VIISAITA VASTAUKSIA VAIKEISIIN KYSYMYKSIIN

HS-raadin vastaukset kysymykseen: Pitäisikö kirkon vihkimisoikeudesta luopua?

Keskustelu homoseksuaalien asemasta yhteiskunnassa ja evankelisluterilaisessa kirkossa käy jälleen kuumana. Sytykkeen keskustelulle antoi TV2:n viime viikon tiistaina esittämä teemakeskustelu Homoilta, jossa puhuttiin etenkin homojen oikeudesta avioliittoon ja lasten adoptointiin.

Ohjelman jälkeen Vakaumusten tasa-arvo ry:n ylläpitämän Eroa kirkosta -nettipalvelun kautta eroilmoituksensa on jättänyt selvästi yli 25 000 ihmistä. Luvussa on ilmeisesti mukana joitain tekaistuja tai aiheettomia ilmoituksia, mutta kirkon omien asiantuntijoiden mukaan nettipalvelun ilmoitukset eivät kovin paljon eroa todellisesta kirkosta eronneiden määrästä.

Monet kirkosta eronneet, muun muassa eroliikkeen keulakuvaksi noussut näyttelijä Jani Toivola, ovat perustelleet ratkaisuaan sillä, etteivät he halua olla samassa uskonnollisessa yhteisössä homoliittoihin kielteisesti suhtautuvien konservatiivien kanssa. Eniten kritiikkiä Homoillan jyrkkinä ja homojen ihmisarvoa loukkaavina pidetyistä lausunnoista on saanut kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen, mutta myös korkea-arvoisimpana kirkon työntekijänä keskusteluun osallistunutta Tampereen piispaa Matti Repoa on arvosteltu konservatiivien myötäilystä. Kirkon edustajista Homoiltaan osallistui myös homoparien siunaamiseen myönteisesti suhtautuva pastori Leena Huovinen.

Homoliittojen siunaamista vastustavat kirkon edustajat perustavat näkemyksensä Raamattuun, jossa homoseksuaaliset teot määritellään heidän tulkintansa mukaan synniksi. Vanhassa testamentissa sanotaan muun muassa: "Jos mies makaa miehen kanssa niin kuin naisen kanssa maataan, he ovat molemmat tehneet kauhistuttavan teon ja heidät on surmattava." (3 Moos 20:13). Uudessa testamentissa lukee esimerkiksi, että "Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat eivätkä epäjumalien palvelijat, eivät avionrikkojat, eivät miesten kanssa makaavat miehet" (1. Kor. 6:9).

Raamattuun tukeutuvat myös kirkossa toimivat homoliittojen puolustajat. Heidän mielestään Raamattua pitää lukea kokonaisuutena, ja sen yksityiskohtia tulkittaessa pitää ottaa huomioon myös kirjoitusajan yhteiskunta, kulttuuri ja normit. He pitävät myös mahdollisena, että joissain homoseksuaalisuuden kielloiksi tulkituissa kohdissa on käännösvirheitä tai epätarkkuuksia. Raamatun ytimenä ja pääviestinä homojen oikeuksien puolustajat pitävät Jumalan armoa ja kehotusta lähimmäisenrakkauteen, joka ei erottele ihmisiä sukupuolisen suuntautumisen perusteella.

Kirkolliseen keskusteluun antaa väriä myös se, että oikeusministeriö valmistelee sukupuolineutraalin avioliiton kirjaamista lakiin jo ensi vaalikaudella. Uudistettu avioliittolaki antaisi homo- ja lesbopareille samanlaiset oikeudet kuin heteropareille, kuten oikeuden oman perheen ulkopuolelta tehtävään adoptioon ja oikeuden yhteiseen sukunimeen.

Sukupuolineutraali avioliitto on saanut tukea kokoomuksen, sosiaalidemokraattien, vihreiden, vasemmistoliiton ja rkp:n puoluekokouksilta. Keskustan tavoitteisiin avioliittolain muuttaminen ei kuulu, vaikka esimerkiksi pääministeri Mari Kiviniemi on ilmoittanut hyväksyvänsä sukupuolineutraalit avioliitot. Toisaalta myös lakimuutosta kannattavien puolueiden eduskuntaryhmissä on sukupuolineutraalien avioliittojen vastustajia.

Ensimmäisenä homoavioliitot salli Hollanti 2001. Sen jälkeen avioliittolaki on muutettu sukupuolineutraaliksi muun muassa Belgiassa, Espanjassa, Kanadassa, Etelä-Afrikassa , Ruotsissa ja Norjassa. Ruotsissa myös kirkko muutti käytäntöjään ja aloitti kirkolliskokouksen päätöksellä homoparien vihkimiset marraskuussa 2009

Suomessa piispainkokous päätti helmikuussa 2010 vastustaa sekä valtiollista että kirkollista sukupuolineutraalia avioliittoa. Piispat hyväksyivät kuitenkin sen, että kirkossa voi pitää rukoustilaisuuden parisuhteen rekisteröineiden kanssa. Aloite homoparien siunaamisesta ja avioliiton vihkikaavan avaamisesta kaatui äänin 16–4.

Sittemmin eläkkeelle jäänyt Helsingin piispa Eero Huovinen arvioi heinäkuussa, että kirkon täytyy vakavasti harkita vihkimisoikeudesta luopumista, jos eduskunta hyväksyy lain sukupuolineutraalista avioliitosta. Siinä tapauksessa parit vihittäisiin oikeuskelpoiseen avioliittoon maistraatissa, minkä jälkeen kirkko voisi pyydettäessä seremoniallisesti siunata hyväksymänsä liitot. Arkkipiispa Kari Mäkinen on kuitenkin sanonut pitävänsä tärkeänä, että vihkimisoikeus säilyy kirkolla.

Kirkon vihkimisoikeus on arka kysymys myös puolueilla. Julkisissa lausunnoissaan poliitikot puoluekantaan katsomatta ovat yleensä olleet sitä mieltä, että on kirkon oma asia päättää, millä perusteilla se vihkii ihmisiä avioliittoon. Tämän kannan toi esiin tiistaina myös pääministeri Kiviniemi asiasta syntynyttä keskustelua kommentoidessaan..

Viikon kysymys:

Pitäisikö kirkon vihkimisoikeudesta luopua?

KYLLÄ

Kaari Utrio:

Valtionkirkko, joka suorittaa juridisia toimenpiteitä, kuten avioliittoon vihkimistä, on aivan outo ja aikansa elänyt ilmiö 2000-luvun sivistysvaltiossa.

Avioliittoon vihkiminen kuuluu siviiliviranomaiselle. Toimituksen jälkeen itse kukin voi hakea sopivan ideologisenyhteisön vahvistuksen, mikäli haluaa.

Niin kauan kuin valtionkirkko on osa julkista rakennetta ja esimerkiksi kantaa veroja maan kaikilta yrityksiltä, sen tulee kohdella jokaista kansalaista tasavertaisesti.

Hannu Väisänen:

Kyllä ja pian!

Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on näköjään yksinoikeus ilmoittaa, mitä rakkaus tarkoittaa ja tukea kuvitelmaansa vihkimällä sopiviksi katsomiaan pareja. Se oikeus on siirrettävä niille tahoille jotka voivat taata uudelle parille yhtäläiset oikeudet yhteiskunnassa.

Mitä tulevaisuuteen suuntautuva homopari tekee edelleen heimotasolla vellovalla kristillisellä kirkolla ja sen siunauksella? Ei yhtään mitään. Seuraavaksi on tulossa iso vääntö adoptiosta, ja siinä kirkko i tule auttamaan.

Joka tapauksessa kysymys olisi ulotettava pidemmälle. Eli milloin kirkko ja valtio vihdoinkin erotetaan toisistaan?

Jos kirkko olisi kokonaan irti valtiosta, se voisi vapaasti ja sumeilematta paiskoa kaiken kokoisia tulikiviä syntisten päälle. Ja lukea raamattuaan sanatarkasti tekemättä näitä nykyisiä myönnytyksiä. Eikä tarvitsisi tarttua koko homokysymykseen taloushansikkailla ja irvistellen.

Niille homoille ja homopareille jotka vakaumuksensa vuoksi haluaisivat kirkon tukea ja siunausta Suomessa, toivon rohkeutta ja sisukkuutta, sillä tie tulee olemaan pitkä.

Leena Lehtolainen:

Kannatan nimenomaan ensisijaisen vihkimisoikeuden poisottoa kirkoilta. Tuntuisi järkevältä, että avioliitto solmittaisiin juridisena liittona maistraatissa, ja seremonian sisältö olisi sama kaikille riippumatta aviopuolisoiden uskontokunnasta tai uskonnottomuudesta sekä sukupuolesta.

Kirkon ja Jumalan siunausta avioliitolleen haluavat voisivat sitten järjestää täydentävän seremonian kirkossa, ja se voisi olla aivan samanlainen kuin nykyinenkin seremonia. Toki toivoisin, että ainakin evankelisluterilaisesta kirkosta löytyisi niitä, jotka siunaisivat myös samaa sukupuolta olevien avioliiton ja heille sallittaisiin siihen mahdollisuus.

Laajemminkin olisi syytä pohtia kirkon ja valtion eroa.

Matti Wiberg:

Vielä tärkeämpää olisi luopua kirkosta ylipäänsä.

Kirkolla on vahingollisen ylikorostunut asema. Kaikki mikä vähentää kirkon asemaa, on tervetullutta.

Kirkko pitäisi kerta kaikkiaan erottaa valtiosta, kuten Ranskassa.

Ilona Anhava:

Avioliitto on sopimus, johon liittyy tärkeitä oikeudellisia vaikutuksia. Tämän sopimuksen vahvistaminen ja kirjaaminen siirrettäköön valtiolle. Sitten voi kukin järjestää haluamansa kekkerit ja siunaukset päälle.

Kersti Juva:

Voisihan olla selvempää, että annetaan keisarille mikä keisarin on, eli lainvoimaiset avioliitot rekisteröidään maistraatissa. Avioliitto ei ole mitenkään keskeinen kirkon historiassa ja opetuksessa ja avioliittoon vihkiminen on myöhäistä perua, jostakin 1200-luvulta.

Uskonnollista yhteisöä ei voida kieltää siunaamasta tai vihkimästä pareja, jotka sitä haluavat, eikä varmaan halutakaan.

Kirkon näkemyksen mukaan kristillisen avioliiton solmivat sen osapuolet, ja sitten pappi pyytää sille siunauksen Jumalalta, ei pappi ole tässä kuin välikappale. Kuten ei muutenkaan. Näin on käsittääkseni kaikissa kirkoissa.

Itse en näe mitään estettä myös samaa sukupuolta olevien vihkimiselle. Oman suhteemme on pappi siunannut lupaa kysymättä, muodollisesti tosin vain sormukset, koska emme halunneet saattaa häntä hankalaan tilanteeseen.

En tiedä, voidaanko maistraatille perustaa alaosasto kirkon takahuoneeseen, jotta ei tarvitsisi fyysisesti laukata useammassa paikassa. Eivät kirkkohäät siihen lopu, että paperit antaa valtio.

Ville Ranta:

Homoseksuaalisuudesta on tullut länsimaissa aika nopeasti etnisiin, uskonnollisiin ja muihin vähemmistöihin verrattava vähemmistö, joiden syrjimistä ei hyväksytä. Ihmiset tuntuvat sisäistäneen tämän, eikä kirkon venkoilua asiassa siedetä.

Suomen evankelisluterilainen kirkko on kyllä ollut aika selväsanainen siinä, ettei homoja haluta syrjiä, mutta käytännössä syrjivien rakenteiden muuttaminen kirkossa vie aikaa.

Tällä välin vihkimisoikeudesta luopuminen voisi olla järkevä veto.

Onhan noloa, jos kirkko näyttäisi pomppivan huutoäänestysten perusteella. Ei sekään ole uskottavaa eikä moraalisen instituution arvon mukaista.

Annamari Vänskä:

Ehdottomasti! Kirkko ja valtio pitää erottaa heti toisistaan.

Ylipäänsä on käsittämätöntä, että vihkimisoikeudesta on tehty uskonto- ja homokysymys, vaikka kysymys on ihmisten tasa-arvoisesta kohtelusta maallisessa yhteiskunnassa ja maallisten lakien edessä.

Nykymaailmassa avioliitossa on harvemmin kyse avioliiton solmimisesta Jumalan edessä – pikemminkin avioliitolla halutaan turvata varallisuuteen, perinnönjakoon, lasten elatukseen ja huoltajuuteen liittyviä asioita avioeron sattuessa – mikä muuten tapahtuu nykyisin noin puolessa solmituista avioliitoista.

Uskontokeskustelu siirtää ikävällä tavalla huomion pois siitä, millä tavalla yhteiskunnan säätämät lait eriarvoistavat ihmisiä seksuaalisen suuntautumisen perusteella.

Nykylainsäädäntö on syrjivä ainakin näiltä osin ja edellyttää muutoksia:

1. Virallisissa dokumenteissa on erillinen sarake avioliitossa ja rekisteröidyssä parisuhteessa oleville. Tällainen jako hierarkisoi parien välisen suhteen ja pakottaa rekisteröidyssä suhteessa elävän henkilön tulemaan "kaapista ulos" eli tunnustamaan seksuaalisuutensa. Tämän johdosta henkilö altistetaan esimerkiksi työsyrjinnälle.

Virallisiin dokumentteihin olisi heti saatava sarake "avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa", jolloin suhteista tulee tasa-arvoisia virallisissa yhteyksissä eikä kenenkään tarvitse vastentahtoisesti (ja käsittääkseni myös lainvastaisesti) kertoa omasta seksuaalisesta suuntautumisestaan.

2. Homo- ja lesboparit eivät saa adoptoida toistensa lapsia, jolleivät rekisteröi suhdettaan, sillä perheen sisäinen adoptiolaki koskee vain rekisteröidyssä suhteessa eläviä. Tällainen menettely pakottaa parit rekisteröimään suhteensa. Vastaavaa avioliittopakkoa ei heteroilla ole.

3. Eron tapahtuessa ei-rekisteröidyssä suhteessa olleiden parien lapsilta katoaa helposti toinen vanhempi, koska lainsäädäntö estää huoltajuuden virallistamisen ilman rekisteröityä parisuhdetta.

Suhteesta lähtevällä ei-biologisella vanhemmalla ei näin ollen ole minkäänlaista elatusvelvollisuutta yhdessä hankittuihin lapsiin ja biologinen vanhempi jää pahimmassa tapauksessa tyystin yksin lapsikatraan kanssa. Elatusvelvollisuus tulisi ulottaa myös niihin vanhempiin, jotka eivät ole rekisteröineet parisuhdettaan, mutta jotka ovat hankkineet lapset yhdessä suhteensa aikana. Tämä tarkoittaisi samanlaista lasten tunnustamista kuin heteroillakin.

Kirsi Virtanen:

Ja saman tien pitäisi erottaa kirkko ja valtio. Heti. Mielellään ennen joulua.

Akuliina Saarikoski:

Jos kirkko ei saa homofobisia höyrypäitään järjestykseen, on instituutiolta otettava oikeudet pois. Yhdenvertaisuuden on oltava kaikkien oikeuksien järkkymätön perusta.

Homofobinen aalto kertoo heteronormatiivisesta yhteiskunnasta, jossa poikkeavuus nähdään aina perverssinä. Homo- ja transfobia ei katoa ennen kulttuurista muutosta, joka raivaa elintilaa kaikille ihmisille sukupuolen ja seksuaalisuuden variaatioista riippumatta.

Kalle Haatanen:

Kysymys on erittäin vaikea, koska joudun vastaamaan siihen yhtäältä vakaumuksellisena ateistina, toisaalta yleisenä kannanottona.

On pöyristyttävää, että tätä kirkon vetäytymistä on käytetty ukaasina. Toivoisin, että se toteutuisi, ja kääntyisi itseään vastaan.

Kyse on kirkon asemasta valtionkirkkona. Mikäli kirkko ei kykene liberalisoitumaan enempää, sen asema kansankirkkona kriisiytyy. Siksi vihkimisoikeudesta luopuminen saattaisi olla looginen jatke. Mikäli kirkko taas lahkolaistuu, sen asema on vielä kyseenalaisempi. Ateistina puolestaan tuo vihkimisoikeuden poistaminen olisi myös looginen jatke kirkon arvovallan rapauttamiselle.

Se, että kirkko jättäisi näin itselleen "luvan" siunata haluamansa avioliitot, on epähumaania ja syrjivää. Jos kirkko sellainen haluaa olla, siitä vaan. Monille se kuitenkin tuottaisi tuskaa.

Kari Enqvist:

Sekä kirkon että yhteiskunnan kannalta vihkimisoikeudesta luopuminen olisi selvin ratkaisu. Kirkko voisi suorittaa rituaalinsa kuten haluaa, eikä kenenkään tarvitsisi olla jäsen vain vihkimisen vuoksi.

Ehkä sen jälkeen julkinen keskustelu vapautuisi myös raamatunlauseita viljelevistä fanaatikoista, joiden omahyväinen jumalapuhe aiheuttaa monelle ajattelevalle ihmiselle syvää myötähäpeää.

Kiba Lumberg:

Koska kirkko on koko ajan määritellyt käsityksekseen, että vihkiminen on vain heteroille tarkoitettu kirkollinen toimenpide.

Pitäkööt kirkko tyhjät tilansa, joista on jo väestökato alkanut. Osa on jo alkanut kyseenalaistaa kaikkia uskontoja: miksi niihin pitää kuulua, jos ne polkevat ihmisoikeuksia.

Aito rakkaus, toistensa kunnioittaminen, yhdessä oleminen, elämän arjen jakaminen rakastetun kanssa ovat homoseksuaalisten ihmisten perusoikeuksia siinä missä heteroidenkin.

Entäs jos Jeesus olisi täällä ja hän olisikin homoseksuaali. Surmaisitteko hänet vai miten toimisitte, te kirkon vanhoilliset. Ja miksi arkkipiispa ei ole ottanut suoraan asiaan kantaa?

Kirkon piiristä löytyy myös laajasieluisia ihmisarvoja käsittäviä ihmisiä, mutta he eivät saa näkyvyyttä, kun fundamentalistit jylläävät käyttäen Raamattua aseena.

Kirkot voivat jäädä tyhjilleen, koska jokaisessa ihmisessä voi olla itsessään kirkko ja temppeli, jota hän kantaa mukanaan.

Ei Jeesuksellakaan ollut instituutioita, kirkkoja tai mitään arvorakennuksia. Hän kantoi niitä itsessään mihin askeleensa vei – niin myös me, jotka olemme eronneet kirkosta.

Erkki Tuomioja:

Tällä kannanotollani ei ole mitään tekemistä ajankohtaisen homoliittokeskustelun kanssa, vaan se on periaatteellinen kanta sekulaarin yhteiskunnan puolesta ja valtion ja kaikkien uskontojen erottamiseksi toisistaan.

Sen jälkeen kaikki uskontokunnat voivat itse päättää, minkälaisia siunausriittejä he haluavat sitä toivoville erikseen järjestää.

Marita Liulia:

On vain ajan kysymys, milloin Suomessakin sukupuolineutraali avioliitto solmitaan sukupuolineutraalissa maistraatissa.

Jatkot kukin järjestää sitten haluamassaan uskonnollisessa, aatteellisessa tai maallisessa piirissä.

Pilvi Torsti:

Kannatan kirkon ja valtion erottamista toisistaan. Avioliiton ollessa kyseessä julkista valtaa käyttää maistraatti, joka vihkii kaksi täysi-ikäistä henkilöä avioliittoon. Sen jälkeen kirkko tai muu uskonnollinen yhteisö voi pitää omat seremoniansa, joihin lainsäätäjällä ei pidä olla mitään kantaa. Tämähän on käytäntö monissa maissa.

Pohdittaessa vihkimisoikeutta ja sitä, ketkä voivat solmia avioliiton on hyvä muistaa, että avioliitto on sosiaalisena instituutiona kirkkoa vanhempi ja universaalimpi. Ennen 1500-lukua avioliitto tunnettiin lähinnä perheiden tai sukujen välisenä taloudellisena järjestelynä ja se sai uskonnollisen aseman vasta uuden ajan alussa. Avioliitto tai sen tapainen järjestely tunnetaan myös niistä kulttuureista, joissa kristillisellä uskolla ei ole sijaa.

Tästä seuraa, että kirkko ei voi vaatia oikeutta määritellä, mitä lainsäädäntö tarkoittaa käsitteellä avioliitto. Jos laki tarkoittaa avioliitolla kahden ihmisen liittoa, jonka olemassaololla on perintöoikeudellisia ynnä muita vaikutuksia, ei se ole kirkon asia.

Vastaavasti en katso lainsäätäjällä tai yksittäisellä kansalaisella olevan oikeutta vaatia, että kirkko käsittäisi avioliiton olevan mitään muuta kuin mitä se oman dogminsa valossa pitää perusteltuna.

Paula Tuovinen:

Kyllä, mikäli kirkko ei hyväksy homoliittojen siunaamista.

Kirkkohäät ovat jo muutenkin enemmän kulttuurinen kuin uskonnollinen ja oikeudellinen seremonia: muodikas tapa ja juhla, jossa saa näyttäytyä.

Toki ne ovat monille myös vakaumuksellinen ja syvällinen juhla.

Jos vihkimisoikeus olisi maistraatilla, heteropari voisi halutessaan tilata kirkolliset satuhäät tai askeettisen, syvällisen siunaamisen liitolleen – kuinka vain. Ja homopari saisi rukoushetkensä.

Vaula Norrena:

Hienointa, mitä kirkko voisi tehdä, olisi tehdä itsensä tarpeettomaksi ihmisille ja yhteiskunnalle.

Eikö se olisi todellista laupeudentyötä. Antakoon kirkko vihkimisoikeuden maalliselle vallalle, niin siitä se pikkuhiljaa aukeaa. Sen jälkeen tulevat vapaamielisten omat hautausmaat, lapsen maistraatissa kastaminen ja rippikoulun lopettaminen tarpeettomana. Kouluaineena uskonto vaihdetaan etiikkaan, joka opettaakin samantyyppisiä asioita paljon ymmärrettävämmin ja nykyaikaisemmin.

Pyhä, ihmeellinen ja harras ei yhteiskunnasta häviä, vaikka kirkko katoaisi marginaaliin.

Johan nytkin suurin osa suomalaisista kokee pyhyyden ja hartauden kokemuksensa useimmiten luonnossa, kesämökillä, metsässä, ja vain harvoin kirkossa.

Riikka Ala-Harja:

Kirkon pitäisi luopua vihkioikeudesta ja vain siunata liitot – kaikki mahdolliset liitot.

Mitä vähemmän kirkolla on virallista, yhteiskuntaa teknisesti pyörittävää paperitointa, sen enemmän se voisi keskittyä oppiinsa lähimmäisenrakkaudesta ja armosta.

Juha Herkman:

Tasavertaisuusperiaatteen kannalta pitäisi. Tämä tarkoittaisi tosin melkoista resurssien lisäämistä maistraattien toimintaan. Asia hoituu, jos osa tällä hetkellä kirkollisverona maksettavasta rahasta suunnataan maistraateille.

Käytännössä vihkimisoikeudesta luopuminen tuskin toteutuu. Kyse on enemmän "heitosta" tai jopa "kiristyksestä", jolla kirkko yrittää kerätä kannatusta villinä vellovassa homokeskustelussa. Huovinen tietää, että vihkiminen on niin perinteikäs ja tunteita herättävä riitti, että sen avulla on helppo korostaa kirkon tarpeellisuutta.

Luulenpa, että Suomesta löytyy liian monta satumaisista kirkkohäistä haaveilevaa prinsessaa, jotta tällaiseen kaksoisjärjestelmään – vihkiminen maistraatissa, siunaus kirkossa – on tarpeeksi yhteistä tahtoa.

Mikko Lehtonen:

Avioliitto solmitaan yhteiskuntaa, ei taivasten valtakuntaa, varten. Jos kirkko ei kykene kunnioittamaan erilaisten ihmisoikeuksia, se ei ole ansainnut vihkimisoikeutta.

Toisaalta kirkon vihkimisoikeudesta luopumisen myötä Päivi Räsänen ja muut kristillisfundamentalistit (eivät tosiaankaan demokraatit!) pääsisivät kuin koira veräjästä. Kyllä niinkin ison ja ainakin toistaiseksi vaikutusvaltaisen organisaation kuin evankelisluterilaisen kirkon sisällä olisi keskusteltava siitä, onko farisealainen yhden raamatuntulkintatavan taakse piiloutuminen sitä lähimmäisenrakkautta, jota heterogeenistyvässä maailmassa tarvitaan niin kristityiltä kuin kaikilta muiltakin.

Silja Rantanen:

Tämä on hyödyllinen kiista. Valtiollinen lainsäädäntö on homoseksuaalien vihkimiskysymyksessä ristiriidassa kirkon tahdon kanssa. Kun tällainen ristiriita nousee esiin, kirkon ja valtion suhde selkiytyy. Molemmat osapuolet joutuvat punnitsemaan, pelatako demagogista peliä omien kannattajien suuntaan vai puhuako totta ja tehdä oikein.

Periaatteessa poliitikot ja papit joutuvat kyseisen ristiriidan eteen jatkuvasti. On hyvä, että julkinen kiinnostus pakottaa sekä poliitikot että papit julkistamaan perustelunsa omantunnon asioissa.

Anja Snellman:

Avataan päinvastoin vihkimisoikeus kaikille tarmokkaille tahoille. Tämä mahdollistaisi vihkimisen oikeuden myös erilaisille, pienemmille uskonnollisille yhdyskunnille ja yhdistyksille – miksei vaikka Setalle tai Kirjailijaliitolle.

Kun nyt jo markkinoidaan hampurilaisen ja kitaran mallisia ruumisarkkuja, voisi kuvitella että joku hoksaisi aika pian perustaa myös trendikkäitä vihkimisfirmoja.

Jyrki Kiiskinen:

Kirkko voisi keskittyä omiin seremonioihinsa ja luopua vähitellen yhteiskunnallisista tehtävistään. Silloin kirkko on vapaa tekemään mitä haluaa, etenkin jos se rahoittaa toimintansa pelkästään jäsenmaksutuloilla.

Anna Kontula:

Pidän Huovisen perusteluja ehdotukselleen huonoina: Huovinen taustoittaa kantaansa "luonnonoikeudellisella ihmiskäsityksellä ja luterilaisella uskolla", jotka sallivat vain miehen ja naisen välisen avioliiton siunaamisen.

Epäselväksi jää, mikä luonnonoikeudellinen ihmiskäsitys on – avioliitto sinälläänhän kuuluu enemmän kulttuurin kuin biologian alueelle. Uskonnolliseen traditioon vetoaminen on sekin ongelmallista, sillä kristinusko on olemassaolonsa aikana useita kertoja tarkistanut kantojaan ja muuttanut traditioitaan. Avioliitto ei edes kuulu alkuperäisiin sakramentteihin, vaan aina 900-luvulle asti sitä pidettiin ennen kaikkea maallis-juridisena sopimuksena.

Silti, kannatan lämpimästi vihkimisoikeuden maallistamisesta ja uskon, että se olisi luterilaiselle kirkolle siunaukseksi.

Erilaisten viranomaistehtävien myötä kirkosta on kehittynyt enemmän virasto kuin hengellinen keskus. Soisin kirkolla olevan enemmän aikaa Jumalalle ja vähemmän paperitöille.

Ero myös tasapainottaisi Suomessa toimivien kirkkojen keskinäistä asemaa. Huovisen ehdottama siunauskäytäntö on toiminut meillä useissa pienissä uskonyhteisöissä jo kauan. Lisäksi luterilainen kirkkokin suorittaa pelkän siunauksen esimerkiksi silloin, jos jompikumpi pariskunnasta ei kuulu kirkkoon.

Vihkimisoikeiden maallistaminen on jo käytössä joissakin Euroopan maissa, eikä se niissä ole johtanut uskonnon merkityksen rapautumiseen. Monille suomalaisille tärkeät kirkolliset häärituaalit voidaan ihan hyvin toteuttaa myös siunauksen puitteissa.

Antti Nylén:

Kuuma "homokysymys" on kiireellisimmin valtiollinen asia.

En tietenkään pidä byrokraattisesta ilmaisusta "sukupuolineutraali avioliitto": se ei tarkoita mitään avioliittoa (kenelläkään ei ole sellaista, ihmiset eivät ole "sukupuolineutraaleja"), mutta itse asia on silti kiistaton, yksinkertainen: koska elämme sekulaarissa valtiossa, jossa on täysi vakaumuksen- ja uskonnonvapaus, ihmisillä täytyy olla sama oikeudellinen asema, jos he haluavat julkisesti muodostaa elinikäisen, keskinäiseen päätökseen perustuvan liiton toisen ihmisen kanssa.

Kirkollinen puoli on paljon monimutkaisempi, ja olisi väärin vaatia kirkolta nopeita tai helppoja ratkaisuja tässä asiassa. Avioliiton teologiaa ei voi noin vain kirjoittaa uusiksi. Protestanttisessa kirkossa se lienee helpompaa kuin vanhoissa, mutta todellinen keskustelu on joka tapauksessa teologista: rukoillaanko, siunataanko, vihitäänkö, potkitaanko pellolle?

Uskon sisältö eli oppi toisin sanoen muuttuu yhtä hitaasti kuin usko.

Kun riittävän moni uskova uskoo, että homot ja lesbot voivat solmia liiton kirkossa ja kristillisessä traditiossa, se voi tapahtua ja oppi voi muuttua. Sitä tilannetta epäilemättä lähestytään ainakin Suomen luterilaisessa kirkossa. Tätä sanotaan demokratiaksi.

Kirkkohistoriassa moni hengellinen muutos on kansanhurskaudesta lähtöisin.

Näiden seikkojen vuoksi ja siksi, että avioliiton merkitys on uskovalle ennen kaikkea, ellei ainoastaan, hengellinen, pidän sopivana vaihtoehtona vihkioikeudesta luopumista. En itse asiassa näe siinä mitään huonoja puolia. Niin toimitaan monessa muussakin maassa, ja vähemmistökirkkojen piirissä Suomessakin.

Kun sitten valtiollisesti vihitty mies- tai naispari menee kirkkoon ja haluaa tuoda liittonsa Jumalan kasvojen eteen, ollaan olennaisen äärellä. Kuten sanottua, silloin on kirkon asetettava sanansa harkiten.

Eilina Gusatinsky:

Eiköhän maistraatti voisi olla ainoa virallinen taho avioliiton laillistamiselle.

Risto Pelkonen:

Kirkon oppi on kirkon oppi. Sitä eivät ulkopuoliset määrää. Jos eduskunta säätää lain sukupuolineutraalista avioliitosta, oppinsa säilyttävä kirkko luopuu vihkimisoikeudesta.

Autonomiaan kuuluu, että kirkko päättää itse omista asioistaan.

Antti Arjava:

Kannattaisi harkita täysin parisuhdeneutraalia yhteistaloussopimusta, jossa ihmisiltä ei kysyttäisi, miksi he haluavat asua yhdessä. Lasten asema on jo nyt säädelty erikseen, ja yhteiskunnan perhepoliittinen tuki voidaan kanavoida lasten kautta.

Tämä vapauttaisi kaikki uskonnolliset yhdyskunnat harkitsemaan omista lähtökohdistaan ja omassa tahdissaan, millaisia liittoja haluavat siunata.

Se helpottaisi luterilaisen kirkon lisäksi esimerkiksi ortodokseja ja muslimeja, joiden mielipiteellä tulevaisuudessa lienee nykyistä enemmän painoa.

Sirpa Kähkönen:

Kannatan siviilivihkimistä, jonka jälkeen pari voi halutessaan hankkia liitolleen kirkon siunauksen. Tämä vapauttaa kirkon vihkimään vain niitä, jotka kulloinkin katsotaan riittävän synnittömiksi saamaan Jumalan siunauksen.

Taannoinhan pidettiin sopimattomana eronneen vihkimistä uuteen avioliittoon. Nyt kun papit itsekin eroavat, tästä ei tunnu koituvan enää ongelmia.

Teivo Teivainen:

Papit lausukoot loitsujaan valitsemiensa kauppakeskusten ja pariskuntien edessä rakkaudella, perinteitä kunnioittaen ja ilman lainvoimaa.

Maria Pettersson:

Suomessa tulisi ottaa käyttöön niin sanottu Ranskan malli, jota sovelletaan jo monissa Euroopan maissa. Kaikki lain edessä tunnustetut avioliitot solmitaan siviilivihkimisellä, minkä jälkeen pariskunta voi hakea siunauksen haluamaltaan uskonnolliselta yhteisöltä – tai vaikka mennä uudestaan naimisiin uskonnon vaatimalla tavalla.

Uskonnolliset yhteisöt voivat itse päättää, millä ehdoilla ja millaisia ihmisiä ne haluavat siunata.

Nykyinen tilanne, jossa vain osalla uskonnollisista yhteisöistä on oikeus vihkiä maallisen lain edessä tunnustettuihin avioliittoihin, on sekava ja epätasa-arvoinen.

Harri Hautajärvi:

Monissa maissa, kuten vaikkapa Espanjassa, valtio tai kunnat hoitavat vihkimisasiat. Niin pitäisi olla Suomessakin.

Kun jotkut kirkonmiehet ovat pelotelleet, että sukupuolineutraalin avioliittolain toteutuessa kirkko luopuisi kokonaan vihkimisestä, on jätetty kertomatta, että siviilivihkiminen ei mitenkään estä avioliiton siunaustilaisuuden järjestämistä kirkossa. Sellaisen järjestävät jo nyt tuhannet suomalaisparit, joista toinen tai molemmat eivät kuulu kirkkoon, mutta jotka haluavat kumminkin kirkkohäät. Häävieras ei edes huomaa eroa avioliiton vihkimisen ja siunaamisen välillä, sillä eroa löytyy vain muutamista papin sanoista, muuten tilaisuudet ovat tismalleen samanlaiset.

Kirkoissa tapahtuvan vihkimisseremonian perinne ei ole kovin vanha Suomessa, mutta angloamerikkalaisen prinsessahääperinteen myötä se on viime vuosikymmeninä vahvistunut elämyksellisenä juhlana. Osaltaan siihen on vaikuttanut se, että Suomessa valtionkirkon asemaa ei ole haluttu horjuttaa, vaan siviilivihkiminen on haluttu pitää karuna, ankeissa ja harmaissa virastohuoneissa suoritettavana arkitoimituksena, jottei siitä tulisi suosittua, siis kilpailemaan kirkoissa tapahtuvan vihkimisen kanssa.

Esimerkiksi Tukholmassa on suosittua tulla vihityksi kaupungintalon kauniissa, ovaalin muotoisessa sinisessä juhlasalissa. On erittäin ymmärrettävää, että ihmiset haluavat tulla vihityiksi arkkitehtonisesti kauniissa kirkkosaleissa, mutta niiden rinnalle tarvittaisiin myös kauniita siviilivihkimisen juhlasaleja. Hienoja saleja löytyy monilta paikkakunnilla, ja Helsingissä voitaisiin vaikkapa Engelin suunnittelema Vanhan Raatihuoneen empiresali ottaa kaupunkilaisten vihkimispaikaksi.

Laki sukupuolineutraalista avioliitosta on kannatettava, mutta neutraaliuteen pitäisi pyrkiä myös valtion ja kuntien suhteessa uskontoihin ja kirkkokuntiin. On epätasa-arvoista, että Suomessa on edelleen yksi uskonto nostettuna ylitse muiden viralliseksi valtionuskonnoksi. Se on ristiriidassa perustuslaillisen uskonnonvapauden kanssa.

Kirkko ja valtio olisi jo aika erottaa toisistaan, kuten esimerkiksi Ranskassa tehtiin jo kauan sitten. Sitä vaadittiin ponnekkaasti Suomessa jo yli sata vuotta sitten, muun muassa Päivälehden ja Helsingin Sanomien taholta, mutta kehitys tässä asiassa on pysähtynyt.

Yksi etuoikeutettu, yrityksiltäkin pakkoveroja keräävä valtionkirkko ja -uskonto ei edusta enää nykypäivää, sillä tällainen monopolijärjestelmä syrjii muiden uskontojen ja vakaumuksien edustajia.

Suomi on monin tavoin kehittynyt maa, mutta omituinen jäänne on se, että päiväkodeissa, kouluissa ja armeijassa yhä edelleen tuputetaan ikivanhaa, tänne tuotua juutalaisen paimentolaiskansan uskontoa. Yliopistojen ja eduskunnan kaudet avataan tuon yhden uskontokunnan vanhoilla seremonioilla.

Demarit saivat vuosikymmenten kuluessa toteutettua kai kaikki keskeisimmät vaatimuksensa vuoden 1903 Forssan julistuksestaan, mutta ei tätä: "Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista."

Tähän vaatimukseen sisältyi ilmeisesti myös vihkimisten siirtäminen valtion ja kuntien hoidettavaksi. Demareista on kuitenkin tullut (myös) kirkkoasioiden suhteen taantumuksellisia konservatiiveja, esimerkkinä vaikkapa aiempi pääministeri Paavo Lipponen, joka liittyi takaisin kirkkoon ja järjesti julkisuutta saaneet kirkkohäät.

Claes Andersson:

Kirkko olisi erotettava valtiosta – se olisi kirkon ja koko yhteiskunnan etu. Sen jälkeen voitaisiin vihkiä avioliittoon kaikki, joilla on siihen laillinen oikeus. Kirkko voi sen jälkeen siunata kenet tahtoo.

Yrjö Juhani Renvall:

Jos se on ihmiselle kuuluvien perusoikeuksien esteenä.

Kirkko voisi tietenkin panna kaupan "satuhääkonseptin", joka jonkin verran saattaisi kuitata eroprosessissa menetettyjä verotuloja.

EI

Johanna Korhonen:

Vihkioikeutta kannattaa laajentaa muihinkin uskonnollisiin yhteisöihin, joissa joku osaa täyttää tarvittavat lomakkeet. Byrokratiaa pitää aina vähentää, ei lisätä.

Eero Huovisen kumma aloite oli eläkkeelle jäävältä piispalta vielä viime hetken pelotteluyritys avioliittolain uudistusta vastaan. Asiasta päätämme me kirkon jäsenet edustajiemme välityksellä.

Johannes Koroma:

Vihkimisoikeutta voidaan sen sijaan haluttaessa laajentaa kaikille siihen soveltuville yhteisöille. Kirkolla on oikeus on päättää, keitä se vihkii ja millä edellytyksillä.

Tapakirkollisuus ja siihen perustuvat palvelut ovat olleet helppo ratkaisu. Niiden perusteita tullaan nyt arvioimaan syvällisesti.

Jäsenyydelle on osoitettava perusteet ja kirkon on tultava lähemmäksi jäseniään, ylhäältä alas samalle tasolle jäsentensä kanssa. Samalla kirkon asemaa suhteessa yhteiskuntaan on syytä arvioida perusteellisesti.

Matti Kalliokoski:

Vihkimisoikeus ei liity suoraan tämänkertaiseen yhdenvertaisuuskeskusteluun. Vihkioikeus on Suomessa kymmenillä uskonnollisilla yhdyskunnilla. Evankelisluterilainen kirkko on niistä luultavasti avarakatseisimmasta päästä. On todennäköistä, että nämä yhdyskunnat saavat jatkossakin valita vihittävänsä oppiensa mukaan.

Vihkioikeuden rajaaminen tuskin on maallisen vallan tavoite. Sen sijaan kirkon olisi hyvä ottaa aloite keskustelussa työnjaosta juridisen parisuhteen ja kirkollisen vihkimisen välillä. Tulevaisuudessa voisi olla toimiva malli, että viranomaiset hoitaisivat parisuhteiden rekisteröinnin toimistotyönä ilman seremonioita. Sen jälkeen jokainen pariskunta saisi hakea haluamaltaan yhteisöltä siunauksen tai maalliset seremoniat.

Juridinen kohtelu olisi yhtenäistä, eikä perusoikeuskeskustelua sotkettaisi uskonnollisten yhteisöjen oppikiistoihin. Itse näkisin sen myös kirkon etuna.

Taru Mäkelä:

Maailman luomistyö on vielä kesken, myös kirkko kehittyy, kuten koko ihmiskunta. Aina parempaan päin. Mutta kasvaminen tekee kipeää, siksi kevään ruusut viivyttelevät puhkeamistaan.

Juha Sihvola:

Kirkon ei pidä luopua vihkimisoikeudesta, koska monet uskonnolliset ihmiset, niin homot kuin heterot, haluavat pyhittää avioliittonsa Jumalan edessä. Sen sijaan kirkon pitäisi rohkeasti hyväksyä sukupuolineutraali avioliitto, koska sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta jokaisella ihmisellä pitää olla mahdollisuus avioliittoon, jonka ensisijainen tehtävä on suojella rakkautta, sitoutumista ja uskollisuutta heidän elämässään.

Jos kirkko pitää kiinni vihkimisoikeudesta, pappeja voidaan painostaa virkamiesaseman sekä hallinto- ja tasa-arvolain perusteella vihkimään myös homoja, vaikka Kiviniemi toista lupailee. Jos sukupuolineutraali avioliittolaki säädetään, kirkon on noudatettava sitä, koska muu olisi syrjintää, tai luovuttava vihkimisoikeudesta tai koko virkamiesasemasta. Jälkimmäinen murentaisi kansankirkkoa vakavammin kuin luultavasti pintakuohuksi jäävä kirkosta eroamisliike. Joten toivottavasti järki ja moraali voittavat myös kirkossa.

Jos sen sijaan sukupuolineutraali avioliittolaki toteutuu ja kirkko haluaa pitää kiinni virkamiesasemasta, mutta ei suostu homojen vihkimiseen, tällöin maallisen yhteiskunnan ei tietenkään pidä hyväksyä kirkollisia vihkimisiä virallisiksi. Se olisi kansankirkon kuolinisku.

Jari Sarasvuo:

Tarkoitetaanko kysymyksellä: "Pitääkö kirkon vihkimisoikeudesta luopua?" vai "Pitääkö kirkon luopua vihkimisoikeudestaan?"

Kummin pain vain, vastaus on "ei".

Jos siellä ei pääse edes naimisiin, rippikoulu, ristiäiset ja hautajaiset eivät välttämättä enää riitä perusteeksi maksaa jäsenyysmaksua.

Kirkko sentään tekee arvokasta sosiaalityötä. Koetetaan pitää tämä jengi jotenkin kasassa, vaikka kirkko yrittääkin tehdä itsemurhaa Raamatulla.

Antti Alanen:

En ole kylläkään oikea henkilö vastaamaan, sillä en kuulu kirkkoon, josta erosin 16-vuotiaana. Liittyisin tosin kirkkoon nyt heti, jos joku kertoisi, missä on liity.kirkkoon.fi

Raamattu on homofobinen teos, mutta kristinuskossa on myös sympaattisia homoseksuaalisia vaiheita esimerkiksi keskiajan luostarihistoriassa. Siellä säilyi sivistyksen perintö.

Kristinuskon pääsanoma on "rakasta lähimmäistäsi". Koskee kaikkia, ei vain heteroja.

A.W. Yrjänä:

Evankelisluterilainen kirkko on tärkeä osa suomalaista yhteiskuntaa, identiteettiä ja kulttuuria, ja vihkiminen on kristinuskon sakramentti.

Jukka Mallinen:

En oikein käsitä miksi kirkon pitäisi luopua vihkimisoikeudesta – ulkopuoliselle koko kysymyksenasettelu on peräti mystinen.

Kirkko saa vihkiä ja olla vihkimättä kenet haluaa. Toivoisin tietysti että kirkossakin lisääntyisi suvaitsevaisuus niin toisia ihmisiä kuin heidän ajatuksiaankin kohtaan.

Max Arhippainen:

Kannatan täysin, että siviilioikeudellisesti siirrytään täysin sukupuolineutraaliin avioliitokäsitteeseen.

Mutta se ei ole ristiriidassa sen kanssa, että rekisteröidyille uskontokunnilla edelleen on oikeus vihkiä pareja omien sääntöjensä mukaan.

On muuten väärin puhua "kirkosta" yksikössä tässä yhteydessä, hyvin monella muulla rekisteröidyllä uskontokunnalla kuin evankelisluterilaisella kirkolla on vihkimisoikeus Suomessa.

Minna Tawast:

On vaikea ajatella, että kirkko luopuisi kristinuskon harjoittamisen kannalta näin keskeisestä instituutiosta. En näe sitä myöskään valtion kannalta ongelmana: laissa säädetään parisuhteen rekisteröinnistä, jonka voi toimittaa maistraatti tai kirkko – kirkko omien sääntöjensä mukaan, valtio toivottavasti pian uudistetun avioliittolain mukaan. Kirkon tämänhetkinen konservatiivinen kanta on tietysti ongelma niille kirkkoon kuuluville, joiden parisuhdetta kirkko ei hyväksy. Tässä tilanteessa harva kyseenalaistaa parisuhteensa, useampi kyseenalaistaa kirkon. Kyse on henkilökohtaisesta uskosta ja suhteesta kirkkolaitokseen.

Kirkon tämänhetkinen konservatiivinen kanta on ongelma myös kirkolle, sillä homoliitoista syntynyt keskustelu on nostanut jälleen pintaan instituution sisäiset vakavat erimielisyydet. Mikäli konservatiivien kanta kirkolliskokouksessa voittaa, se vie kirkon yhä kauemmaksi rakkauden ja armon sanomaa korostavista jäsenistään, lukuisista maallistuneista jäsenistään sekä kirkkoon kuulumattomista suomalaisista. Siinä ei vihkimisoikeudesta luopuminen auta.

Jos kuuluisin kirkkoon, yrittäisin muuttaa sen konservatiivista ja toimimatonta "moniarvoisuutta" äänestämällä ja pyrkimällä vaikuttamaan päätöksenteon rakenteiden uudistamiseen. Pyrkisin myös selkiyttämään moniarvoisuuden näkyvyyttä käytännössä sekä sen suhdetta itse uskoon.

On aivan selvää, että kysymys homoavioliitosta tuottaa kirkon piirissä päänsärkyä ja vaatii aikaa. Niin vaati naispappeuskin, mutta lopulta se meni kuitenkin läpi.

Välillä tuntuu, että suomalaiset kirkkoon kuuluvatkin ovat niin vieraantuneita kirkosta ja uskonnon harjoittamisesta, että he hämmästyvät suuresti, kun kirkon fundamentalistit avaavat suunsa ja muistuttavat ajatuksenjuoksunsa jähmeistä perusteista. Siellä he kuitenkin ovat aina olleet.

Sampo Terho:

Vihkiminen on kirkon keskeisimpiä ja perinteisimpiä tehtäviä. Kaksinkertainen seremonia olisi huono ratkaisu kaikkien kannalta, koska kukaan tuskin haluaa (vakaumuksensa puolesta tai muutenkaan) mennä naimisiin sekä maistraatissa että kirkossa.

Ben Zyskowicz:

Monet parit haluavat kirkollisen vihkimisen.

Markku Ruotsila:

Kristilliseen avioliittoon voi vihkiä vain kristillisessä kirkossa. Jo nyt voi maistraatissa vihkiä ei-kristilliseen avioliittoon. Jälkimmäinen vaihtoehto on jo nyt avoinna niille, jotka jostain syystä eivät voi tai halua sitoutua siihen, mitä kristillinen avioliitto merkitsee. Missä kohtaa tätä yhtälöä on nyt yhtäkkiä niin suuri ongelma?

Jos ei halua elää kristillisen uskon ja opin mukaisesti, ei kai halua tulla kirkossa vihityksikään – ei ainakaan pitäisi haluta, sillä noiden kahden yhtälöinti on absurdia. Jos taasen maallinen valtiovalta aikoo alkaa pakottaa kirkkoa toimimaan peruskirjaansa – so. Raamattua – vastaan, voimme vain toivoa, että kirkko pysyy uskollisena peruskirjalleen eikä taivu painostajille. Valitettavasti tästä ei viimeaikaisen kehityksen valossa ole mitään takeita.

Osmo Rauhala:

Kunhan muitakin juridisesti päteviä tapoja solmia avioliitto on olemassa, kirkko voi vihkiä ne, jotka haluavat parisuhteensa kirkossa virallistaa. Vaihtoehtoja ei pidä kaventaa.

Juha Kuisma:

Sukupuolineutraali avioliitto ei ole keneltäkään pois. Päinvastoin: sitä voi vakavasti perustella myös perhe-instituution vahvistamisen näkökulmasta.

Jos valtiollinen lainsäätäjä säätää sukupuolineutraalin avioliittolain, jää kirkon ratkaistavaksi mitä se tekee. Se voi konservatiivisena reaktiona torjua kaikki uudistukset. Se voi hyväksyä piispojen esittämän parisuhteen kristillisen siunauksen. Tai se voi tarjota vihkimisen kaikille avioliittoon haluaville.

Vihkimisoikeudesta luopuminen olisi sakramentista ja kirkon tehtävästä luopumista ja kuulostaa oudolta kiukuttelulta.

Kirkon pitää kulkea siellä missä kansa kulkee. Kansankirkolla ja fundamentalismilla on se ero, että kansankirkko on elävän elämän ääninen, mutta fundamentalisti haluaa kuulla vain yhden totuuden ja sulkee siksi muut äänet pois.

Janne Gallen-Kallela-Sirén:

Ruotsin malli on hyvä. Kirkko säilyttää vihkimisoikeuden ja vihkii pareja myös sukupuolineutraaleihin avioliittoihin.

Saila-Mari Kohtala:

Olen niin väsynyt tähän vihanpitoon. Olen väsynyt mediaan joka ruokkii tätä vihaa. Ja olen väsynyt meihin ihmisiin, jotka luemme ja tuemme näitä vihajuttuja.

Silläkin uhalla, että kuulostan lapselliselta tai hurskastelevalta haluan sanoa tämän: rakastakaa ihmiset toisianne. Ja sitten rakastakaa vieläkin enemmän. Olen huolissani etenkin lasten ja nuorten kohtalosta tässä maassa, eikä minkään sortin vihailu mitenkään edistä heidän asiaansa.

Kansankirkon aika alkaa olla ohi. Se onkin ollut yhtenäiskulttuurin viimeisiä saarekkeita. Tosin varsin paperisesti, sillä kuten nyt nähdään, enemmistö on ihan hiljaa, eikä ehkä oikeastaan välitäkään, jolloin ääripäät saavat äänensä erinomaisesti kuuluviin.

Pappisperheen kodinperintönä olen saanut opin laajakatseisesta uskosta, joka perustuu rakkauteen ja armoon, ei mihinkään muuhun. Edes hallinnolla, toisin sanoen kirkolla ei ole niin väliä loppujen lopuksi – rovasti-isäni ei koskaan ole pitänyt kirkkoherra-sanastakaan, kun siinä on se ylemmyydentuntoinen termi herra.

Silti en haluaisi, että kirkkomme muuttuu täysin seremonialliseksi.

Siksi toivoisin, että vihkimisoikeus säilyy kirkolla – toki laajakatseisesti ymmärrettynä.

Kirkon on ylipäätään otettava rohkeammin kantaa yhteiskunnan isoihin asioihin: vähemmistöjen oikeuksiin, maahanmuuttokeskustelun ja ylipäätään muukalaispelon holtittomuuteen, lasten ja nuorten pahoinvointiin ja niin edelleen. Nythän kirkko ei tätä uskalla tehdä, koska jos yrittää miellyttää kaikkia, ei miellytä ketään, ja silloin sitä on vain nössön keskivertona ihan hiljaa. Kirkon on siis tehtävä valintoja, ja siksikin ns. kansankirkon mureneminen on hyvä asia.

Silti uskon vahvasti perinteisiin. Tällä en tarkoita fundamentalistisia tulkintoja, vaan esim. virsiä, jotka säilyvät tuttuina vuodesta toiseen. Nyt kirkko em. rohkeiden kannanottojen pelossa keskittyy ihan vääriin, pintapuolisiin asioihin – vihkimisoikeudesta luopumiseen, virsikirjan uudistuksiin, raamatunkäännöksen modernisointeihin ja muuhun potaskaan, jolloin kirkon olemassaolon viimeinenkin merkitys katoaa.

Haluan siis rohkean kirkon, joka pitää kuitenkin kiinni perinteistään.

Sillä niitä perinteitä – pintapuolisia tahi ei – ja jatkuvuutta me väsyneet lampaat elämän epävarmuuden keskellä kuitenkin kaipaamme.

Arno Kotro:

Päinvastoin, kirkon pitäisi vihkimisestä luopumisen sijaan laajentaa se myös homoparien oikeudeksi.

Samalla sopii kyllä toivoa, että kirkon ja uskonnon rooli yhteiskunnassa pienenisi. Kehittynyt moraali ei tarvitse ankkurikseen uskonnollisia dogmeja, jotka liian usein ovat rakentavan eettisen argumentoinnin este, kuten viimeaikaisessakin keskustelussa on nähty.

Uskontovetoisen moralismin suhteellisuudentajuttomuus, itsekeskeisyys ja perspektiivien puute on hämmentävää. Vai mitä pitäisi tuumia näkemyksestä, että koko suunnattoman maailmankaikkeuden ja sen triljoonat aurinkokunnat luonut Jumala olisi kiinnostunut siitä, mitkä elimet kenenkin makuuhuoneessa löytävät toisensa?

Sanna Kekäläinen:

Osa homoseksuaaleista kamppailee oikeuksistaan kirkossa, osa homoseksuaaleista haluaisi yksinkertaisesti naimisiin ilman uskonnollista vakaumusta. Heteroseksuaaleilla ei ole oikeutta rekisteröityyn parisuhteeseen vaihtoehtona avioliitolle, ja pitkääkään avoliittoa ei rinnasteta avioliittoon mikä johtaa aivan pöyristyttäviin tilanteisiin esimerkiksi avopuolison kuollessa.

Kirkko ja valtio tulisi entistä selkeämmin erottaa toisistaan. Se saattaisi olla parasta molemmille. Tällöin olisi kirkon ja kaikkia sukupuolisuuntauksia edustavien seurakuntalaisten asia päättää vihkimisoikeuksista niiden vaihtoehtojen puitteissa joita on, ja kirkon ulkopuolisille, kaikkia sukupuolisuuntauksia edustaville kansalaisille tulisi löytyä neutraali ja yhdenvertainen tapa järjestää suhteensa institutionaalisesti.

Nykyinen avioliittokäytäntö maistraatissa on esimerkki joka suuntaan vesitetystä kompromissista. Se ei ole kristillinen, ei maallinenkaan, ja silti olevinaan vähän molempia. Se ajaa ainoastaan heteroseksuaalisen ja nimikristillisen maailman mallia.

Jaakko Heinimäki:

Vihkimisoikeudesta voi kyllä luopua, mutta ei ole mitään syytä, miksi siitä pitäisi luopua.

Mitä Ylen suureen homokeskusteluun taas tulee, sen asetelma oli perin kummallinen. Ohjelmaan oli kerätty ihmisiä, jotka olivat profiloituneet homoseksuaalisuudesta käydyssä keskustelussa. Mukaan oli jostakin kumman syystä suostunut myös piispa Matti Repo, jonka erityisosaamisaluetta on pikemminkin uskonto kuin seksi. Hän ei ole koskaan osoittanut mitään mielenkiintoa homodebatteja kohtaan.

Ohjelman vastaava tuottaja Jyrki Richt on kertonut pyytäneensä Repoa mukaan siksi, ettei hän halunnut "boikottipiispaa".

Äärikonservatiivisen kirkollisen liikkeen Kansanlähetyksen (jonka eläkkeellä olevan johtajan Luther-säätiö äskettäin vihki kirkosta riippumattomaksi vastapiispaksi ja joka siitä syystä menetti pappisoikeutensa) lehti on nimittäin kehottanut lukijoitaan boikotoimaan viittä liian liberaalina pitämäänsä luterilaista piispaa (yhdeksästä) – ja Richt halusi osallistua fundamentalistien boikottiin. Hän oli kyllä kutsunut paikalle samaisen Kansanlähetyksen kustannuspäällikön ja aktiivikansanlähetysläisen poliitikko–lääkärin.

Tuoreehko tamperelaispiispa joutui kokemattomuuttaan harjoittelemaan suoraa televisiodebattia suuressa homoillassa. Hän ei saanut kakistettua suustaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispojen linjausta, jonka mukaan a) homous on ihan ok, se ei ole synti tai sairaus eikä siitä tarvitse eheytyä, b) homon ei tarvitse elää selibaatissa, c) kirkko haluaa tukea homoseksuaalisessa parisuhteessa eläviä ja d) rekisteröidyn parisuhteen solmimisen yhteydessä voidaan viettää rukoushetki.

Näin ovat Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat asian ajatelleet. Miksi Repo ei kertonut sitä?

Keskustelu paljasti suuren ongelman kirkossa: johtajat myötäilevät kaikkein vanhoillisimpia ääniä ja haluavat pitää heidät mahdollisimman tyytyväisinä. Mutta joukkoero osoittaa, että sellaisen aika on nyt ohi. Kaikkein vanhoillisimmat ja kovaäänisimmät eivät ole kirkolle mitenkään erityisen tärkeä porukka, eivät ainakaan sen tärkeämpiä kuin muutkaan, eivät he mitään ykkösluokan kristittyjä ole, ainakaan sen ykkösluokemman kuin kukaan muukaan.

Suuri homokeskustelu olisi ollut kovin toisen näköinen, jos piispa olisi selkeästi puuttunut konservatiivikristittyjen vaahtoamiseen ja sanonut, että ainakin piispojen mielestä homous on ihan ok, se ei ole synti tai sairaus eikä siitä tarvitse eheytyä ja niin edelleen.

Janne Saarikivi:

Maassamme on uskonnonvapaus. Valitettavasti monet eivät tyydy tähän, vaan haluavat sen lisäksi vapauttaa meidät kaikki uskonnoista. Tämä on tavoite, joka toteutuessaan ei vähennä uskonnollisuutta, vaan tuo tilalle uusia uskontoja, joita nimitetään esimerkiksi vapaudeksi, edistykseksi tai tieteeksi.

Jo tällä hetkellä voi jokainen hankkia oman vakaumuksensa mukaisen vihkimyksen. Kirkollinen vihkiminen koskee vain niitä, jotka sellaisen haluavat. Parisuhteiden rekisteröintimahdollisuus taas on jo poistanut valtaosan niistä epäkohdista, jotka liittyivät homojen ja lesbojen parisuhteiden asemaan. En vastusta myöskään lesbojen tai homojen avioliittoja, en siviili-, enkä kirkollisia liittoja, vaikkakin kirkon tulee itse päättää asiasta.

Lopuksi haluan sanoa, että kun luen viimeaikaista keskustelua kirkosta, sydäntäni särkee. Henkilöt, jotka ovat kristittyjä samassa mielessä kuin skinit ovat isänmaallisia, häpäisevät rakkaudettomilla mielipiteillään kaikki meidät muut kristityt. Kirkko, jonka tulisi olla järkähtämätön evankeliumin julistamisessa ja ihmisen puolustamisessa epäröi ja etsii suosiota sekä suojelee verotulojaan.

Herra armahda!

Heikki Hiilamo:

Vihkioikeudesta luopuminen pysäyttäisi tuskallisen hitaan mutta kuitenkin etenevän prosessin homoliittojen hyväksymiseksi kirkossa. Se olisi kädenojennus konservatiiveille.

Sitä paitsi kirkolla ei ole enää monopolia vihkimiseen, vaan kirkkovihkiminen on vaihtoehto siviilivihkimiselle.

Aikaisemmin sisältä ja nyt sivusta katsoen erobuumissa on kyse siitä, että kaavoihin kangistuneen ja kirkon johtoa myöten valitettavan yleisen teologian mahdottomuus vihdoin paljastuu – kuin keisarin uudet vaatteet – suurelle yleisölle. Piispojen on turha puhua ruokaturvasta tai maailman köyhistä tai ylipäätään tavoitella laajempaa kantavuutta mille tahansa hyvää elämää koskeville kannoilleen, jos he samaan aikaan tosiasiallisesti syrjivät ihmisiä seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Tämä sotii yksinkertaistakin moraalitajua vastaan – ja vie pohjan kirkon sanoman uskottavuudelta.

Konservatiivit yrittävät väistää keskustelun sanomalla, että kyse on vain pienestä kysymyksestä ja että kirkon toiminnan ydin on muualla. Tämä ei ole totta. Kyse on kaikkein tärkeimmästä eli siitä miten Raamattua luetaan: onko se lakikirja vai kertomus armosta ja myötätunnosta.

Erobuumi osoittaa myös, miten jäykkä ja vanhentunut on kirkon hallinto. Homokantaa on pyöritetty jo vuosia erilaisissa toimikunnissa ja työryhmissä. Valmisteluun on käytetty miljoonia euroja kirkollisveroja. Lopputulos on edelleen epävarma. Varmaa on se, että rintamalinjat alkavat nyt jyrkentyä ja taistelu kirkosta koventua.

Antti Ahlava:

Monet menevät naimisiin kirkkohäiden vuoksi.

Miksei myös muilla elämän laadun ja sisällön asiantuntijoilla kuten lääkäreillä, asianajajilla, psykologeilla ja arkkitehdeilla voisi olla oikeus vihkiä pareja?

Jaakko Aspara:

En aivan ymmärrä, miksi sukupuolineutraalien avioliittojen hyväksymisen laissa pitäisi johtaa kirkon luopumiseen perinteisestä vihkioikeudesta. (Eli en ole aivan varma myöskään, ymmärränkö kysymyksen oikein). Mutta jos kirkko haluaa vihkioikeudesta luopumalla yrittää välttyä joutumasta ottaa kantaa kysymykseen, pitäisikö sen vihkiä myös samaa sukupuolta olevia, kyseessä on jonkin sortin pelkuruus.

Kyllä kirkolla pitäisi olla rohkeutta ottaa selkeä kanta ja tehdä päätös joko vihkiä kaikkia samalla tavalla, tai todeta, että kirkko vihkii virallisesti edelleen vain heteropareja perinteidensä mukaisesti (vaikka maistraatissa vihittäisiin myös homopareja).

Asian vältteleminen vihkioikeudesta luopumalla edustaa ymmärtääkseni asian lakaisemista maton alle, mitä en voi kannattaa.

Atso Almila:

Nykyaika on kohdattava ja nurkat siivottava.

Tukea on tarjottava esimerkiksi Kuopion piispa Wille Riekkiselle ja hiippakuntadekaani Sakari Häkkiselle, jotka ilmaisivat torstain Hesarissa, että "homoseksuaalien syrjintä kirkossa on lopetettava". Heitä, rohkeita kirkon edustajia kohtaan, nousee varmasti voimakas vanhoillinen vastustus, mutta enemmistö on ajan myötä heidän takanaan.

Risto Ruohonen:

Miksi, kirkollinen vihkiminen on kristilliseen kirkkoon kuuluva uskoon ja uskontoon liittyvä keskeinen tapahtuma ja näin kirkon oma asia.

Avioliiton vahvistaminen tapahtuu jo nykyisin myös muulla tavalla ja on tulevan avioparin itse päätettävissä.

On tärkeää, että kaikki ovat oikeudellisesti tasa-arvoisia – johon kai myös lainmuutoksella tähdätään.

Laki säätänee ihmisten oikeuksia, kirkko päättäköön uskonnollisista toimituksista.

Risto Volanen:

Ylen Kakkonen käytti 70-luvun jekkua ja kutsui lyötäväksi tarkoitetulle puolelle äärimmäisyysihmisiä.

Petri Merenlahti:

Vihkimisoikeus voi säilyä kirkolla. Toisaalta sekin malli on minusta ihan mahdollinen, että avioliittoon vihkimisestä tulee puhtaasti yhteiskunnallinen toimitus, jonka kirkko siunaa pyydettäessä. Kummassakin tapauksessa kirkon tulee kohdella hetero- ja homopareja samanarvoisesti niin, että molemmilla on halutessaan oikeus saada liitolleen kirkollinen siunaus.

Kuten piispainkokouskin on todennut, kirkossa ei saa syrjiä ketään seksuaalisen suuntautuneisuuden takia. Lisäksi kirkon tulisi puolustaa aktiivisesti ja näkyvästi seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

Homoseksuaalit ovat maailmassa yhä syrjitty ja haavoittuva vähemmistö, ja näiden puolustaminen on kristillisen lähimmäisenrakkauden mukainen velvoite ja kirkon tehtävä. Tämän tulisi näkyä selvästi, ja missään nimessä kirkko ei saisi myötävaikuttaa homokammon ja ennakkoluulojen lisääntymiseen.

Onneksi kirkossa on myös suuri joukko ihmisiä, jotka toimivat kristillisen vakaumuksensa pohjalta aktiivisesti homofobiaa vastaan ja ennakkoluulojen poistamiseksi. On tärkeää, että he saavat samoin ajattelevilta mahdollisimman suuren tuen marraskuun kirkollisvaaleissa. Koska äänestysprosentti on perinteisesti ollut alhainen, pienelläkin kansanliikkeellä voisi nyt olla suuri vaikutus. Ehdokkaan läpimenoon riittää suhteellisen pieni äänisaalis.

Jukka Relander:

Avioliiton solmimisen kannalta suurimmat päätökset tehdään kahden ihmisen välillä, aivan sama siunaako lopputuloksen kirkko, valtio, moskeija tai joku muu. Aika monet ihmiset haluavat kirkossa naimisiin, miksei heille sitä sallittaisi?

Olisi mielekkäämpää työskennellä sen hyväksi, että myös homoille avautuisi tämä mahdollisuus, kuin ottaa tämä mahdollisuus normiheteroilta pois.

Laura Kolbe:

Ei pidä, mutta kirkon soisi sallivan sateenkaaren kaikki värit toiminnassaan; kirkon edustajien vakaumuksen mukaisesti.

Yhtä ratkaisua ei ole, kirkko toimikoon joustojensa ja perinteensä välimaastossa.

Katja Boxberg:

Kirkon pitäisi katapultata itsensä 2010-luvulle, mieluiten pikaisesti.

Eero Huovinen on joviaalista maineestaan huolimatta kirkon konservatiivi. Kesäinen heittonsa oli tarkoitettu kiristykseksi enemmän kuin vakavasti otettavaksi ehdotukseksi.

Kaarina Kaikkonen:

Kyllä kirkoilla saa olla oikeus vihkiä ihmisiä avioliittoon. Mutta ei yksinoikeutta, uskonto on vapaaehtoista.

Ajan myötä moraalikäsitykset muuttuvat niin yhteiskunnissa kuin seurakunnissakin. Naisten äänioikeutta ja koulutusta ennen vastustettiin, nyt uusista papeista enemmistö on naisia. On vain ajan kysymys milloin kirkko vihkii homoja avioliittoon ja papeiksikin.

Nyt tulisikin houkutella suuret joukot äänestämään vallankumouksen puolesta kirkollisvaaleissa, jos halutaan että myös homoparit saavat toivovansa kirkollisen vihkimyksen.

Ihmisen biologia on silti rakentunut siten että lisääntymiseen tarvitaan mies ja nainen. Homot eivät voi saada keskenään lapsia luonnollisesti. Tämä ei ole suvaitsemattomuutta osoittava asenne, vaan tieteellinen tosiasia.

Lisääntyminen on kasvi-, eläin- ja ihmiskunnan luontainen pyrkimys ja elinehto. Luulenpa että lähes jokainen toivoo geeniensä jatkuvan, lapsettomuus aiheuttaa kätkettyä surua ja pelkoa yksinäisestä vanhuudesta. Siksi oman rakkaan lapsen mahdollinen homouskin voi äitejä ja isiä hämmentää, aivan samoin kuin muusta syystä johtuva lapsettomuus. Suvaitsemattomuudella, raamatunlauseilla, kirkolla tai poliittisilla asenteilla ei asian kanssa ole tekemistä, totta kai jokainen äiti lastaan rakastaa ja haluaa että tämä tulisi mahdollisimman onnelliseksi sellaisena kun on.

Tietämättömyyden ja siitä johtuvan ennakkoluulon poistamiseksi tulisi panostaa tutkimukseen homouden syistä ja asiantuntijoiden pitäisi käydä julkista keskustelua ilman raamatunlauseita tai politiikkaa. Tyhmiäkin kysymyksiä tulee voida esittää ja niihin asiallisesti vastata ilman leimaamista.

Media on nyt herättänyt yleisen uteliaisuuden aiheeseen. Mitä seksuaalisuus tarkoittaa? Onko ympäristöllä vai perimällä merkitystä seksuaalisen identiteetin muodostumisessa? Onko suuntautuminen läsnä jo vauvassa? Onko kyse aivojen rakenteesta vai rauhasten hormonituotannosta johon voi vaikuttaa? Voiko seksuaalinen suuntautuminen tarttua esikuvien, protestiliikkeen, muodin tai mallioppimisen kautta? Tuleeko lapsesta helpommin homo jos hän näkee vanhempiensa tai ystävien homorakastelua? Tai jos näkee sitä televisiossa? Tai jos nuoren ensimmäiset seksuaaliset orgasmit tulevat homorakastelusta? Ovatko heterous ja homous meissä kaikissa yhtä vahvasti läsnä, ja ratkaiseeko jokin kokemus, kumpi puoli vahvistuu? Voivatko molemmat puolet olla läsnä samanaikaisesti? Onko homous tai heterous silmien värin kaltainen ominaisuus, josta ei pääse irti vaikka haluaisi? Vaikuttaako kasvatus, mikä on isäsuhteen, äitisuhteen tai sisarsuhteiden merkitys? Onko raskauden aikaisella ravinnolla tai hormonipillereillä merkitystä?

Aiheettomiakin pelkoja ja ennakkoluuloja voi ihmisten sisällä kyteä monenlaisia. Tärkeintä on, että hyväksymme toistemme erilaisuuden ja tasa-arvoisuuden.

Homoja on historian saatossa kohdeltu järkyttävän kaltoin maailmanlaajuisesti niin uskonnottomissa kuin uskovissakin maissa. Sosialistiset maat sulkivat homoja vankilaan, islamilaiset tappoivat ja niin edelleen. Pohjois-Eurooppa ja luterilainen kirkko on sentään kulkenut vapaamielisyyden eturintamassa.

Tänä päivänä jo koko kysymyksenasettelu tasa-arvosta on outo, ainakin taiteen kentillä homoja on runsaasti johtotehtävissäkin, joten puheet syrjinnästä tuntuvat liioittelulta.

Osmo Soininvaara:

Ei tarvitse. Valtio varmaankin säätää sukupuolineutraalista avioliitosta.

Jos kirkko kieltäytyy niistä, ne solmitaan maistraatissa. Voisi tietysti ajatella, että tämän jälkeen kaikki avioliitot solmittaisiin maistraatissa ja kirkko vain siunaisi ne myöhemmin – vahvistaisi avioliiton Jumalan edessä – kuten monissa maissa tapahtuu.

On kirkon asia, miten se suhtautuu homo- ja lesboliittoihin. Samoin on kirkon asia, haluaako se jatkaa avioliiton solmimista niiden ihmisten osalta, joiden parisuhteen se hyväksyy. Kirkkohäät ovat niin syvällä ainakin osan suomalaisista ajatustavassa, ettei sitä tarvitse lainsäädännöllä lopettaa.

Kokonaan toinen asia on, että tällainen kahden oven reitti tulee johtamaan siihen, että moni kirkon siunausta avioliitolleen haluava heteroparikin valitsee siviilivihkimisen ja kirkon siunauksen pelkästä solidaarisuudesta ja halusta kunnioittaa kanssaihmistensä ihmisarvoa.

Voi olla, että kirkkohäät tämän johdosta pikkuhiljaa jäävät vain niiden fundamentalistien rituaaleiksi, jotka häissäänkin haluavat tölviä sukupuolivähemmistöjä osoittamalla, että me sentään olemme eri kastia. Tällainen kehitys voi vahingoittaa kirkkoa enemmän kuin kirkkohäistä luopuminen ja siirtyminen siviilivihkimiseen kaikkien osalta.

On pitkään ollut odotettavissa, että kirkko on ajautumassa kriisiin uusi- ja vanhatestamentillisen suuntauksen kanssa. Niiden, jotka nyt eroavat kirkosta, olisi viisaampaa odottaa kuukausi ja äänestää seurakuntavaaleissa. Nyt he ovat jättämässä kirkon aivan vääriin käsiin.

Tosin kirkkoa uhkaa hajaannus myös siinä tapauksessa, että kirkko vaalien seurauksena päätyy tyystin vapaamielisten haltuun.

Markku Jokisipilä:

Meneillään oleva keskustelu joukkoeroineen kouluttanee kirkkoa sen verran, että näkemyksiä aletaan päivittää 2000-luvulle ja samaa sukupuolta olevia parejakin pian vihitään.

Jos vanhoillisten melskaus ja pyrkimys nostaa omat näkemykset moraalisesti oikeaoppisiksi ohjeiksi kaikille jatkuu, sitten voidaan kyllä miettiä uudestaan.

Sitä, että meillä nyky-Suomessa on Raamattua kirjaimellisena ohjeena pitäviä ihmisiä, pidän kyllä enemmän kuin hämmästyttävänä.

EN OTA KANTAA

Osmo Pekonen:

Kuulun itse katoliseen kirkkoon, enkä rupea neuvomaan mitä ratkaisuja muiden uskontojen pitäisi tehdä.

Jaakko Hämeen-Anttila:

On kirkon oma asia, tahtooko se luopua vihkimisoikeudesta, mutta jos valtiollinen laki ja kirkon kanta menevät pahasti ristiin, on tietysti helpointa, jos erotetaan avioliitto maalliseksi, oikeudelliseksi toimenpiteeksi ja kirkolliseksi seremoniaksi.

Ami Hasan:

En ole homo enkä kuulu kirkkoon. Avioliittoon minut on vihitty kahdesti, kummallakaan kerralla siihen ei tarvittu kirkkoa enkä usko että kirkko olisi liitoistani sen parempia tehnyt.

Periaatteessa olen sallivuuden kannattaja, niinpä kannatan homojen oikeutta olla homoja – liitossa tai ilman – ja evankelisluterilaisen kirkon oikeutta päättää siitä keitä he suostuvat liittoon vihkimään.

Eri keskustelu on sitten se, onko kirkko yhtä kuin suhteellisen pieni määrä kirkonmiehiä vai onko se kaikkien seurakuntalaisten yhteenliittymä. Ja ratkaiseeko silloin enemmistön kanta, vai pitääkö asiasta saada yksimielisyys kaikkien seurakuntalaisten kesken. Toki kannatan myös jokaisen oikeutta erota yhteisöstä jonka periaatteita tai toimintamalleja hän ei allekirjoita.

Otan varmaan asiaan jyrkemmän kannan jos joskus itse hurahdan jompaankumpaan aatteeseen – mistä sitä koskaan tietää.

Tommi Uschanov:

Koko kysymyksellä on merkitystä juuri niin kauan kuin kirkko muutenkin nauttii sitä samaa kulttuurista arvovaltaa, joka ylipäänsä tekee kysymyksen esittämisen mielekkääksi.

Jos vihkimisoikeudesta luovuttaisiin, se ei vaikuttaisi niihin, jotka muutenkin haluaisivat hakea avioliitolleen kirkon siunauksen, vaikka sitten epävirallisenakin, ja tunnustaa näin kirkon arvovallan omassa elämässään.

Kysymyksellä on merkitystä täsmälleen siinä määrin kuin näitä ihmisiä on suomalaisten naimisiinmenijöiden joukossa – pitkällä tähtäimellä epäilemättä vähenevästi. Muille on olemassa vaihtoehto jo nyt.

Soila Lehtonen:

Kirkko vihkiköön jäseniään, ja se voisi edelleen olla juridisestikin pätevä sopimus, koska siten säästyisi valtion varoja (ei tarvita maistraattia).

Mutta sukupuolineutraali avioliitto on juridinen sopimus, jolla ei ole mitään tekemistä minkään teologian kanssa ja jonka on syytä olla voimassa Suomessakin.

Miksi piispainkokous/kirkko katsoo nyt asiakseen vastustaa myös valtiollista/juridista sukupuolineutraalia avioliittoa?

Miksi kirkkoa ja valtiota ei Suomessa ole erotettu toisistaan jo aikoja sitten?

Jos Raamattu on pyhä ja sen kirjainta on noudatettava, miksi kirkko pitää kiinni esimerkiksi homoliittojen vastustamisesta, mutta on täydellisesti hylännyt Raamatun tekstit esimerkiksi orjuuden hyväksyttävyydestä ja avioeronneiden uusista liitoista (pappienkin)?

Kirkon jäsen, joka haluaa siunauksen homoliitolle, joutuu toistaiseksi valitsemaan: joko hän eroaa kirkosta, ellei sitä saa tai pysyy kirkossa ja yrittää vaikuttaa äänestämällä siihen, että tämäkin kirkon käytänne muuttuu.

Tuomas Enbuske:

Ymmärrän että tämä on tärkeä ja herkkä asia uskoville ja uskossa oleville homoille. Ja kaikki sympatiani ovat heidän puolellaan.

Mutta näin uskonnottomana koko homma on kuitenkin minulle melko yhdentekevää.

Maalliset lait pitäisi pistää mahdollisimman kauas minkään uskonnon vaikutuspiiristä. Ja jos joku sen jälkeen haluaa mennä naimisiin vaikka muinaisen skandinaavisen jumaltaruston riittien mukaan, niin siitä vaan. Uskonnot päättäkööt itse riiteistään.

Helena Hiilivirta:

En ota kantaa, mutta mietin, mitenköhän paljon enemmän byrokraattista touhuilua maahamme siunaantuisi, jos kahden toisiaan rakastavan ihmisen yhteenliittymisen kirkkojuhlaankin aina tarvittaisiin myös valtiollisen instituution leimat.

Timo Valjakka:

Avioliittoon voi jo nyt mennä useammalla eri tavalla. Muuten odotan sukupuolineutraalin avioliiton pikaista kirjaamista lakiin, jolloin asia joka tapauksessa ratkeaa.

Pirjo Hiidenmaa:

Jos avioliittolaki muutetaan niin, että samaa sukupuolta olevat voidaan vihkiä, niin ilman muuta kaikki parit on voitava vihkiä samalla tavalla.

Jos kirkko lainmuutoksen jälkeen haluaisi vihkiä edelleen vain eri sukupuolta olevia pareja, niin sitten kirkon vihkimisoikeudesta pitäisi luopua.

Jos kirkko vihkii avioliittoon samalla tavalla tasa-arvoisesti pariskuntia, niin pitäköön sitten vihkimisoikeuden.

Jos vihkiminen siirtyisi kokonaisuudessaan maistraatteihin, tulisi niihin aika lailla kiireitä ja henkilöstötarpeita lisää. Kirkot eivät kuitenkaan hiljenisi, koska pariskunnat voisivat hakea siunausta liitolleen ja kirkko järjestäisi viikonloppuisin näitä seremonioita jäsenilleen.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi