VIISAITA VASTAUKSIA VAIKEISIIN KYSYMYKSIIN

HS-raadin vastaukset kysymykseen: Pitäisikö taiteilijan muut tulot ottaa nykyistä paremmin huomioon apurahoja jaettaessa?

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistiin viime lauantaina toimittaja Ilkka Kariston artikkeli kirjastoapurahoista, niiden saajista ja jakoperusteista. Artikkelin mukaan nykyinen järjestelmä suosii iäkkäitä kirjailijoita eikä korvausten määrä ole missään suhteessa kirjailijoiden viime vuosien tuotteliaisuuteen.

Verottomina maksettavia kirjastoapurahoja jaetaan vuosittain noin 2,9 miljoonaa euroa. Apurahat myönnetään harkinnanvaraisesti hakemusten perusteella, ja niiden jaosta päättää opetus- ja kulttuuriministeriön asettama kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunta. Apurahaa ei yleensä myönnetä hakijalle, jolla on samana vuonna valtion taiteilija-apuraha tai muu vastaava apuraha tai taiteilijaprofessuuri. Muista lähteistä, esimerkiksi säätiöiltä, saatujen apurahojen nauttiminen ei ole este kirjastoapurahan saamiselle.

Kirjastoapurahojen ohella kirjastoapurahalautakunta myöntää erikseen avustuksia iäkkäille kirjailijoille ja kääntäjille, jotka elävät "ahtaissa taloudellisissa oloissa" sekä erityisissä tapauksissa kirjailijoille ja kääntäjille, jotka sairauden tai työkyvyttömyyden johdosta ovat joutuneet taloudellisiin vaikeuksiin. Näitä avustushakemuksia käsitellessään lautakunta arvioi myös hakijan taloudellista tilannetta ja tuloja.

Kirjastoapurahat on tarkoitettu luovaan kirjalliseen työhön. Apurahan hakijalta edellytetään vähintään yhtä julkaistua teosta. Kirjastoapurahan hakuohjeiden mukaan "hakemuksia käsiteltäessä kiinnitetään huomiota aikaisempaan tuotantoon ja nykyiseen luovaan työvaiheeseen sekä työsuunnitelmaan".

Kuukausiliitteen artikkelia varten koottiin tilasto, jonka mukaan viidenkymmenen eniten tällä vuosisadalla apurahoja saaneen kirjailijan joukossa ei ole yhtään 1970-luvulla tai myöhemmin syntynyttä kirjailijaa. Melkein puolet eniten apurahoja saaneista on syntynyt sotavuosina tai aikaisemmin. Tilaston mukaan vuoden 2000 jälkeen yli 50 000 euroa kirjastoapurahoja saaneiden joukossa on monia sellaisia kirjailijoita, joiden kirjallinen tuotanto 2000-luvulla on ollut vähäistä.

Kuukausiliitteen artikkelissa kiinnitettiin huomiota myös siihen, että kirjastoapurahojen saajissa on monia kohtuullista kuukausipalkkaa nauttivia ihmisiä: lehtoreita, dramaturgeja, käsikirjoittajia ja teatterinjohtajia. Kirjastoapurahoja ovat hakeneet ja saaneet myös Mauri Kunnaksen, Arto Paasilinnan ja Jari Tervon kaltaiset menestyskirjailijat, jotka saavat hyvin kaupaksi menevistä kirjostaan runsaasti myyntituloja.

Yleinen periaate kaikissa taiteilija-apurahoissa on, että ne myönnetään hakijan taiteellisen työn laadun eikä hakijan taloudellisen aseman perusteella. Laki ei velvoita ottamaan huomioon hakijan tuloja tai sosiaalisia perusteita. Kirjastoapurahalautakunnan jäsen, kriitikko Mervi Kantokorpi sanoi Kuukausiliitteen haastattelussa, että hänen mielestään kirjastoapurahoille pitäisi asettaa tuloraja.

Kulttuuri- ja urheiluministeri Paavo Arhinmäki (vas) kommentoi Kuukausiliitteessä julkaistuja tietoja Helsingin Sanomien HS.fi-sivuston haastattelussa.

Arhinmäen mukaan järjestelmässä on selvästi epäkohtia ja jakoperiaatteita on mietittävä uudelleen. Järjestelmän uudistaminen on Arhinmäen mukaan jo aloitettu opetus- ja kulttuuriministeriössä.

"Kirjastoapuraha ei ole mikään palkinto tai merkki arvostuksesta, vaan se on tarkoitettu luovan työn tekemisen tukemiseen", Arhinmäki totesi. Arhinmäki on myös valmis harkitsemaan esimerkiksi tulorajoja niin, etteivät hyvätuloiset kirjailijat enää saisi kirjastoapurahoja. "Sosiaaliset perusteet ovat kirjallisten perusteiden rinnalla ihan hyviä, kun apurahoja jaetaan", hän linjasi.

Viikon kysymys:

Pitäisikö taiteilijan muut tulot ottaa nykyistä paremmin huomioon apurahoja jaettaessa?

KYLLÄ

Jukka Mallinen:

Perinteinen suomalainen siltarumpupolitiikka näkyy kyllä apurahojenkin jyvityksessä. Ilmiselvästi suhteet ja valta-asemat kirjallisuusyhteisössä edistävät sitä, että apuraha sattuu kohdalle.

Nyt apurahat ovat eräille kivaa verovapaata lisätuloa. Jos apurahat olisivat verollisia, monen suurituloisen ei kannattaisi ottaa niitä, koska ennakonpidätysprosessi nousisi niin korkeaksi.

Timo Vihavainen:

Suomen kaltaisella pienellä kielialueella päätoiminen kirjailija joutuu helposti nälkätaiteilijaksi. Vaara on erityisen suuri, jos tekstit ylittävät 11-vuotiaan tason, jolle populaarikulttuuri on viritetty.

Luulen, ettei noilla apurahoilla kuitenkaan ole vaaraa rikastua.

Atso Almila:

Panula sanoi meille oppilailleen 70-luvulla, että "rahaa ei nuorena saa kun tarttis, mutta kun ei enää tartte, tuloo palkintoja niin (piilotettu sana)".

Kersti Juva:

Nämä eivät ole valtion budjetissa isoja summia. Korpeaa tällainen kirjailijoiden vastakkainasettelu ja kateuden lietsominen maassa, jossa isot rahat liikkuvat aivan muualla. Haiskahtaa kulttuurivihamielisyydeltä.

Olen kuitenkin sitä mieltä että järjestelmässä on korjaamisen varaa. Jos taitelija-apurahaa nauttiva ei voi saada kirjastokorvausta, voisi olla järkevää että sama koskisi muitakin tuloja. Elämiseen riittävä vakituinen palkka voisi olla apurahan este, samoin isot apurahat muista lähteistä ja huomattavan suuret tekijänoikeustulot.

Claes Andersson:

Suomalaisen kirjailijan vuositulot (kirjojen myynnistä) on noin 2000 euroa vuodessa. Kun lasketaan mukaan apurahat, palkinnot ynnä muut sellaiset, nousee vuosiansio noin 9700 euroon. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen vihjailu laiskoista, rahassa rypevistä kirjailijoista on paitsi täynnä virheitä, pahansuopa ja tosiasioita vääristelevä myös törkeä hyökkäys kirjailijoita ja koko kirjallisuuttamme vastaan. Se on kulttuurijournalistiikan pohjanoteeraus.

Se kourallinen menestyskirjailijoita joka elää kirjoittamisellaan (enimmäkseen dekkarikirjoittajia!) ei tietenkään tarvitse niitä 2000–5000 euron kirjastoapurahoja, joista nyt on kysymys.

Johannes Koroma:

Hyvä, että HS uskalsi puhkaista tämän kuplan. Taiteilijoiden keskinäinen lojaalisuus on estänyt selvien epäkohtien korjaamisen.

Kirjallisuudessa, kuten taiteessa laajemminkin, on vahva Hyvä Veli/Sisko -järjestelmä, joka ohjaa taiteilija-apurahojen jakoa enemmän kuin luovuus ja työ. Muutama vuosikymmen sitten, se perustui ensisijaisesti poliittiseen kantaan, puoluejäsenyyteen, mutta se peruste lienee laimentunut.

Vähimmäisvaatimus olisi kuitenkin luova työ. Apurahat eivät saisi olla pitkän, mutta päättyneenuran palkkiojärjestelmä.

Jari Sarasvuo:

Verottomat avustukset julkisista varoista kuuluvat ensisijaisesti niille, jotka eivät tule toimeen muuten.

Jaana Semeri:

Kannatan ajatusta tulorajasta. Erityisesti siitä syystä, että kirjastoapuraha myönnetään hakemuksen perusteella.

En näe syytä, miksi hyvin ja säännöllisesti työllään (jopa kirjallisella työllään) toimeentuleva katsoo asiakseen hakea tukea, jota toiset todella tarvitsevat kirjalliseen työhönsä. Se on vähän sama asia kuin kartanonomistajan maataloustukianomus – ja päätös myöntää sitä.

En silti kieltäisi kirjastoapurahaa hyvätuloisilta ihan kokonaan. Mikäli vakaan taloudellisen aseman omaava kirjailija hakee apurahaa, voitaisiin myöntää pienehkö summa, erityisen perustellusta syystä. Tavan vuoksi tehdyt hakemukset voi apurahalautakunta toki nykyäänkin sivuuttaa vähin äänin, mikäli niin tahtoo.

Mutta. Tuloraja ei ratkaise koko ongelmaa. Nuoremmat sukupolvet eli alle neljäkymmenvuotiaat eivät saa lainkaan kirjastoapurahoja. Aivan käsittämätön tilanne.

Eivätkö he hae niitä? Vai onko kirjastoapurahalautakunta jämähtänyt johonkin ajattelumalliin ja jos, niin mihin? En väitä että olisi, mutta en tiedäkään, kun en tiedä keitä lautakunnassa istuu (Mervi Kantokorpea lukuun ottamatta).

En tiedä miten usein lautakunnan jäsenet vaihtuvat ja millä perustein. Itse halutessaan poistuvat vai? Ja mistä ilmestyvät uudet jäsenet? Uudelleenarviointi lautakunnan asettamisperusteissa lienee paikallaan.

Tuen piiriin pääseminen uutena näyttää joka tapauksessa olevan vaikeaa, kun taas kerran tuen piiriin päässyt saattaa keikkua listoilla pitkään.

Tästä päästään toiseen ongelmaan: tukea saaneen kirjallinen tuotanto on saattanut olla pitkänkin tuen aikana vähäistä. Jonkinlainen tulosvastuullisuus ei tekisi tälle järjestelmälle pahaa.

Varsinkin, kun koko järjestelmä on luotu korvaamaan sitä tulonmenetystä, jota julkaisevalle kirjailijalle aiheutuu kirjastolainauksista. Jos ei julkaise, ei tule tuloa. Mutta ei tule menetystä myyntituloistakaan.

Taiteellisen työn tekeminen tasatahtisesti onnistuu tietenkin vain harvalta. Eikä ole tarkoitus onnistuakaan, ei lainkaan. Mutta apurahalautakunta ei ole kirjailijan työnantaja ja voisi siten asettaa jotain vaatimuksia.

Esimerkiksi: mikäli apurahan saaja ei ole säällisen ajan sisällä julkaissut tai vähintään osoittanut milloin tulisi julkaisemaan, ei seuraavaa apuraha-anomusta ainakaan ilman painavia perusteita hyväksyttäisi.

Alf Rehn:

Periaatteessa olisi varmaan järkevää että apurahoja jaettaessa katsotaan myös muita tuloja, joten tiettyyn rajaan voin hyvin nähdä että apurahoja suunnattaisi niitä eniten tarvitseville. Mutta tässäkään ei pitäisi mennä liiallisuuksiin. En ole nähnyt että kukaan oikeasti ehdottaisi, että esimerkiksi Nobelin palkintoa ei saisi antaa rikkaalle tutkijalle...

Yleisesti ottaen olisi hyvä jos apurahojen jakoperiaatteista keskusteltaisiin avoimella tavalla, niin että niiden logiikkaa ymmärrettäisi paremmin.

Kari Uusikylä:

Sanataiteilijan kurjuus ja nälkätaiteilu voi tilapäisesti ruokkia taiteellista työtä, mutta pitkään jatkuessaan se saattaa lopettaa koko taiteilun.

Nälkätaiteilijoilla voi olla myös lapsia, jotka tarvitsevat ruokaa, pian jopa talvitakin.

Jaakko Heinimäki:

Siinä ei sinällään ole mitään ihmeellistä, että apurahojen saajissa on kuukausipalkkaa nauttivia henkilöitä, sillä vain murto-osa kirjailijoista pääsee kirjojensa myynnillä edes hampurilaisbaariapulaisen palkoille.

Minusta olisi reilua, että apurahan saajalta edellytetään muista töistä irrottautumista sellaiseksi ajaksi, jonka apurahalla voi järkevästi rahoittaa.

Kuukausiliitteen jutun perusteella näyttää siltä, että nykyinen kirjastoapurahalautakunta ei ole tehtävänsä tasalla. Rahaa on jaettu holtittomasti johonkin ihan muuhun kuin luovaan kirjalliseen työhön.

Koko systeemissä on lisäksi valtava rakenteellinen vika, joka pitäisi korjata ja pian. Nykyisessä järjestelmässä tietokirjailijat saavat koko potista vain 10 prosenttia – siitä huolimatta, että kotimaisten tekijöiden kirjoista yhdeksän kymmenestä on juuri tietokirjoja. Eivätkä niidenkään kirjojen tekijät kirjojensa myynnillä niille hampurilaisbaariapulaisen palkoille pääse.

Markku Ruotsila:

Yllättäen olen samaa mieltä Arhinmäen kanssa. Tämä on outoa. Mutta apurahoja tuskin on reilua jakaa niille, jotka eivät rahallista apua tarvitse.

Risto Volanen:

Samalla on tarpeen pitää huolta, ettei mennä toiseen äärimmäisyyteen.

Vesa-Matti Saarakkala:

Apurahoilla tulisi tukea ensisijaisesti tuotteliaita, mutta pienituloisia kirjailijoita, sillä hyvätuloisilla kirjailijoilla on hyvät taloudelliset mahdollisuudet harjoittaa ammattiaan ja olla tuotteliaita ilman apurahaa.

Mikko Lehtonen:

Apurahajärjestelmän tulisi tukea uran kaikissa vaiheissa, ei vain sitten, kun asema on jo vakiintunut.

Kirjastoapurahojen kohdalla erityinen ongelma on se, että niistä liikenee tietokirjailijoille vain 10 prosenttia.

Pauliina Laitinen-Laiho:

Apurahan jakoperuste on muutenkin hämärtynyt. Idea siitä, että jokaisella lahjakkaalla tulisi olla taloudellinen mahdollisuus tuottaa laatukirjallisuutta, ei toteudu nykyisellään. Eriarvoisuutta on liikaa. Hakijan tulot on huomioitava aikaisempaa selvemmin.

Tunnustukset on eriytettävä hakuperusteista. Apurahan tarkoitus pitäisi olla enemmän lahjakkuuksien seulontaa massasta. Tämä ei toteudu, jos jo tunnistetut lahjakkuudet saavat vuodesta toiseen taloudellisen tuen, mikä on pois muilta piileviltä kyvyiltä.

Nykyistä epäreilua apurahasysteemiä suojelevat kiivaasti ainoastaan henkilöt, jotka istuvat rahoja jakavissa elimissä. Halutaan pelata vain varman päälle ilman riskejä. Pienen maan pitäisi enemmän kahlata läpi piileviä kykyjä kansalaisistaan.

Syksy Räsänen:

Apurahojen myöntöperusteiden mukaan niitä pitäisi myöntää huonossa taloudellisessa tilanteessa oleville kirjailijoille ja kääntäjille.

Jos tätä linjausta ei noudateta, kyseessä on selkeä epäkohta. Erikseen voidaan keskustella myöntöperusteiden muuttamisesta: en pidä mielekkäänä, että suositaan iäkkäitä kirjailijoita yli muiden. Iän ei pitäisi olla perusteena suuntaan tai toiseen.

Erkki Tuomioja:

Kyseessä ei ole palkinto vaan tuki, jonka tarkoituksena on luovan työn jatkamisen mahdollistaminen.

Vaula Norrena:

Kyllä ja ei.

Kyllä sikäli, että valtion rajallisesta potista on turhaa jakaa jatkuvasti henkilöille, jotka jo muutenkin tienaavat paremmin kuin hyvin. Mutta ei taideapurahoja pidä jakaa köyhyydenkään perusteella. Köyhyyttä varten on Suomessa hyvä toimeentulotukijärjestelmä, joka on helposti taiteilijoidenkin saatavilla.

Apurahat tulee jakaa juuri hakuohjeiden mukaan: luovan tuotannon ja tulevaisuuden työsuunnitelmien perusteella kirjallisuudelle, joka on taiteellisesti hienoa (ja joka siitä huolimatta ei tuota kunnon tuloja tekijälleen).

Taideapurahat ovat palkkioita ja porkkanoita, jotta taiteen taso Suomessa pysyisi korkeana. Ne pitää jakaa niiden ansaitsijoille. Toimeentulotuet, sairauspäivärahat ja työkyvyttömyyseläkkeet saadaan sitten Kelasta.

Annamari Vänskä:

Sinänsä hauskaa, että voidaan puhua taiteilijoiden "muista tuloista" apurahakeskustelun yhteydessä. Tästähän saa kuvan, että taiteilijoilla menee taloudellisesti hyvin. Todellisuus taitaa kuitenkin olla se, että suurimmalle osalle taiteilijoista apuraha edustaa suurinta tuloa.

Tästä näkökulmasta katsottuna olisi tietenkin oikein katsoa rahanjaossa sitä, mitä muuta tuloa taiteilijalla on.

Akateemisessa maailmassa on tapana kysyä hakijalta myös apurahakauden muista tulonlähteistä. Eikö samaa käytäntöä voisi soveltaa myös taiteen apurahojen jaossa?

Timo Hännikäinen:

Ei ole mielekästä jakaa apurahoja myyntituloilla eläville tai hyväpalkkaisessa päivätyössä oleville kirjailijoille. Varsinkin kirjastoapurahojen kohdalla tämä on selvää, sillä ne eivät enää ole kirjastokorvauksia. Tunnustuksen ilmaisemista varten on olemassa kirjallisuuspalkintoja.

Toisaalta ihmettelen, miksi silmätikuksi on nyt otettu juuri kirjastoapurahajärjestelmä, joka tähän saakka on toiminut melko hyvin. Marginaalisetkin kirjailijat ovat saaneet lautakunnalta vuosittain muutamia tuhansia euroja, joiden avulla he ovat selviytyneet kesäkuukausien yli. Lisäksi rahojen epätasaista jakautumista on ehkäisty epäämällä apurahat niiltä, joilla on valtion taiteilija-apuraha.

Kipeämmin remonttia kaipaisi valtion vuosiapurahajärjestelmä. Pitkiä kirjallisuuden vuosiapurahoja saavat toistuvasti vain Nuoren Voiman Liiton tai muiden kulttuuriorganisaatioiden aktiivit ja suosikit. Näihin kuuluva saa kolmevuotisen apurahan parilla julkaistulla kirjalla, vaikka moni pidemmän ja painavamman tuotannon julkaissut jää nuolemaan näppejään. Silloin tällöin tosin myönnetään puoli- tai yksivuotinen apuraha jollekulle muullekin, jotta luotaisiin reiluuden illuusio.

"Hyvä veli" -verkoston ulkopuoliselle kirjailijalle ainoa keino päästä apurahaputkeen on saada niin paljon mainetta, huomiota ja kriitikoiden tunnustusta, ettei häntä voi jättää huomiotta rahoja jaettaessa. Tämä epäkohta on julkinen salaisuus. Kukaan ei rohkene astua esiin arvostelemaan sitä.

Ullamaija Kivikuru:

Toki tulot pitää ottaa huomioon, on aika helppoa, koska ehdottomasti jaon ulkopuolelle jääviä vauraita kirjailijoita ei monta ole. Mutta myös tekemisen tahti ja nuorten kirjailijoiden työskentelymahdollisuuksien parantaminen pitäisi ottaa huomioon. Tämä on kinkkisempi juttu, koska kirjastoapurahat ovat tärkeä toimeentulon osa vanheneville kirjailijoille ja sääntöjä muutettaessa joudutaan väkisin arvoarvostelmiin – kuka on nuori ja lahjakas, kuka vain lahjakas? Mutta yrittää pitäisi.

Juha Kuisma:

Kirjailija-apurahojen saannille pitää asettaa joku tuloraja. Nyt menestyskirjailijatkin hakevat apurahaa, koska se ilmeisesti koetaan raha-automaatiksi. Mitähän miettii Jari Tervo tällaista hakemusta rustatessaan? Nämä apurahat ovat tietenkin vain osa kirjallisuuden ja kirjailijoiden tukemisen järjestelmää.

Toinen ongelma on, että tietokirjailijoille on tiettävästi jyvitetty vain 10 prosenttia kaikista kirjailija-apurahoista. Tällainen raja on tarpeeton. Onko ajatuksena, että tietokirjailija stereotyyppisesti olisi töissä käyvän ihmisen ilta-inkarnaatio? Oppikirjantekijät saavat tilinsä turpoamaan, mutta tietokirja, ollessaan hyvä, on aina aikaansa edellä ja siksi vähän ostettu.

Janne Saarikivi:

Kannatan kohtuullisia tuloja ja taiteen diversiteettiä. Suomessa, ja maailmassa ylipäänsä, on liian vähän taiteilijoita ja liian paljon tunnettuja taiteilijoita.

Taiteilijuuden tulisi olla oman taidon esittelyä, ei oman egon esittelyä. Koko taiteen idea on henkilökohtaisessa kommunikaatiossa tuntemattomien ihmisten välillä taideteoksen kautta. Siksi tarvitaan myös taiteilijoita, jotka eivät ole tunnettuja.

Ilona Anhava:

Niiden harvojen menestyskirjailijoiden, joiden myyntitulot ovat huomattavan suuret, pitäisi ymmärtää olla hakematta tätä työskentelyapurahaa. Mikäli eivät ymmärrä, voitaisiin asettaa tuloraja.

On kuitenkin syytä muistaa, että kirjailijan monen vuoden työ saattaa tuloutua yhtenä vuonna. Tuloraja ei siis saisi olla liian matala, jottei työskentelyapuraha muuttuisi sosiaaliperusteiseksi avustukseksi.

Kirjailijan ei tarvitse olla köyhä. Proust ei olisi kyennyt kirjoittamaan "Kadonnutta aikaa etsimässä", jolleivät hänen vanhempansa olisi olleet varakkaita. Kirjastoapuraha ei ole mikään erityinen nuorisotuki. Sen vuoksi sitä pitää voida myöntää iästä riippumatta taiteilijoille, jotka edelleen ovat luomisvoimaisia. Kirjailijan ei myöskään tarvitse julkaista joka vuosi, mutta jonkinlaista jatkuvaa tuotantoa voitaneen pitää työskentelyapurahojen edellytyksenä.

Jaakko Veijola:

Mikäli köyhyysrajalla rimpuilevalle ihmiselle voidaan näin lahjoittaa taiteilijan identiteetti, niin yhteiskunnassa on monta onnellisempaa ihmistä.

Olisi typeryyttä leimata sama ihminen samalla rahasummalla syrjäytyneeksi eri tukiluukulla.

Heikki Hiilamo:

Apurahan ja palkkion ero on siinä, että apuraha myönnetään työhön, jota ei ole vielä tehty. Apurahan antaja haluaa tukea hanketta, johon apurahaa haetaan.

Apurahaa ei kannata myöntää sellaiseen työhön, joka syntyisi ilman apurahaa. Se olisi haaskausta. Hyvin myyvät kirjailijat kirjoittavat jatkossa varmasti ilman apurahojakin. Tulorajaa ei kuitenkaan pitäisi sitoa kaikkiin tuloihin, vaan ainoastaan kirjailijan myyntituloihin aikaisemmista kirjoista.

Arno Kotro:

Kirjailijakunnan sisäiset tuloerot ovat hurjat, ja isoja apurahoja saavat paitsi suurituloiset kirjailijat myös sellaiset, jotka eivät kirjoita juuri mitään mutta joita on tullut tavaksi rahoittaa avokätisesti. Apurahasysteemi vahvistaa Matteus-efektiä: sille annetaan, jolla on ja jolle on ennenkin annettu.

Olen kriitikko Mervi Kantokorven kanssa samaa mieltä siitä, että kirjastoapurahoja jaettaessa jonkinlainen tuloraja olisi paikallaan. Tuntuu kummalliselta, että julkisin varoin tuetaan ihmisiä, jotka eivät tukea tarvitse, ja samalla ilman apurahaa jää paljon esimerkiksi sellaisia nuoria lahjakkaita kirjoittajia, joille raha oikeasti turvaisi mahdollisuuden kirjalliseen työhön.

Pienessä maassa on pienet hiekkalaatikot ja lärvikerroin vaikuttaa helposti liikaa. Apurahojen jakoa vinouttaa ikävä hyvä veli- ja hyvä sisar-henki: kaveria ei jätetä, ei ilman apurahaa ainakaan.

Kirjallisten piirien kuppikuntaisuus tosin näyttää rumimmat kasvonsa muualla kuin rahanjaossa. Sellaiset kirjoittajat, jotka eivät pyöri oikeissa piireissä ja esittävät epämuodikkaita mielipiteitä tai muuten vain kirjoissaan poikkeavat vallitsevan oikeaoppisuuden polulta, saattavat joutua patologisen vihan ja vähättelyn kohteeksi. Sellaista ei edes raha korvaa.

Markku Valkonen:

Tämä apurahamuoto sopii muita paremmin tähän arviointimalliin.

Matti Wiberg:

Miten jakajat valikoituvat ja mitä kriteereitä he tosiasiallisesti käyttävät apurahoja jakaessaan? Emme tiedä.

Ovatko apurahojen jakajina parhaat mahdolliset? Epäilen.

Palkitaanko vain laatua? En usko.

Ovatko päätökset onnistuneita? En edes tiedä, millä kriteereillä apurahajärjestelmää ja sen toiminnan onnistumista pitäisi arvioida.

HS ei ole näitä selvittänyt. Kulttuuritoimitus on torkahtanut, tässäkin asiassa.

Harvalla on perusteltu näkemys siitä, keiden ja miten sekä millaisia apurahoja pitäisi jakaa sekä kenelle ne pitäisi kohdentaa.

Kahdenlaisia virheitä tehdään, hyväksymisvirheitä ja hylkäämisvirheitä: annetaan apurahoja niitä tarvitsemattomille ja niitä ei anneta tarvitseville. Jälkimmäinen on suurempi virhe.

Riikka Ala-Harja:

Tulot pitäisi ottaa huomioon.

Tosin taiteilija voi joutua kierteeseen, jossa tienaa koska ei saa apurahoja. Sitten tämä lautakunnan varakkaaksi luokittelema taiteilija hakee taas uutta apurahaa, jota hakiessa täytyy todistaa edeltävät tulot, jotka ovatkin liian korkeat, eikä hakija saa apurahaa.

Kirjastoapurahoihin pitäisi liittää vaade jäädä töistä, tai vähentää rahahommia apuraha-ajaksi.

Apurahanhakijoiden elämäntilanne vaihtelee myös. Joillakin on suuri perhe ja isot menot, myös asuinkustannukset vaihtelevat. Tämä pitäisi ottaa huomioon.

Periaatteessa on myös hankalaa, että esimerkiksi valtion taiteilija-apurahat ovat samankokoisia kaikkien alojen taiteilijoille, vaikka keskimääräisesti kuvataitelijalla on yleensä enemmän kuukausittaisia materiaali- ja työtilakuluja kuin esim. kirjailijalla.

Juha Herkman:

Raha hakeutuu rahan luokse myös kulttuuripiireissä. Kyllähän se tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että samat nimet kahmivat sekä suurimmat myyntitulot että apurahat. Apurahoilla pitäisi tukea nimenomaan sellaista tuotantoa, joka ilman niitä ei olisi mahdollista. Jokin suhteuttaminen asiassa olisi siten paikallaan.

Toisaalta tässäkään asiassa ei voi olla kovin kategorinen. Monen menestyvänkin taiteilijan tulot jakautuvat kovin epätasaisesti. Jonakin vuonna saatua taloudellista menestystä saattaa seuraavana vuonna seurata pitkä kuiva kausi. Tuotantoa on usein "rahoitettava" muilla ansioilla. Jostain on leipä saatava. Esimerkiksi vähälevikkistä kirjallisuutta samoin kuin tieto- ja oppikirjoja tekevät usein ihmiset, joilla on muita tuloja.

Ilman muita tuloja ei tällaista kirjallisuutta yleensä voi tehdä, koska sillä ei elä. Tutkijana minun ei kannattaisi kirjoittaa yhtään suomenkielistä kirjaa: niistä ei saa akateemista meriittiä eikä rahaa.

Ulkomaiset vertaisarvioidut tieteelliset artikkelit ovat ainoita, joihin akateemisen uran kannalta kannattaa paukkuja uhrata. Niinpä kirjoja kirjoitetaan muun työn ohessa, omasta intohimosta ja siksi, että joku uskoo vielä äidinkielellä julkaistun tiedon ja keskustelun merkitykseen.

Tietokirjallisuuden tukeminen on tässä mielessä aivan lapsenkengissä verrattuna vaikkapa kaunokirjallisuuteen. Mahdollisuus pieneen apurahaan lisää intoa kirjoittaa suomenkielisiä tietokirjoja. Suurempia tai kuukausittain jatkuvia apurahoja ei tutkijoille edes myönnetä, jos he ovat virkatyössä tai kuukausipalkkaisessa tehtävässä.

Ville Tietäväinen:

Apurahojen harkinnanvaraisuus tarkoittaa sitä, että lautakunnat saattavat jättää harkintakyvyn narikkaan.

Harkinnanvaraisuus voisi myös kernaasti tarkoittaa sitä, että hyvin tienaavat tekijät harkitsisivat, hakevatko ylimääräistä rahaa, jonka tietävät olevan aidosti tarvitsevilta pois.

Teivo Teivainen:

Elinkustannusten rahoittamisessa tarvitaan tuloharkinnan tiukentamista. Hankekuluja voisi tukea myös ilman kireitä tulorajoituksia.

Vaikka menestynyt taiteilija ei tarvitsisi tukea ruokaostoksiinsa, apurahoitus voi avittaa hänen näyttelymatkaansa afrikkalaiseen galleriaan.

Juha-Pekka Hotinen:

Totta kai: apuraha on nimensä mukaisesti apua niille, jotka sitä eniten tarvitsevat. Toki apu pitää myös ansaita ja sitä varten käytetään taiteellisia kriteerejä kuten tuotantoa ja työsuunnitelmaa. Eläkkeet ovat erikseen.

Mutta hiukan kerettiläisesti on syytä katsoa kirjailijan taloudellista tilannetta ja historiaa joskus myös toisin: jos jollakin kirjailijalla ei ole koskaan ollut muita tuloja kuin omien runojensa tai romaaniensa vähäinen myynti, voisi olla tarpeen että hän käväisisi välillä muissakin kuin apurahatöissä, katsoisi maailmaa lähempää tai toista kautta kuin omien kirjojensa tai muiden medioiden läpi.

Leena Lehtolainen:

Vaikka vastaan kyllä, tiedän, ettei muiden tulojen huomioon ottaminen ainakaan helpota apurahojen jakamista tai tee sitä oikeudenmukaisemmaksi . Vapaan taiteilijan, esimerkiksi kirjailijan tai kuvataiteilijan, vuositulot voivat vaihdella kymmeniä tuhansia euroja eikä niitä voi ennustaa edes kahden vuoden päähän.

Koko apurahajärjestelmä ja taiteilijoiden muu toimeentuloa kaipaa suurta ja perusteellista remonttia. En kykene uskomaan siihenkään, että jakajia vaihtamalla saataisiin tulos, joka tyydyttäisi kaikkia apurahoja hakevia. Sellaiseen tulokseen ei valitettavasti päästä ikinä, koska täysin puolueettomia myöntöperusteita on mahdoton luoda.

Yksi keino helpottaa taiteilijoiden asemaa olisi tekijänoikeustulojen verovapaus tiettyyn rajaan asti (vaikka noin 17 000 euroa, joka on suurin piirtein vuosiapurahan summa), taiteilijan iästä riippumatta. Se vähentäisi tulonsiirtelyjä paikasta toiseen.

Kuten tuoreista tutkimuksista on luettu, kirjailijan vuotuinen mediaanitulo on 2000 euroa, joten yhteiskunta tuskin joutuisi hirvittävälle tappiolle tällaisesta uudistuksesta.

Harri Hautajärvi:

Nykyinen toimintatapa, jossa valtion ja säätiöiden apurahoja lapioidaan myös niille, joilla on entuudestaan hyvä rahatilanne, on räikeässä ristiriidassa koko apurahaidean kanssa. Sana apu tarkoittaa avun, avustuksen ja tuen antamista sitä tarvitsevalle.

Kirjastoapurahajärjestelmä ei ole tasapuolinen myöskään siksi, että tietokirjailijoiden siivu kirjastoapurahoista on vaivaiset 10 prosenttia.

Osmo Soininvaara:

Toki voisi ajatella, että kirjastokorvaus olisi korvaus lainaamisesta ja tekijänoikeuksista, mutta tuo raha olisi niin vähäpätöinen (kirjailija ansaitsee paljon enemmän siitä, että kirjasto ostaa kirjan) että raha kannattaa keskittää eniten tarvitseville.

Itse en ole koskaan kirjastoapurahoja hakenut, koska en niitä tarvitse.

Marita Liulia:

Vasta kun kulttuuripolitiikka on linjattu, voidaan päättää onko apurahan peruste symbolinen, sosiaalinen vai taloudellinen.

Perussuomalaiset aloittivat linjaamisen puhdistamalla pölystä symbolisia arvoja korostavan kulttuuripolitiikan, jota tarvittiin erityisesti Suomen kansallisvaltion rakennukseen.

Heitä tehokkaammin symbolisia arvoja ovat tuulettaneet kuitenkin taiteilijat itse, esimerkiksi Kristian Smeds tulkitessaan Tuntematonta sotilasta.

1960-luvulla sosiaalinen kulttuuripolitiikka asettui yhteisrintamaan sosiaalipolitiikan rinnalle. Päämäärä oli tarjota kulttuuria kaikille ja taata yhteiskuntarauha.

Sille rauhalle olisi taas kysyntää, kansa kun on kovin muuttunut noista ajoista.

Nykyaika tuijottaa ehkä liikaakin kylmiä numeroita, kulttuuripolitiikka laskee panos–tuotossuhdetta, käyttöastetta ja työllisyyttä.

Lyhytjänteisenä aikana unohtuu että taiteilijan ura saattaa kestää 60 vuotta.

Antti Nylén:

Olen täysin samaa mieltä Arhinmäen kanssa. Isotuloisilla kirjailijoilla ei pitäisi olla mitään syytä hakea mitään apurahoja. Jos he ovat ahneita ja silti hakevat, ei pidä antaa.

Kuukausiliitteen jutussa haastateltu kirjailija Riikka Pulkkinen paljasti minusta perusongelman: nuoret, vasta pari kirjaa julkaisseet kirjailijat eivät kehtaa anoa rahoja, jos ei ole kunnollisia työsuunnitelmia, eivätkä ainakaan liian isoja summia, vaikka juuri he niitä tarvitsisivat.

Mutta kun on keikistellyt kirjailijana julkisuudessa riittävän pitkään ja julkaissut kohtuullisen pinon teoksia ja saanut niistä vuosien varrella ihastunutta palautetta, on varmaankin helppoa saavuttaa sellainen käsitys, että on oikein tärkeäkin ihminen kansakunnan kokonaisuuden kannalta, vaikka vain katselisi ikkunasta sateista maisemaa ja tuumailisi omiaan. Että siitä pitäisi saada "korvaus" (kuten kirjastoapurahoja ennen kutsuttiin).

Itsekin apurahakerjäläisenä soisin, että systeemi suojelee minuakin omalta ahneudeltani sitten, kun olen vanha ja pidän itseäni korvaamattomana.

Sammuneille kirjailijoille pitäisi olla omat tukimuotonsa ja myös niitä pitäisi kehittää ja järkevöittää.

Atlas Saarikoski:

Etabloituneet hyvätuloiset kirjoittajat eivät tukia enää kaipaa. Heitä on kuitenkin hyvin vähän. Varmasti suurin osa kirjoittajista elää prekaaristi kädestä suuhun, vailla kunnollista sosiaali- ja eläketurvaa.

Kaari Utrio:

Periaatteessa on väärin rangaista ahkeraa kirjailijaa siitä, että hän tekee paljon töitä ja myös ansaitsee.

Apurahat on kuitenkin tarkoitettu avustamiseen, joten lienee paras jakaa niitä tarvitseville.

Kirjastoapurahan filosofinen perusta sinänsä on niin hämärä, että sitä pitäisi selkiyttää.

Johanna Sinisalo:

Jonkin verran tarkistamista käytännöissä varmasti olisi, erityisesti kirjastoapurahan suhteen. Mielestäni kirjastoapurahoja tarvitsevat eniten uransa alkuvaiheessa olevat kirjailijat, eivät niinkään ne, joilla jo on runsaita myyntituloja teoksistaan. Uudet kirjailijat saavat myös kokeneita kirjailijoita vähemmän kirjailijoille tyypillisiä sivuansioita, kuten kolumneista, luennoinnista ja niin edelleen kertyviä tuloja.

Olemassa olevat kuukausitulot eivät silti saa olla yksiselitteinen este apurahan saamiselle. On varsin yleistä, että osapäiväinen kirjailija anoo apurahaa nimenomaan luopuakseen kuukausituloistaan määrätyksi ajaksi ja keskittyäkseen kirjoittamiseen. Myöskään kokopäiväisen kirjailijan edellisvuosien kohtuulliset myyntitulot eivät tarkoita sitä, että samanlaista tuloa on odotettavissa myös anotulle apurahakaudelle.

Mikäli jonkinlaisia tulorajoja aletaan laskea ja apurahoja jakaa osittain sosiaalisin perustein, on tulorajoja laskettaessa käytettävä esimerkiksi useamman vuoden keskiarvoa, sekä anojalla tulee olla mahdollisuus selvittää taloutensa tulorakenteessa tapahtuneet oleelliset muutokset (vaikkapa puolison työttömäksi joutuminen).

Kirjastoapurahan jakoperusteissa ongelmakohta tuntuu olevan seurannan puute. Useimmat apurahojen jakajat edellyttävät, että apurahan käytöstä ja anomuksessa esitetyn työsuunnitelman toteutumisesta tehdään apurahan myöntäjälle myöhemmin selvitys. Kirjastoapurahan saajien ei tällaista tarvitse tehdä, ja Kuukausiliitteen jutusta tuntui heijastuvan, että apurahojen myöntäjät eivät välttämättä tiedä, ovatko apurahan anojien esitetyt työsuunnitelmat toteutuneet edes osittain.

Jaakko Aspara:

Kirjamyynnistä saadut tulot olisi syytä ottaa mukaan harkintaan. Jos kirjailija on populaari ja menestyy hyvin markkinoilla, hän ei kaiketi tarvitse tukea. Tuenhan pitäisi kaiken järjen ja kohtuuden mukaan olla tarkoitettu sellaisen kirjallisen toiminnan tukemiseen (!) kulttuurimielessä, joka ei välttämättä pärjää markkinaehtoisesti.

Mutta muiden kuin kirjamyynnistä saatujen tulojen ei ehkä pitäisi vaikuttaa tukeen. Nimittäin jos vaikka automyyjä on valmis kirjoittamaan iltaisin ja viikonloppuisin korkeakulttuurisia kirjoja, hän ansaitsee mielestäni tukensa – vaikka hän saakin palkkatuloa päätyöstään automyyjänä.

Maria Pettersson:

Kirjastoapuraha on tarkoitettu avustukseksi, jonka turvin kirjailija voi saattaa teoksen loppuun. Jos kirjailija ei tulotasonsa puolesta tarvitse avustusta, sitä ei pitäisi myöntää. Samoin kirjastoapurahan saajalla tulisi olla jonkinlainen tulosvastuu: jos teos ei valmistu kolmen vuoden sisällä apurahan nostamisesta, uutta apurahaa ei voi saada.

Kirjailijoiden tulisi suhtautua saatuun apurahaan ennakkoon maksettuna palkkana, ei ylimääräisenä karkkirahana. Sitä ei pitäisi voida nostaa vuosi vuoden jälkeen vaikka teos ei valmistu eikä todellista taloudellista tarvetta ole.

Katariina Numminen:

Kyllä taloudelliset ja sosiaalisetkin perusteet voisivat joissakin tapauksessa vaikuttaa apurahoihin. Ennen kaikkea olisi mielestäni kuitenkin tärkeää, että apurahoja myönnettäisiin työskentelyyn, taitelijoiden päätoimisen taiteellisen työn mahdollistamiseen. Että apurahojen myöntämiseen vaikuttaisivat ennen kaikkea uskottavat, perustellut työsuunnitelmat ja että työskentelyn toteutumista ja edistymistä seurattaisiin.

Tommi Uschanov:

Taiteilijan muut tulot pitäisi ottaa nykyistä paremmin huomioon apurahoja jaettaessa, mutta tämä tarkoittaa ensisijaisesti pienehköä joukkoa kaikkein hyvätuloisimpia taiteilijoita. (En voi oikein uskottavasti vaatiakaan tämän enempää, koska kirjoitan itsekin juuri parhaillaan kirjaa apurahalla – ensi kertaa elämässäni – mutta luulen, etten vaatisi sen enempää, vaikka tilanne ei olisikaan tämä.)

Toivon, että aiheesta virinnyttä keskustelua ja esimerkiksi Arhinmäen lausuntoa ei lähdettäisi kehystämään vaatimukseksi ottaa köyhiltä mutta lahjakkailta taiteilijoilta rahat pois ja antaa ne vieläkin köyhemmille mutta lahjattomille taiteilijoille. Kyse ei ole tästä vaan siitä, että rahoja vähennetään lahjakkailta ja toimeentulon ansaitsevilta, mutta omillaankin toimeen tulevilta taiteilijoilta ja annetaan ne yhtä lahjakkaille ja ansiokkaille, mutta enemmän todellisessa rahan tarpeessa oleville taiteilijoille.

Kuukausiliitteen jutussa haastateltu kriitikko Mervi Kantokorpi on sittemmin täsmentänyt Parnasso-lehden blogissa, että rahantarpeen arvioinnissa voitaisiin hänen mielestään käyttää hyödyksi esimerkiksi hakijan verotietojen keskiarvoa viideltä viime vuodelta. Sitä voidaan aina pohtia, onko esimerkiksi juuri tämä paras vaihtoehto, mutta tällaisten konkreettisten sisällöllisten määreiden tuominen keskusteluun olisi enemmänkin hyväksi, sillä muuten sen abstraktiotaso uhkaa nousta hyvin korkeaksi.

Sinänsä on muuten mielenkiintoista, että apurahat sinänsä ovat vain melko vähäpätöinen osa taidealalla liikkuvasta rahasta, josta paljon merkittävämpi siivu menee taidemaailman kaikenlaisten institutionaalisten puitteiden pyörittämiseen. Näiden puitteiden ja köyhien taiteilijoiden välillä ei silti maalailla olevan minkäänlaista eturistiriitaa, vaan pelkästään rikkaiden taiteilijoiden ja köyhien taiteilijoiden välillä.

Yrjö Juhani Renvall:

Kirjastoapurahassa on piirteitä satujen maailmasta; rahasäkki on piilotettu jonnekin, polun muistavat enää vain harvat. He eivät siitä sen kummemmin kerro.

Vuosikymmeniä on valtion näyttämötaidetoimikunnassa jouduttu taistelemaan ministeriön mahdollisuudesta lisätä niin sanottua kantaesitystukea suomalaiselle näytelmälle. Summat ovat kovin vertailukelvottomia kirjastokorvauksiin nähden, mutta tuloksia pienenkin rahan täsmäohjauksesta itse kirjoittamiseen saadaan parhaillaan kokea.

Kun rahaa on syytä jakaa kirjailijoiden elämäntilanteen pohjalta, jako tulisi hallinnoida eri tavoin.

EI

Ville Ranta:

Taiteilijoiden apurahat ja tekijänpalkkiot herättävät ihmeen paljon närää ottaen huomioon, miten pieniä ja epävarmoja ne ovat. Tuskin pienipalkkaisimmatkaan työntekijät haluaisivat vaihtaa osia taiteilijoiden kanssa.

Taiteilijalla voi yhtenä vuonna olla paljonkin tuloja, mutta sen jälkeen voi seurata kuivia vuosia.

En tiedä, millä tekniikalla apurahoja pitäisi evätä tulojen perusteella, mutta pieleen menemisen riski on melkoinen.

Toisaalta hyvin toimeentuleva taiteilija ei kapeita apurahasiivuja oikeasti tarvitse. Ihmettelen hyvätuloisia taiteilijoita, jotka hakevat apurahoja.

Anne Moilanen:

Kirjastoapurahojen jakoperusteet ovat selvästi epäoikeudenmukaiset ja niitä pitää uudistaa. Oikeudenmukainen tapa olisi maksaa kirjastokorvaus sen perusteella, kuinka paljon kyseisen kirjailijan kirjoja on kirjastoista lainattu.

Kirjastokorvaus kuuluu kirjailijalle riippumatta siitä, mitkä hänen muut tulonsa ovat. Kirjastokorvaus pitäisi selvästi erottaa muunlaisista apurahoista, nythän kirjastokorvauksia on myönnetty ainakin osin sosiaalisin perustein. Taiteelliseen työhön, sosiaalisin perustein tai muista syistä myönnettävien taiteilija-apurahojen pitäisi olla oma, kirjastokorvauksista erillinen systeeminsä.

En kannata minkään apurahojen osalta monimutkaista tulojen tarkastusta, muun muassa siksi, että käytännössä se tarkoittaisi menneiden tulojen tarkastelua. Monien kirjailijoiden ja muidenkin taiteilijoiden työ on nykyisin pätkä- tai projektiluonteista.

Olisi aika erikoista, jos taiteilija olisi suunnitellut projektin vaikkapa kevääksi 2012, mutta jäisi ilman apurahaa sen takia, että hänellä on ollut viimeisimmässä toimitetussa verotuksessa, eli vuonna 2009, hyvin tuloja.

Jos henkilöllä on kuukausipalkkainen työ, käytännössä esimerkiksi valtion täyspäiväiseen työskentelyyn tarkoitettu taiteilija-apuraha edellyttää jo nyt virkavapaan ottamista.

Osku Pajamäki:

Tulojen huomioon ottaminen tarkoittaa apurahojen jakamista sosiaalisin perustein. Taiteilija-apurahat (joita pitäisi kutsua mieluummin stipendeiksi (englanniksi grant) tai muiksi sellaisiksi) ovat kuitenkin taiteelliseen tasoon perustuvaa tukemista, jolla halutaan parantaa suomalaisen taiteen ja taiteilijan tilannetta.

Köyhyyden, sairauden tai muun väliinputoamisen vuoksi ihmistä autetaan ihan toiselta luukulta, tätä ei pidä sotkea taiteen tukemiseen kulttuurin määrärahoin. Ei missään nimessä! Minä pidän vaarallisena myös sellaista ajatusta, että jos joku on jo taiteellaan ansainnut jotain tuloa, häntä pitäisi siitä rangaista ottamalla taiteelliseen ansioitumiseen perustuvat ansiot pois.

Ne kun ovat tärkeitä taiteilijalle myös siksi, että ne ovat vertaisarvioinnin ( = kollegat ja muut alan asiantuntijat myöntävät nämä rahat) tuomaa tunnustusta. Sossu jakaa sosiaalirahoja.

Seppo Lampela:

On hanurista rankaista ihmistä ahkeruudesta tai menestyksestä. Apurahat eivät ole sossutukia. Ne jaetaan alan ammattilaisten toimesta. Emmeköhän me kaikki voi luottaa niiden asiantuntemukseen.

Kari Enqvist:

Apurahan muuttaminen köyhäinavuksi on varmin keino koko järjestelmän romuttamiseksi. Jos taiteellinen laatu ei enää ole ainoa kriteeri, ei kulu kuin hetki kun jo aletaan kysellä, miksi yhteiskunnan pitäisi elättää keskinkertaisuuksia.

Myöntämiskriteerit voisivat kyllä olla tiukemmat. Suuri epäkohta on myös, ettei tietokirjoittamista lasketa luovaksi työksi.

Ben Zyskowicz:

Jos apuraha jaetaan taiteellisista ansioista, jaetaan sitten taiteellisista ansioista.

Katriina Järvinen:

Apurahoja pitäisi myöntää kirjailijan tuottavuuden ja tuotannon laadun perusteella, eikä tulojen tulisi vaikuttaa niihin.

Suurituloisten kirjailijoiden olisi itse ymmärrettävä olla hakematta kirjastoapurahoja. Olen järkyttynyt heidän ahneudestaan. Eikö heitä itseään yhtään hävetä?

Seppo Zetterberg:

Tulorajan asettaminen olisi periaatteessa kaunis teko, mutta...

Mihinkäs tuloraja asetettaisiin? Taiteentekijöillä tulot vaihtelevat vuosittain suuresti, joten jos tuloraja otettaisiin käyttöön, taiteilija olisi helposti jonakin vuonna hakukelpoinen, toisena ei.

Eri asia ovat ne apurahoja saavat, joilla on taustalla työsuhde ja vakinaiset tulot. Silloin tulojen vuosivaihtelu on vähäinen, ja asetettu tuloraja toimisi.

Vaatimalla tulojen ilmoittaminen saataisiin aikaan muhkea byrokratia. Pitäisikö olla verottajan todistus, joka kuitenkin kuvaa edellisen, ei hakuvuoden tuloja, eli olisi jälkijättöinen? Vai pitäisikö luottaa ilmoittajaan itseensä? Siinä oltaisiin aika liukkailla jäillä.

Mitä tulee kirjastoapurahoihin, on selvä, että niitä pitää myöntää vain kriteerit täyttäville. Leväperäinen jakeleminen sammuneille lyhdyille on jakajien vika, ei niinkään hakijoiden.

Osmo Rauhala:

Taiteilijoiden sosiaaliturvaa ja toimeentulotukea pitää kehittää, mutta se kuuluu sosiaali- ja terveysministeriölle. Kulttuuriministeriön varoilla on tarkoitus tukea taiteellista sisältöä, ei tehdä sosiaalipolitiikkaa.

Suomalainen apurahajärjestelmä on ollut vuosikymmeniä yksi maailman laajimpia, mutta klassista musiikkia lukuun ottamatta se ei ole tuottanut merkittävästi parempia tuloksia kuin muualla, ainakaan jos tulosta arvioidaan kansainvälisen menestyksen pohjalta.

1970-luvulla rakennettu apurahajärjestelmä perustui ajatukseen taitelijasta valtion työläisenä. Kulttuuriministeriön jakamat varat muodostuivat osaksi alan "tupo"sopimusta, ja muut kriteerit kuin taiteen laatu nousivat merkittäviksi tukea jaettaessa. Tuki politisoitui ja tasapäistyi. Tuloksena varsinkin kuvataiteessa vuosikymmenien hiljaisuus kansainvälisellä kentällä. Vasta nyt kun ala imee runsaasti nuoria tekijöitä, joille tukea ei riitä, kansainvälistyminen on virinnyt.

Suurin osa tuesta pitäisi olla kohdeapurahoja näyttelyihin, projekteihin, työskentelyyn, opiskeluun ja niin edelleen, joiden kriteerit ovat selkeämmin arvioitavissa, kuin pelkissä vuosiapurahoissa. Näiden osalta tärkeintä on taiteellinen laatu ja merkitys taiteen kentällä niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Isoon kansainväliseen museonäyttelyyn valmistautuminen voi vaatia satojen tuhansia eurojen investointia teoksiin, ja taiteilijan on hankittava rahaa monista lähteistä. Olisi väärin jättää tasokas tekijä ilman valtion tukea vain siksi, että hän saa tuloja muualtakin.

Menestys maailmalla vaatii kaikki purjeet salkoon.

Risto Pelkonen:

Apurahan myöntämisen ehtona on omaa toimintaa ja kirjallista hanketta esittelevä hakemus. Siihen kuuluu perustelu rahoituksen tarpeeksi.

Käytettävissä olevasta kirjastoapurahasta erillinen osa pitäisi kohdentaa nuorten kirjailijoiden tukemiseksi. Apurahan jakamisen periaatteet ovat julkisia.

Laura Kolbe:

Ei pidä, mutta jakokriteerejä tulee selventää – "köyhyys" ja "varallisuus" eivät ole tae taiteellisesta luovuudesta ja siksi kriteerit tulee asettaa muin keinoin, luovaa työtä tukemaan. On edellyttävä hyvä apurahan käyttösuunnitelma – se osoittaa, että hakijalla on ajatuksia ja tavoitteita, eikä vain lähtökohtaisesti "saatava on, kun kaverit antaa" -asenne.

Lisäksi: nykyinen jakojärjestelmä suosii räävittömästi ja härskisti niin sanottuja kaunokirjailijoita. Kirjallisuuden rajojen veto nykyään on vaikeaa, mutta yksi on selvää: tietokirjat myyvät hyvin, muistelmia, historiaa, elämäntaitoa, filosofiaa, etiikkaa käsittelevät teokset ovat myyntitilastojen kärjessä. Silti tietokirjoittajat saavat vain 10 prosenttia kirjastoapurahoista.

Siis: jos järjestelmä menee remonttiin, korjattakoon tämäkin epätasapaino!

Timo Harakka:

Kirjastoapurahajärjestelmässä on jo sosiaalisin perustein jaettavat osiot: "avustus ahtaissa taloudellisissa oloissa eläville iäkkäille kirjailijoille ja kääntäjille" sekä "avustus sairauden tai työkyvyttömyyden perusteella".

Vuonna 2011 jaetuista 2,9 miljoonasta eurosta sosiaalisin perustein myönnettiin vain 2,6 prosenttia (75 600 euroa).

Poistettakoon perusteista ikärasismi ja jaettakoon avustusta kaiken ikäisille pienituloisille kirjailijoille ensi alkuun 10 prosenttia kokonaissummasta.

Lista eniten apurahoja saaneista kirjailijoista on surkuhupaisa. Tähän pystyy vain täysin umpioitunut kuppikunta.

Surkeuden syy on Taiteen keskustoimikunnan rahanjakoporukoiden kollegiaalinen kähmintä. Tämä kaveri- ja suosikkijärjestelmä jyllää kaikissa taidetoimikunnissa, ei vain kirjallisuuden alalla. Se pitää räjäyttää.

Yksittäiset jäsenet eivät sinänsä ole mätiä. He vain ovat jäävejä. Asiaperusteiden sijaan tulevat henkilösyyt.

Jokaista suosikkia kohti on aina yksi syrjäkki, joka ei kaikista ansioistaankaan huolimatta saa tukea, koska ei tunne oikeita henkilöitä tai tee kulloinkin muodissa olevaa taidetta.

Ehdotan tilalle poliittisesti nimitettyjä lautakuntia. Alan ulkopuoliset, mutta edes välillisesti demokraattista vastuuta kantavat poliitikot pystyvät parhaiten puolueettomaan ja silti kulttuurin kuluttajia huomioivaan rahanjakoon. Eri elämänkokemuksia ja maailmankatsomuksia edustavat ihmiset välttävät sisäänlämpiävän kuppikuntaisuuden.

Omat muistoni Helsingin kirjasto- ja kulttuurilautakunnan apurahajaoista ovat myönteiset. Rahat jaettiin asiaperustein, hyvin perusteltuja hakemuksia kunnioittaen; kaikki tunsivat kulttuuria kohtalaisesti, mutta kukaan ei tekeytynyt auktoriteetiksi. Päättäjät päättäkööt, taitelijat taiteilkoot.

Katja Boxberg:

Menestyksestä ei pidä rangaista. Ellei siis erityisesti ja nimenomaisesti haluta tukea köyhiä taiteilijoita. Kuukausiliitteen juttu oli ansiokas, ja osoitti että rahaa jaetaan tukiautomaatista osin olemattomilla ja epäyhtenäisillä kriteereillä.

On melkoinen skandaali ettei yhteistä kriteeristöä ole tai sitä ei noudateta. Verovarojen jakamisen täytyy aina olla läpinäkyvää ja perusteltua. Perusteena voi olla – jos niin halutaan – vaikka se ettei ole julkaissut mitään pitkään aikaan eikä aio julkaista jatkossakaan. Tärkeää on, että peruste on yksiselitteinen ja kaikille sama.

Taidetta pitää tukea, mutta se ei oikeuta rahan läiskimistä mielivaltaisesti oikealle ja vasemmalle. Kaverisuhteisiin tai tottumukseen perustava rahan jakaminen samoille naamoille on väärin. Juttu toi tämän epäkohdan päivänvaloon. Pölyttyneiden käytäntöjen avaaminen ja uudistaminen on asia, josta kirjailijoidenkaan ei kannata ottaa nokkiinsa.

Mari K. Niemi:

Oli kyse sitten tieteen tai taiteen apurahoista, työn laadun tulee jatkossakin olla lähtökohtainen jakoperuste. Sen lisäksi on syytä olla myös muita kriteereitä. Aivan olennainen kysymys kuitenkin koskee tuon "laadun" määrittelemistä.

Kirjastoapurahojen kohdalla tulorajojen asettamista hedelmällisempää olisi pohtia kriittisesti sitä, miten hyvin jo olemassa olevien kriteerien henki on välittynyt tehtyihin apurahapäätöksiin. Millaisista tosiasiallisista jakoperusteista tehdyt myönnöt kertovat? Ovatko kaupallinen potentiaali ja yleisöönmenevyys nousseet laadun mittareiksi? Millaisin kriteerien täsmennyksin tukea voitaisiin jakaa monipuolisemmin – laadusta tinkimättä?

Kysymys hyvätuloisten rajaamisesta apurahajärjestelmän ulkopuolelle on pulmallinen. Menestysteoksen kirjoittanut henkilö on voinut yhtenä tai kahtenakin vuonna ansaita hyvin. Kaupallista menestystä on kuitenkin voinut edeltää monta laihaa vuotta, samoin seuraavan helmen hioutuminen voi viedä vuosia. Tulisiko tällaiselta henkilöltä evätä mahdollisuus apurahaan? Varoa tulee sitäkin, ettei menestyksestä rangaista.

Ajatus apurahasta jonkinlaisena sosiaaliturvan jatkeena on pulmallinen. Kuitenkin soisin kirjastoapurahojen jatkossa kohdistuvan etupäässä sellaisille kirjailijoille ja kääntäjille, joiden tukeminen on heidän työnsä korkean laadun vuoksi perusteltua – ja jotka lisäksi apurahaa työtään jatkaakseen tarvitsevat.

Tähän ei ole helppoa vastausta. On luultavasti liikaa pyydetty, että hyvätuloinen kirjailija jättäisi solidaarisuussyistä hakematta apurahaa, jota ei tarvitse.

Lotta Backlund:

Ei apuraha ensisijaisesti mikään sosiaaliavustus ole. Minun oikeustajuani vastoin sotii enemmänkin se, ettei paino kirjastoapurahoissa ole lainausvolyymeissä. Koska kirjasto on vaihtoehto kirjan ostamiselle, olisi oikeudenmukaista, että pääosa apurahoista jaettaisiin lainauksien määrän mukaan. Jollain pienellä loppuosalla voitaisiin sitten tasata ja kannustaa ja avustaa.

Etenkin Suomessa, jossa luetaan paljon, mutta jossa vain kourallinen kirjailijoita pystyy elättämään itsensä kirjoittamisen kautta, niin olisi oikein että hyvän, suositun kirjan kirjoittamisesta myös annettaisiin siitä kuuluva korvaus. Ei missään muussa asiassa ajatella näin nurinkurisesti: "Vaikka olet todella hyvä ja suosittu ja lisäät tämän meidänkin putiiikin trafiikkia ja toimintaa, niin korvaamme silti sinulle vähemmän kuin niille, jotka eivät tuota yhtä paljon tai suosittua mutta ovat tosi kivoja ja yrittävät kovasti".

On aivan posketonta että leijonanosa kirjastoapurahaa jaetaan ihan fiilispohjalta. Lainauskerrat ovat sentään numero, fakta. Ei pidä vihata numeroita. Taisin sanoa tämän aikaisemminkin johonkin kysymykseen, mutta: ei suosittu aina ole paskaa.

Laura Köönikkä:

Apurahan saaja ei työllä rikastu.

EN OTA KANTAA

Riiko Sakkinen:

Kuvataiteilijalle apurahoja paremman toimeentulon takaisivat mahdollisimman suuret tuloerot yhteiskunnassa.

Työläiset eivät osta taidetta, keskiluokka saattaa koristella kotiaan pienillä tauluilla, mutta ainoastaan multimiljonäärit hankkivat taidetta sen sisällön takia, riippumatta siitä, voiko sitä laittaa olohuoneeseen esille.

Jaakko Hämeen-Anttila:

Apurahoihin ei ole syytä laittaa mitään selkeitä rajoja sen enempää tulojen kuin julkaisten teosten määrän suhteen, koska asia on aika monimutkainen. Esimerkiksi harvakseltaan erittäin korkeatasoisia teoksia julkaisevaa kirjailijaa ei ole syytä syrjäyttää.

Toisaalta ajatus siitä, että kirjailijaa pitäisi tavallaan rangaista kaupallisesta menestyksestä, ei sekään ole ongelmaton.

Parasta on pitää järjestelmä väljänä, niin että tulot ja tuotannon määrä voidaan tapauskohtaisesti harkita.

Antti Alanen:

Olen jäävi vastaamaan. Olen sunnuntaitietokirjailija ja teen päätoimena muuta työtä. Molempia tehdään lähinnä pyhän hengen varassa. Vähäisillä korvauksilla ei ole mitään tekemistä työn vaativuuden kanssa, ja tilanne on tämä lähes kaikilla kollegoilla.

Meidän pää- ja sivutoimisten kirjailijoiden pitää ennen kaikkea tukea ja kannustaa toisiamme ja välttää hajottamasta pientä ammattikuntaamme.

Se, että jotkut menestyvät, on hyväksi kaikille. He ovat niitä, joiden tuotanto pitää elossa suomalaista kirjallisuutta – kustantajia, myyntiorganisaatioita, kirjakauppoja, kirjastoja, antikvariaatteja. He ovat ansainneet ainakin sen, minkä he saavat.

Kaikessa luovassa työssä voi olla niin, että taiteilija luo menestyvät teoksensa lyhyen ajan sisällä, ja sitten voi tulla pitkiä kuivia kausia. Taiteilija antaa parhaansa joskus jopa vain yhteen hienoon teokseen, joka saa kiitollisia lukijoita monessa sukupolvessa.

Kirsi Virtanen:

Apurahaa saava kirjailija voi ehkä apurahan turvin vähentää tai peräti lopettaa tavallisen työnsä. Toisaalta: aina löytyy ahneita joille mikään ei riitä.

Luin Kuukausiliitteen jutun ja se oli kyllä aika kylmäävää kertomaa joidenkin – niin sanottujen ja varsinaisten – kirjailijoiden kyvystä ja halusta, mutta ennen kaikkea hävystä, kääriä itselleen sellaista rahaa, johon ei ehkä olisikaan niin oikeutettu.

A.W. Yrjänä:

Suomalainen apurahajärjestelmä on kotimaisen kulttuurin jatkuvuuden ja laadun kivijalkaa. Apurahojen jakamisen tulee perustua harkintaan, ja myöntämisen tulee perustua näyttöihin.

Osaava lautakunta on keskusteleva ja osaa ottaa monenlaiset seikat huomioon rahoja jaettaessa. Uusia tekijöitä tulee kannustaa, mutta toisaalta vakiintuneempia taiteilijoita ei voi lähteä rankaisemaan siitä, että heillä on takanaan työhistoriaa ja ehkä jopa tuloja.

Tasapaino on hienovarainen asia, eikä populistinen repostelu varmasti helpota lautakuntien työtä. Pienten avustusten jakaminen suuremmalle joukolle näyttää paperilla jalolta, mutta todellisuudessa 1500 eurolla ei vielä irrota muista velvoitteista ja kirjoiteta romaania.

Susanna Kuparinen:

Kirjastoapuraha ei ole eikä sen pidä olla sidottu vain julkaisujen määrään. Sen tehtävä on mahdollistaa myös työn tekeminen. Valtavirtakirjallisuus nousee marginaalista ja mahdollisuudesta häröilyyn.

Julkinen keskustelu ei ole ohjeistanut menestyviä kirjailijoita eettiseen valintaan: olenko niin hyvätuloinen, että muutama tuusa ei juuri paina kukkarossani, joten jätän (vähästä) jaettavaa muille.

Toisaalta kirjallisuus on Suomessa suhteellisen huonosti tuettua ja kirjailijoiden peluuttaminen toisiaan vastaan on halpamaista. Heittäisin vastuuta enemmän apuraharaadille kuin hakijoille. Ketkä päättävät ja millä meriiteillä kuka tukea saa?

Kiba Lumberg:

Lähtisikö tätä ratkaisemaan niin, että olisi tunnustus niille kirjailijoille, joiden kirjat menevät hyvin kaupaksi. Apurahaa voitaisiin jakaa porrastetusti, myös niille kirjailijoille, joilla ei ole miljoonamyyntiä. Apurahansaajien ikähaitari voisi olla 20–100 vuotta.

Kirjailijaliitto on mielestäni pyrkinyt hyvin huomioimaan nämä asiat. Monet ihmiset kulkeutuvat kirjailijan ammattiin jopa vanhempina.

Ihannetilanne olisi, että apurahajärjestelmä antaisi kirjailijoille mahdollisuuden, vaikka heillä ei olisi tukenaan suuria myyntilukuja.

Jotain tuuletusta koko apurahajärjestelmä kuitenkin kaipaa.

Minna Tawast:

Kysymykseen ei voi vastata kyllä tai ei. Koko apurahajärjestelmä tarvitsee toki remonttia, selkeytystä ja läpinäkyvyyttä, mutta yksittäiset apurahat eivät voi vastata kaikkiin tarpeisiin. Esimerkiksi taiteen tekemiseen tarkoitetut apurahat eivät mielestäni voi suosia sen kummemmin hyvä- kuin huonotuloisiakaan.

Niiden kriteereiden pitää perustua teosten tekemiseen ja teosten laatuun. Ruohonjuuritasoa, taiteen moniarvoisuutta, taiteilijoiden sosiaalista asemaa ja niin edelleen tukemaan luotuja apurahoja jaettaessa tulotasolla on tietenkin merkitystä. Oleellista olisi jäsentää, muotoilla ja kirkastaa jakoperusteita ja yrittää muotoilla myös laadulle erilaisia mittareita.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi