutaan siis sekä vanhempainvapaista että kotihoidontuesta, jotka ovat kaksi eri järjestelmää. Miesten jääminen hoitamaan pieniä lapsia nykyistä yleisemmin olisi kaikille eduksi. Se olisi miehille mukava kokemus ja sitä paitsi voisi parantaa naisten suhteellista asemaa työmarkkinoilla, jos ajatellaan vain sukupuolten tilannetta yleisellä tasolla.

Mutta jos argumenttina on, että kotiin jäävän vanhemman ura- ja palkkakehitys joka tapauksessa kärsii kohtuuttomasti, sitähän ei yksilötasolla auta, vaikka haitta jaettaisiin sukupuolten välillä toisin. Kotiin jäävä äiti tai isä kärsii suhteessa vaikkapa lapsettomiin. Sitä on vaikea auttaa, ellei kielletä lasten kotihoitoa totaalisesti, joten hyvien tavoitteiden välinen ristiriita on vain pakko hyväksyä.

En kyllä ole varma, että haitta urakehitykselle on niin vääjäämätön.

Markku Jokisipilä:

Eiköhän anneta äitien itsensä päättää, kun meillä vielä ainakin toistaiseksi hyvinvointivaltiossamme se luksus on. Jos hinkuu takaisin töihin, siitä vaan, jos haluaa jäädä hoitovapaalle, sitä vartenhan kodinhoidontukijärjestelmä on olemassa.

Vaikka nykymeiningissä kovasti haluttaisiin alistaa perhesuunnittelu ja perheen sisäiset päätökset työmarkkinapohdinnoille, tässä kohdassa jos jossain toivoisi inhimillisen näkökulman ajavan taloudellisen harkinnan ohi.

Kyllä pienen ihmisen kasvamisen tukeminen ja seuraaminen kuitenkin on aika paljon isompi, tärkeämpi ja palkitsevampi asia kuin uraohjustelu. Toimitusjohtajat ja ministeritkin voidaan korvata ilmeenkään värähtämättä, äitiä ei.

Katariina Numminen:

Ei voi sanoa vähemmän tai enemmän, mutta: On totta, että nykyisellä kotihoidontukijärjestelmällä on tuollaisia vaikutuksia. Ja on totta, että uran ja äitiyden yhdistäminen on edelleen vaikeaa. Ja isille korvamerkattu hoitoaika on tarpeen, että isät enemmän jäisivät kotiin ja että kustannukset jakautuisivat tasaisemmin sukupuolten välillä. Ja päivähoitojärjestelmää ja sen joustavuutta ja laatua tulisi kehittää aktiivisemmin.

Atso Almila:

Niin kuin monesti aiemmin tässä raadissa, kysymys on huonosti laadittu ja liian mustavalkoinen vastattavaksi. Haluaisin toki äitien työhön paluun olevan mahdollisimman sujuvaksi tehtyä; näkisin isät mieluusti kotona pitempään lastensa kanssa; kodin ja kotikasvatuksen merkitys kansan orastavalle kasvulle on aivan keskeinen, sitä (käytös- ym. kasvatusta) ei voi piirunkaan vertaa lykätä laitoksille, kuten koululle.

Ai niin. Kotona tehty kasvatusTYÖ on työtä, josta pitäisi maksaa asianmukainen palkka. Vastaava, jonka päivähoito ja muut instanssit saavat, kun vanhemmat menevät pikaisesti töihin.

Kiba Lumberg:

Tärkeintä olisi, että on turvallinen aikuinen kotona, oli se sitten äiti, isä tai joku muu. Perhemalleja on nykyisin muitakin kuin ydinheteroperhemalli.

Uran, kodin ja lapset voi kyllä yhdistää. Naisille paremmat palkat niin he voivat pestata lastenhoitajan kotiin.

Lisa Sounio:

Jokainen päättäköön itse kuinka kauan hoitaa, mutta vinkiksi naisille: Kustannukset on pikavauhtia säädettävä jaettavaksi tasan isien ja äitien työantajien kesken, muutoin on itsestään selvää, että äitien työurat kärsivät.

Lisäksi naisten on houkuttelevammin perusteltava, mitä osaamista lasta hoitaessa kertyy ja miksi naiset ylipäätään voivat esimerkiksi tunneälyllään ja tulevaisuustrendien tunnistamiskyvyllään auttaa työnantajaa miehiäkin tehokkaammin saavuttamaan tavoitteet.

Sama pätee jorinaksi muuttuneeseen hallituspaikkakeskusteluun. Vain tulokset ja markkinointi tehoavat, eivät vaatimukset.

Seppo Lampela (Steen1):

Kuka mä olen tollasista asioista päättämään. Jokainen kasvattakoon lapsensa tavallaan. Kyllähän noi nyt on selkeän yksilöllisiä asioita, jotka pitää katsoa jokaisen lapsen ja vanhemman kohdalla erikseen.

Yrjö Juhani Renvall:

Ongelma on totta, ja varmasti vaikea ratkaista. Elämäntilanteet perheissä on niin kovin monenlaiset.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi