VIISAITA VASTAUKSIA VAIKEISIIN KYSYMYKSIIN

HS-raadin vastaukset kysymykseen: Sopiiko pehmoeläinten leikkeleminen taidekasvatukseen?

Taiteilijapedagogi Anne Rossi-Horto on kehittänyt nuorten taidetyöpajoihin menetelmän, jossa hyödynnetään käytöstä poistettuja pehmoleluja. Osana laajempaa kulttuurikurssia järjestetyssä työpajassa nuoret saavat työstettäväkseen pehmolelun, jota he muokkaavat annetuilla välineillä vapaasti kurssin teeman hengessä. Yläasteille ja keskiasteen oppilaitoksille suunnatun työskentelytavan pyrkimyksenä on antaa oppilaille tilaisuus tehdä teemaa koskevat ajatuksensa näkyviksi. Töissään oppilaat saavat ilmaista myös kielteisiä tunteita ja ajatuksia.

Helsinkiläisen taidekeskus Annantalon järjestämien, yläasteiden ja keskiasteen oppilaille tarkoitettujen kulttuurikurssien teemoja ovat tänä kesänä olleet muun muassa Suomi-kuva, Shakespearen teokset ja kauhu. Kauhuteemaan liittyvästä taidetyöpajasta julkaistiin juttu viime viikon lauantain Helsingin Sanomissa artikkeli otsikolla "Kuole, pehmolelu, kuole" (linkki: http://www.hs.fi/artikkeli/Kuole+pehmolelu+kuole/1135240715340).

Artikkelissa kuvattiin, kuinka yhdeksäsluokkalaiset leikkelivät ja värjäsivät pehmoeläimiä erilaisten väkivallantekojen uhreiksi.

Tällä viikolla artikkeli on herättänyt kiivasta keskustelua muun muassa Helsingin Sanomien yleisönosastossa ja HS.fi-verkkosivustolla. Väittelyn keskeinen kysymys on, onko Repäisyjä-nimen saaneiden työpajamenetelmien käyttö ollut julkisuuteen nousseella kurssilla voimaannuttavaa ja auttanut oppilaita käsittelemään elämän eri ilmiöitä vai onko se kääntynyt alkuperäistä tarkoitustaan vastaan.

Mielipideosastolla kauhutyöpajaa arvostelivat ankarasti Suomen Mielenterveysseuran entinen toiminnanjohtaja, psykologi ja psykoterapeutti Pirkko Lahti (linkki: http://www.hs.fi/juttusarja/mielipide/artikkeli/Pehmoleluja+voisi+rikkomisen+sijaan+korjata/1135240776518) ja kuvataideopettaja Outi Korhonen (linkki: http://www.hs.fi/juttusarja/mielipide/artikkeli/Miten+kuvien+v%C3%A4kivaltaan+tulisi+opettajana+suhtautua/1135240776522), HS.fi-sivuston keskustelussa hanketta on suominut muun muassa kirjailija Leena Krohn (linkki verkkokeskusteluun:

http://www.hs.fi/keskustelu/Kuole%2C+pehmolelu%2C+kuole%21/thread.jspa?threadID=149501&tstart=0).

Helsingin kaupungin kulttuuriasiankeskuksen johtoryhmä käsitteli kulttuurikursseja ja taidetyöpajoja tiistaisessa kokouksessaan. Kulttuurijohtaja Pekka Timonen toivoo Annantalolta parempaa harkintaa taidekurssien aiheiden ja niillä käytettyjen menetelmien yhteensovittamisessa. Kulttuuriministeri Stefan Wallin on pyytänyt selvitystä siitä, onko ministeriön tukeman Taikalamppu-hankkeen varoja käytetty kauhutyöpajojen rahoittamiseen. (linkki: http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Helsinki+karsastaa+Annantalon+kauhukursseja/1135240805430).

Taiteilijapedagogi Anne Rossi-Horto seisoo yhä menetelmänsä takana ja katsoo joutuneensa keskustelussa syntipukiksi. Hänen mielestään työpajat osuvat kansakunnan kipupisteeseen nuorten pahoinvoinnista, jolle suurimmalla osasta aikuisista ei ole mitään toleranssia.

Viikon kysymys:

Sopiiko pehmoeläinten leikkeleminen taidekasvatukseen?

KYLLÄ

Juha Seppälä:

Poliitikot ja virkamiehet sekä yleisönosastojen ja verkkosivustojen keskustelijat ovat epäilemättä asiantuntijoita mitä tulee faktan ja fiktion sekoittamiseen keskenään, mutta Annantalon kulttuurikurssilta tuskin löytyy maailman ensimmäinen silmätön nalle.

Jos leikkelee leluja, ei tarvitse leikellä oikeita.

Jukka Mallinen:

Kohu on surkuhupaisa. Teinit harrastavat kaikkea splatteria ja horroria – kielletäänkö kauhusarjakuvat ja Halloween, jos tällainen taideterapia kielletään?

Pohjimmiltaan on tietysti kysymys siitä, miten tällainen pehmolelujen käsittely vaikuttavaa kasvavaan psyykeen – kypsyyttä ja eheyttä lisäten vaiko pelkoja ja tunteita hajottaen? Oppivatko teinit käsittelemään paremmin destruktiivisia tunteita? Onko tätä tutkittu?

Käsittääkseni splatter-kauhuterapiasta kauhistuneet aikuiset toimivat mutu-pohjalla – omien pelkojensa uhreina?

Paula Tuovinen:

Kaikki taiteellinen ilmaisu sisältää myös väkivallan ilmaisuja, koska jokainen ihminen kokee vihan tunteita. Taiteellinen toiminta voi olla terve kanava purkaa aggressiota.

Kenellekään tuskin tulisi mieleen kovin kauhistella harrastajakirjoittajan kuvausta nallen silpomisesta. Pitäisikö kauhistella Shakespearen näytelmiä? Kuka kehtaisi kauhistella nuorten teatteriesitystä, jossa nuori näyttelee kovista ja potkii mummoja? Ei kai kukaan oleta, että nuori kävelee oikeasti potkimaan mummoja?

Tässä on kyse vastaavasta kuvataiteen kautta tapahtuvasta ilmaisusta. Ehkä taiteelliseen toimintaan ja taideterapiaan kannattaisi tutustua laajemminkin nuorten pahoinvointia purkavana menetelmänä. Taito- ja taideaineita kouluihin ja heti!

Juha Sihvola:

Vastaan näin koska olen provokatiivista taidetta koskevissa kysymyksissä vakaumuksellinen liberaali. Rajoittava, holhoava ja tukahduttava politiikka tuottaa suurempaa vahinkoa kuin se, että provokaation varjolla muutama mautonkin taideprojekti pääsee esiin, Teemu Mäen kissantappohommat mukaan luettuna.

Silti pidän aika kliseisenä ja dogmaattisena myös Suna Vuoren aihetta koskevassa verkkokeskustelussa esittämää seuraavanlaista näkemystä:

"Jos nuoret – jotka eivät ole tehneet tästä yhteiskunnasta sitä mitä se nyt on vaan elävät maailmassa, jonka mm. heidän vanhempansa ovat rakentaneet – eivät saa purkaa erilaisia, esimerkiksi kielteisiä tunteitaan, ne kääntyvät ennen pitkää heitä itseään sekä toisia ihmisiä vastaan."

Miten niin kielteisten tunteiden "purkaminen" olisi aina itsestään selvästi myönteisellä tavalla tunne-elämää kehittävää? Miltei mitä tahansa väkivaltaviihdettä voidaan puolustaa ja on puolustettu samalla argumentilla. Tunneterapia on kuitenkin monimutkainen asia. Väkivaltaisten ja tuhoavien halujen terapoiminen on varmasti tarpeellista mutta ei ihan niin suoraviivaista kuin tämän keskustelun kumpikin osapuoli näyttää olettavan,

Itse pehmolelujen riepottelusta tuli minulle hämmentynyt olo. Omilla lapsillani, jonkin verran mutta ei valtavasti ysiluokkalaisia pienemmillä, on kymmenittäin lemmikkejä, joita he kutsuvat pitkäikäiseläimiksi erotuksena tavanomaisista elävistä eläimistä (koska eivät ole yhtä lailla vanhenemiselle ja rappiolle alttiita). Olennaista on kuitenkin että myös pitkäikäiseläimet ovat lasten mielestä yhtä lailla eläviä, hellyyttä ja kunnioitusta ansaitsevia kuin muutkin eläimet: "Pehmoleluksi" kutsuminen on pahimman luokan loukkaus heidän lemmikkejään kohtaan. Tässä vaiheessa lapseni luultavasti kauhistuisivat jos kuulisivat pehmolelujen raiskaus- ja pahoinpitelyterapiasta.

En oikein itsekään osaa ajatella, millaisia ovat ne mentaaliset askeleet, joita lasteni sielussa täytyy tapahtua, ennen kuin he innostuisivat Rossi-Horton projektista, ja pohdinpa sitäkin, täytyykö sellaisia ylipäänsä ottaa.

Minna Tawast:

Sopii, jos ajatellaan, että kyseessä on eloton esine. Tässähän on kyse kontekstista.

Voimakkaan emotionaaliset reaktiot Suna Vuoren emootioita herättävään juttuun kertovat monesta asiasta, muun muassa siitä, että pehmolelujen kantama positiivien symbolinen viesti on aikuisten kohdalla vähintään yhtä voimakas kuin lasten kohdalla. Jos Bionicle-robotteja olisi käsitelty samoin, ei ehkä olisi oltu yhtä kauhistuneita.

Oleellisempaa tosin on kauhu, jota nuorten raaka mielikuvitus on herättänyt. Minusta sitä pitääkin kauhistua, mutta jeesustelun sijasta olisi hyvä miettiä, keiden luomia, rahoittamia, markkinoimia ja sallimia malleja he toteuttavat.

Väitän, että kovin monelle vaikkapa 60-luvulla syntyneelle ei olisi vastaavanlaisessa taidetyöpajassa tullut kauhusta mieleen aivan noin yksityiskohtaista väkivaltaa. Jotta nyt heränneestä paheksunnasta seuraisi jotain hyvää, voisi sen kohdistaa vaikkapa äärimmäisen väkivaltaisiin tietokonepeleihin – tai sitten voisi vaikka miettiä, miten tulee joka päivä tuetuksi hyvin kyynistä maailmankuvaa suosivia medioita ja markkinoita.

Iso kysymyshän on: miksi nuoret sanovat, ettei heistä tunnu miltään, kun he lavastavat raa'an raiskauksen. Mitä me tiedämme heidän todellisuudestaan? Miten me ylläpidämme sitä todellisuutta? Ja mitä kertoo se, että edes täytyy teeskennellä, ettei tunnu missään.

Sillä ei kaikki teini-ikäisten käytös selity vain murrosiän kapinallisuudella. Teini-ikää kuuluvat myös monet herkät tunteet.

Onko kauhun käsitteleminen tällä tavalla "voimauttavaa" , on kysymys, johon en osaa vastata. Mutta en usko, että tämä työpaja itsessään on ohjannut nuoria väkivaltaiseen suuntaan. Se vain kertoo heidän maailmastaan.

Tärkeää on, kuinka ammattitaitoisesti Rossi-Horto lopussa asiaa käsittelee ja purkaa.

Juha Herkman:

Sopii, jos se ei jää pelkkään leikkelyyn. Pitää sen lisäksi yhdessä käsitellä, mitä leikkelyn taustalla on: miksi pehmolelua kohdeltiin siten kuin kohdeltiin, minkälaisia tuntemuksia teko herätti, mistä tekemisen mallit on omaksuttu, olisiko jotain muita vaihtoehtoja toimia jne. Sekä kasvattajan että kasvatettavan näkemykset on saatava yhteiseen kriittiseen tarkasteluun.

Taide- ja mediakasvatuksessa tulee olla kriittinen ulottuvuus, joka erottaa esimerkiksi pehmoeläinten leikkelyn pelkkien kauhuelokuvien kuvastojen kritiikittömästä toistamisesta. Jos tällaista reflektoivaa, etäisyyttä ottavaa ulottuvuutta ei ole mukana, prosessi voi olla jopa haitaksi.

Samoin täytyy olla herkkyyttä tunnistaa henkilöt, joille työskentelytapa ei sovi. Jos joku ei halua leikellä pehmoleluja tai jopa kokee tällaisen toiminnan vastenmieliseksi, häntä ei tule pakottaa sitä tekemään.

Myös lasten ikä- ja kehitysvaiheet on otettava huomioon. Tässä tapauksessa lapset olivat 14–15-vuotiaita, joiden kanssa tällaisen hankkeen voi varmaan viedä läpi. Yhtään nuorempien kanssa en tällaista kokeilisi.

Kiba Lumberg:

Eivät varhaisnuoret mitään bimboja ole. Heijastavat vain tätä sairasta ja väkivaltaista ihmiskuvaa ja käytöstä, jota on ollut koko ajan.

Jotenkin tekopyhää kauhistelua nyt koko pehmolelujuttu. Mietitään mieluummin, miten aikuiset ovat rakentaneet järjestelmät, ihmisroolit sekä mies- ja naiskuvat.

Miksi varhaisnuoret tytöt viiltelevät nallea auki ja värittävät sukupuolielinten kohdat punaisella? Raiskataanko aikuisia naisia ja lapsia pahoinpidelläänkö ylipäätään ihmisiä?

Vielä ihmetellään, miksi varhaisnuoret heijastavat pehmoleluihin eri asioita. Tämä on tätä niin sanottua ihmiskunnan jaloa olemista. Kun katsomme ympärillemme, väkivalta ja julmuudet ovat jokapäiväistä todellisuutta. Sitä nämä varhaisnuoret heijastivat.

Totta on sekin, että raakuutta ihaillaan ja pönkitetään ja väkivalta myy. Tässä pehmolelujutussa en näe muuta kuin sen, että lapset ylipäätään voivat huonosti.

Aikuisten vastuu on rakentaa lapsille turvallinen ympäristö ja olosuhteet, ja aikuisten on katsottava omaa käytöstään. Siitähän kaikki lähtee, mitä esikuvia luomme ja mitä asioita arvostamme. Se mitä heijastuu nyt, on vain tekojen kauraa.

Jos hirviölapsia ja varhaisnuoria alkaa olla ja tulla, niin aikuiset ja tämä sairas aikuisten järjestelmä ovat heidät luoneet..

Ville Ranta:

Nallejen preparointi vaikuttaa hyvältä tavalta pohtia väkivaltaa, kuolemaa ja kauhua. Nykynuoret taitavat osata tämän paremmin kuin nykyaikuiset.

Sarjakuvan opettajana olen aistinut, ettei esimerkiksi väkivaltaisten tapahtumien piirtäminen suinkaan rohkaise väkivaltaan, vaan auttaa käsittelemään pelkoa. Toisaalta en pidä ampumis- ja sotaleikeistä tai väkivaltaisista kuntoilulajeista.

Nallen preparointi ei ole tappamista. Antakaa taidekasvattajien rauhassa kertoa, mitä ovat nähneet ja ajatelleet. Siihen ei kuole kukaan.

Johanna Korhonen:

Kyseessä eivät ole pehmoeläinten tunteet – uskokaa nyt, niitä ei ole – eikä myöskään pöppänöiden kokema kipu – sitäkään ei ole. Kyseessä ovat nuoret ja heidän tunteensa, joiden esiin saaminen on joka tapauksessa parempi vaihtoehto kuin niiden kätkeminen.

Nuorista iso osa on valitettavasti kokenut väkivaltaa itse, joko aikuisten tai toisten nuorten tekemänä. Väkivallan näkemiseen monet heistä ovat jo turtuneita. Jos nallen leikkely avaa suun puhumaan näistä ajatuksista tolkuissaan olevan, turvallisen aikuisen kanssa, taidetyöpaja on ollut mitä tuloksellisin. Näin vastatessani oletan, että prosessien käsittely ja tekojen pohtiminen on olennainen osa työskentelyä.

Asiantunteva taidekasvattaja ottaa aina huomioon lapsen iän ja kehitysvaiheen ja tuskin tarjoaa nallea ja veistä pikkulapsen käteen. Nuortenkin taidekasvatuksessa on tietysti tarpeen antaa yhtäläinen sija hoivalle, hellyydelle ja muille positiivisille tunteille. Paha ei kuitenkaan katoa maailmasta sillä, että siitä ei saa puhua.

Katja Tukiainen:

Kuvataidetuntien oppilastöissä väkivallan teemat tulevat esille usein myös ilman varsinaista kauhu-teemaakin, koska nuorilla on tarve käsitellä ja tehdä näkyväksi väkivaltaa, jota he kohtaavat lähipiirissä, yhteiskunnassa, mediassa ja uutisissa.

Taidekasvatuksen puitteissa väkivallan teemoja on turvallista käsitellä ryhmässä ja ammattitaitoisen aikuisen kanssa. On hysteeristä kuvitella, että pehmoeläinten muokkaaminen yllyttäisi nuoria todellisiin väkivallan tekoihin.

Antti Alanen:

Järkyttävien asioiden käsittely on taiteen arvokkaimpia tehtäviä.

Johanna Sinisalo:

Tietyssä iässä nuoria kiinnostaa kaikenlainen rankistelu. Mikä enemmän vanhempia kauhistuttaa, sitä coolimpaa on homma. Mutta kun sitä pehmoeläintä sitten lähdetään pahoinpitelemään, on siitä seuraavien hämmennyksen ja mahdollisten piilotettujen ahdistuksenkin tunteiden kokeminen nuorelle todennäköisesti paljon opettavaisempaa kuin mikään moralisoiva lässyttely.

On selvää, että yhteisö on juuri nyt yliherkkä kaikenlaisille väkivallan implikaatioille, erityisesti nuoriin liittyen. Mutta tällaisen kiellon seuraava askel on kieltää vaikkapa sotaan tai kouluampumisiin liittyvien ahdistusten tunteiden purkaminen piirtämällä, maalaamalla tai näyttelemällä.

Koko vesilasimyrskyn synnytti ilmeisesti se, että pehmoeläin on söpö ja sympaattinen ja symbolisoi perheidylliä ja turvaa. Jos oppilaat olisivat terapeuttisesti teurastaneet vaikkapa kärpäsiä, eläviä olentoja, kukaan ei olisi pitänyt sitä minkäänlaisena hälyn aiheena.

Tommi Liimatta:

Ehdottomasti. Ryhmässä keskustelu ei auta niitä nuoria jotka eivät missään nimessä puhu. Siis askarreltakoon.

Pelkoa herättäisi sellainen ihminen, jonka torjunta on niin kova, että hän ikänsä kaiken piirtää vain ikkunasta vilkuttavia tonttuja.

Leena Lehtolainen:

On kyllä huomattavasti parempi, että nuoret leikkelevät pehmoleluja eivätkä toisiaan. Harvoin muistetaan se, että väkivaltaisten tekojen simuloiminen saattaa myös näyttää todellisen väkivallan raakuuden, eihän kukaan pitänyt raiskattua pehmoa hyvänä juttuna vaan ällöttävänä.

Nuoret ovat usein valmiita kohtaamaan tällaisen ällöttävyyden aikuisia avoimemmin, myöntämään sen mahdollisuuden olemassaolon ja sitä kautta torjumaan sen. Jos nuori ei edes taidetyöpajassa saa näyttää rujoja ajatuksiaan, ne voivat kanavoitua todelliseksi väkivallaksi tai itsetuhoisuudeksi.

Yrjö Sotamaa:

Mikä olisi parempi ja lapsille sopivampi tapa luoda keinoja vaikeiden ja ahdistavien asioiden käsittelyyn?

Sylipaini pihalla, moralisointi, ongelmien kieltäminen vai kylmä analyyttinen keskustelu?

Heikki Hiilamo:

Työskentelyn konteksti on ratkaiseva, tuossa se tuntui olevan kuitenkin jollakin tavalla rakentava. Pedagogi keskusteli nuorten kanssa työskentelystä.

Tässä on esimerkki siitä, miten vähän raflaavasti kirjoitettu lehtijuttu saa moralistit myrskyämään vesilasissa. Paljon enemmän olisi aihetta huolestua siitä, miten nuoret kohtaavat ja tuottavat yksin tai keskenään väkivaltaa peleissä, netissä ja elokuvissa.

Jarmo Papinniemi

Miksi ei? Negatiivisten tunteiden ja aggressioiden luova käsittely kuuluu taidekasvatukseen siinä missä kaikki kiva ja mukavakin. On aika lailla parempi, että nuori tutkii omaa pimeää puoltaan ohjatusti ja joukossa kuin yksin.

Silja Rantanen:

Koulusurmien syitä on kohtuutonta edes epäsuorasti etsiä taidekasvatuksesta. Taidekasvatuksen menetelmiä on arvosteltava kokonaisuutena opetuksen motiiveista käsin.

Lasten taidekurssien motiivit ovat yksinomaan myönteisiä. Lasten taidekursseilla on opettajina idealistisia taiteilijoita vaatimattomalla palkalla. Heidän tarkoitusperänsä eivät ole epäilyttäviä. Erikoisetkin tehtävät voivat palvella lasten persoonallisuuden kasvua.

En aivan ymmärrä, mitä Helsingin kaupungin kulttuuritoimen johtaja Timonen tarkoittaa sanoessaan, että taiteen, taidekasvatuksen ja terapian kriteerejä ei saa sekoittaa toisiinsa. Näiden kolmen alueen ydin on yhteinen; visuaalisessa työskentelyssä voi sekä taiteessa, terapiassa että taidekasvatuksessa päästä tekemisiin persoonallisuutensa tiedostamattomien puolien kanssa vahingoittamatta muita ihmisiä.

Modernin taidekasvatuksen keskeinen, akateemisesta kopioinnista poikkeava menetelmä on tehdä vaistonvaraisesti ja materiaalin ehdoilla jotain omin käsin. Tätä opetustapaa sovellettiin jo Bauhausissa.

Kullakin aikakaudella on taiteelliset tabunsa. Kun kuuluisa amerikkalainen kuvanveistäjä Eva Hesse 1960-luvullaopettiNew Yorkissa lastenkursseilla, hänen opetusmenetelmiinsä puututtiin liian käsityömäisinä. Samaan aikaan Helsingissä Suomalaisessa Yhteiskoulussa järjestettiin puolestaan "luovan toiminnan päivä", jonka ohjelmaan kuului paljon muun ohella kokonaisen pianon täydellinen tuhoaminen.

Steen1:

Ehdottomasti. Joskus on mukavaa tehdä pahaa täysin ilman seuraamuksiakin. ...Nyt kun kaikenlainen DIY-tuunaaminenkin on saatu kaupallistettua, kaupallistakaa tämäkin, siat!

A.W.Yrjänä:

Seuraavaksi kotieläimille haalarit päälle, etteivät lisääntymiselimet näy? Kokemuspiirin rajoittaminen, eristävä mukasuojelu ja yleistyvä taivastelumentaliteetti typistävät kasvavan ihmisen elämänpiiriä, jolloin mekanismit negatiivisten asioiden käsittelemiselle jäävät vajavaisiksi.

Aggressio kuuluu ihmisyyteen, ja ellei sitä saa tutkia ja käsitellä, se jää vieraaksi ja saattaa saada väkivaltaisia muotoja.

Minun sukupolveni poltti pienenä muovisotilaita muodottomiksi torsoiksi. Se auttoi käsittelemään sotaisten uutiskuvien herättämää ahdistusta.

Virpi Suutari:

Paha, pahuus on asia, johon lapsen ja nuoren tulee saada tutustua turvallisissa olosuhteissa. Taide kaikissa muodoissaan on mitä parhain keino purkaa omia kiellettyjä ajatuksia ja tunteita.

Kauhistelevissa reaktioissa kuvastuu tätien ja setien oma avuttomuus nähdä nuoret sellaisina kuin nämä oikeasti ovat.

Hannu Väisänen:

Tietenkään siihen ei saa pakottaa.

Muistettakoon, että muissa kulttuureissa käytetään esimerkiksi voodoo-nukkeja kauhun, vihan, väkivallan kanavoijina. Suomalaiseen sanattomaan pahoinvointiin on löydettävä uusia purkautumisteitä.

Tässä yhteydessä taidekasvatus tuntuu saavan omituisen leiman ja olen varma että useat liittävät kysymyksen tarpeettomasti ns. kissantappovideo -jupakkaan. Jos kaikki taidekasvatus olisi vain välivallan tai pelon fokusointiharjoittelua, se olisi tietysti ikävää ja puuhasta pitäisi poistaa sekä taide että kasvatus.

Annamari Vänskä:

Kysymys on lähinnä absurdi. Totta kai sopii, kysehän on pehmonalleista, ei mistään todellisista karhuista, kuten torjuntareaktioista voisi päätellä.

On hienoa, että taidekasvattajat ovat kiinnostuneita pohtimaan keinoja, joilla nuoret voivat työstää luovasti myös kielteisiä tunteita ja ajatuksia turvallisessa ympäristössä. Kuten raadille esitetystä kysymyksestä käy ilmi, on työpajassa työstetty myös Suomi-kuvaa ja Shakespearea. Kuitenkin vain pehmonallejen väkivaltaiseksi leimattu käsittely herätti skandaalinkäryisiä otsikoita ja moralisoivia argumentteja. Sopiikin kysyä, miksi.

Oma näkemykseni on, että nyt virinnyt pienoinen pehmonalleskandaali kietoutuu sitä edeltäneeseen, Ulla Karttusen lapsipornokriittisen taideteoksen aiheuttamaan skandaaliin. Ne nostavat yhdessä terävästi esille aikamme kulttuuriset ja poliittiset virtaukset ja sen paniikin, joka lapsen hahmoon ja lapsiin liittyvään symboliikkaan – esimerkiksi pehmonalleihin – liittyy. Pehmonalle on viattoman lapsuuden voimakas, jollei voimakkain symboli, minkä vuoksi tämän viattomuuden symbolin tärvely kuvataideluokassa aiheuttaa samantapaisia torjuntareaktioita kuin Harro Koskisen Sikamessias konsanaan.

Nallepaniikki paljastaakin kirkkaan salaman tavoin, kuinka keskeistä osaa lapseen liittyvä viattomuuden ideologia kulttuurissamme näyttelee. Paniikissa raja todellisuuden ja representaation välillä hämärtyy. Tapaus Nalle kertoo, kuinka vahvasti latautunut käsite lapsi on ja kuinka herkästi lapsiin liittyvien arkojen ja tabujen aiheiden käsittely saa fiksutkin ihmiset poistamaan varmistimen liipaisimelta.

Ajatus viattomuuden turmelusta – jota nallen epäkonventionaalinen käsittely edustaa – aiheuttaa suhteetonta levottomuutta, ahdistusta, pelkoja ja ristiriitoja.

Vaatimus toisenlaisten työpajojen järjestämisestä kertookin halusta ummistaa silmät ikävien asioiden, vaikkapa väkivallan aiheuttaman ahdistuksen, edessä. Ahdistuksen lakaiseminen maton alle mahdollistaa järjestyksen illuusion säilyttämisen.

Torjunnan tarkoitus ei siis niinkään tunnu olevan lasten vaan aikuisten psyyken viattoman osan suojelu.

Atso Almila:

Jos kurssi on hyvin suunniteltu, kuten ilmeisesti – mediamylläkästä huolimatta – tässä tapauksessa on, toiminee se oikealla tavalla kanavana nuorille käsitellä vaikeimpiakin asioita.

Näinhän lapset sitä paitsi ovat aina omissa oloissaan leikkineet! Itse tiputin kolmivuotiaana rakkaan nalleni lattialle, koska se "itse pyysi"; näin pääsin sitä sitten lohduttamaan, kun oli tullut paha pipi.

Moni on huomauttanut videopelimaailman steriilistä raakuudesta, jonka kohtaamista lapsilta on tuskin lainkaan evätty. Todellisuus on ympärillämme, eikä sen kieltäminen ole ratkaisu.

Uutinen ja sitä seurannut yleinen paheksunta muistuttavat taannoista mediatapausta Kansallisen Tuntematon sotilas. Nallen ratkonta kielletään ikonien ampumisen tapaan kiihkeästi ymmärtämättä lainkaan, mistä on kysymys, näkemättä itse, ottamatta selvää.

Maija Vilkkumaa:

En ymmärrä, miksi ihmeessä ei sopisi. Keskustelu on mielestäni ollut kummallinen. Kaikki työpajaan osallistuneet - oppilaat, pajan vetäjä sekä Helsingin Sanomien toimittaja – ovat olleet sitä mieltä, että työpajan ilmapiiri oli lämmin, hyvä ja rakentava. Siitä huolimatta jotkut sitkeästi väittävät, että tällainen työskentelytapa on traumatisoiva ja, kuten joku jopa sanoi, "kasvattaa yhteiskuntaan psykopaatteja".

Miten nämä kommentoijat voisivat tietää työpajasta mitään, kun eivät ole siihen osallistuneet? Miksi he muka tietävät yhdeksäsluokkalaisia oppilaita, taiteilijapedagogi Rossi-Hortoa ja toimittaja Vuorta paremmin, miltä näistä tuntuu? Mikäli ministeri Wallinia oikeasti kiinnostaa, haluan veronmaksajana sanoa, että mielestäni työpaja kuulostaa tärkeältä ja kiinnostavalta, ja haluan, että maksamiani veroja käytetään juuri tällaiseen toimintaan.

Katariina Numminen:

Mitään aihetta tai käsittelytapaa ei voi rajata lähtökohtaisesti taidekasvatuksen ulkopuolelle, se olisi älytöntä.

Pehmolelujen leikkeleminen voi päinvastoin toimia keskustelun avaajana, antaa väkivaltaan ja sillä mässäilyyn uuden näkökulman, herättää tunteita tai uusia ajatuksia, olla hauskaa, tai surullista, tai molempia yhtä aikaa.

Maria Antas:

Kummallista; näyttää siltä, pehmolelut herättävät enemmän myötätuntoa kuin itse teini-ikäiset.

Vaikeiden, vastenmielisten asioiden kieltäminen kulttuurin alueella muistuttaa minua siitä, miten seksi ja homoseksuaalisuus kirkollisissa piireissä on demonisoitu. Varsin paljastava keskustelu meneillään, kaiken kaikkiaan...

Riikka Ala-Harja:

Koko ajan ja kaikkialla leikellään ihmisen ja eläimen lihaa, ja jos kuka, niin 15-vuotias, miettii sitä.

Siksi työpaja, jossa tehdään ja keskustellaan, on erinomainen paikka käsitellä asiaa.

Olen kateellinen: tuohon työpajaan olisin halunnut osallistua 15-vuotiaana mutta myös tällä hetkellä 3-vuotiaan lapsen äitinä.

Antti Nylén:

Tämä on hupaisa keskustelu. Harvoinpa käytetään puhtaasti moraalisia argumentteja, kun puhutaan pieniin elottomiin esineisiin kohdistuvasta toiminnasta!

Lelujen "sadistinen" käsittely on hyvin vanhaa lastenkulttuuria. Lelu edustaa salaisuutta. Lelut ovat aina fetissejä. Voodoo-nukella ja tavallisella nukella ei ole paljon eroa. Rikkominen on vain yksi keino yrittää saada fetissin salaisuus selville, tutkia ja uhmata sitä.

Tietenkään salaisuus ei aukene, vaikka lelu itse aukenisi. Mutta älykäs lapsi (lapset ovat aina älykkäitä, koska he ovat aina ulkopuolisia) tajuaa, että asian ydin olikin tutkimisessa ja hajottamisessa ja näiden tuottamissa tunteissa – jännityksessä yhtä hyvin kuin turhautumisessakin.

Yleensä lapset keksivät itse rikkoa lelunsa. Annantalon kurssilla siihen on erikseen kehotettu. Ehkä tämä on yksi syy tapauksen herättämään ahdistukseen.

Mutta rikkomisessa on aina mukana myös rakentamisen elementti, jokin luova tavoite, tässä kauhutehtävässäkin erityisen selvästi. Kysymys on askartelusta. Siksi en ymmärrä Leena Krohnin keskustelukommenttia, että paloitellut lelut pitäisi seuraavaksi parsia kokoon. Kysehän ei alun perinkään ollut mielettömästä tuhoamisesta ja pilaamisesta.

Toinen syy asian herättämään ahdistukseen on kulttuurimme neuroottisen sotkuinen suhde väkivaltaan. Sitä kammotaan ja tarvitaan. Banaalissa ja tekopyhässä yhteiskunnassa se on jotakin kallisarvoista, harvinaista ja aitoa. Väkivalta on totisinta totta. Kuka sellaista tahtoisi?

Kaarina Kaikkonen:

Lelujen ja leikkien avulla lapsi käsittelee tunteitaan. Näin voidaan hyvin tehdä myös taidekasvatuksessa, taide on leikkiä sekin.

Mutta taidekasvatuksen tulee olla lapsilähtöistä. Lapsen on itse saatava määrittää miten ja missä määrin hän haluaa tunteitaan käsitellä. Kauhuhan ei ole ainoastaan väkivaltaa, se voi olla myös pelkoa, yksinäisyyttä ja turvattomuutta, ja näitä asioita on vaikeampaa pehmolelujen silpomisella ilmaista. Sinänsä kauhu on hyvä tehtävän aihe, mutta kenties välineenä perinteinen puhdas paperi ja maalit antaisi lapselle sittenkin enemmän mahdollisuuksia. Elämän eri puolia pitää taiteen keinoin voida ilmaista, mutta silti pehmolelu saattaa olla turhan paljon rakkaudella ja hellyydellä ladattu kohdelasten väkivaltatyöpajan uhriksi.

Pehmoleluhan on lapsen oma vauva, ja kiintymyksen tunteet oikeasti yhtä vahvoja kuin äidillä lapseensa. Jos lapsi pannaan vahingoittamaan halinallea, hän joutuu etäännyttämään itsensä ja osittain kylmentämään sydämensä. Taidekentillä usein halutaan järkyttää yleisöä, erityisesti jos oikea sota on kovin etäällä. Osa yleisöstä nauttii järkyttävistä mielleyhtymistä, mutta osa haluaa niiltä suojautua. Pienten lasten kanssa itse olisin varovainen.

Mikko Lehtonen:

Taidekasvatuksessa on voitava käsitellä myös väkivaltaan liittyviä tuntemuksia. Raja kulkee kaiketi siinä, auttaako käsittely erittelemään ilmiötä vai tuottaako se sitä. Jälkimmäiseen ei tarvetta ole.

Väkivaltaisia ja väkivaltaa ihannoivia esityksiä on tarjolla muutenkin riittämiin. Erittelemiseen taas ei ole koskaan liikaa välineitä.

Taidetyöpajojen tapahtumien ontto kauhistelu tuo mieleen lähinnä yhdysvaltalaisen political correctness -touhun, jossa toisten kauhistelijat saattoivat ihailla omaa erinomaisuuttaan, mutta joka ei tainnut juurikaan edesauttaa hyvän asiaa.

Teivo Teivainen:

Annantalon työpajan lähtökysymyksenä oli, että "jotain kamalaa on tapahtunut". Maailmassa on tapahtunut monta kamalaa asiaa. Yksi lisää olisi se, jos niiden käsittely taidekasvatuksessa kiellettäisiin.

Itse en toki ole lukemani perusteella varma, kannustaisinko vaikkapa omia lapsiani menemään juuri tuohon työpajaan.

EI

Kari Uusikylä:

Taiteilijan on vaarallista ryhtyä psykiatriksi tai psykologiksi, jos hänellä ei ole siihen koulutusta.

Tarkoitus on varmasti ollut hyvä, mutta se ei nyt pyhitä seurauksia.

Antti Tuuri:

Tarkoitus ei ole ollut paha, mutta tällaisen tekemisen vaikutus lapsiin voi olla arvaamaton.

Mirkka Lappalainen:

Viattomien vahingoittamisen leikkiminen ei ole missään olosuhteissa hyväksyttävää. Vaikuttaa kissantappovideokoulukunnan taidekasvatukselta.

Ehdottaisin moiselle "voimauttamiselle" huuhaa-palkintoa, ellei kyse olisi niin vakavasta asiasta.

Kaari Utrio:

Tässä on eletty sodanjälkeinen levoton ja väkivaltainen aika rakastaen ja hoivaten pehmoleluja (joita ei silloin riittänyt hylättäväksi asti).

Vaikea käsittää, miten lemmikin tuhoaminen auttaisi lasta. Mihin asetetaan "sallitun" tuhon raja? Saako pikkulinnulta vääntää siiven, jos tuntee siitä "voimaantuvansa"?

Uskon vakaasti ja vanhanaikaisesti, että rakkauden ja hellyyden osoittaminen auttaa lapsia, nuoria ja aikuisia enemmän kuin pahuuden valtaan antautuminen.

Pauli Aalto-Setälä:

Minusta Annantalon pehmolelujen paloittelu ja raiskausharjoitus oli ylilyönti.

On aika omituista miksi ajallemme on ominaista puolustaa ihmisen oikeutta väärään ponnekkaammin kuin oikeaan. On luotu postmoderni illuusio siitä, että jokaisella on oikeus tehdä mitä tahansa yksilönvapauden nimissä.

Väite; ei ole oikeaa eikä väärää vaan kyseessä on vain tulkintoja ja mielipiteitä, on roskaa. Väkivalta ei ole mielipidekysymys.

Taannoisten koululaisten murhaajien takaa haetaan kuka tahansa muu instituutio tai kasvattaja syylliseksi kuin tämä omasta vapaasta tahdosta murhia tehnyt mies. Nyt vapaan ja itsenäisen kulttuurikasvatuksen nimissä lapset paloittelevat, silpovat ja raiskaavat ja keskustelemme siitä onko se ihan ookoo vai ei. Ei ole.

Risto Volanen:

Kyseessä on osa laajaksi päässyttä kiusaamis-, viha-, julmuus-, väkivaltakulttuurin etenemistä Suomessa, mihin kiinnitin vuosi sitten huomiota.

Kutsun kokoon kulttuuriliikettä sivistyksen ja hyvän tahdon puolesta vihaa ja väkivaltaa vastaan.

Markku Ruotsila:

Pehmolelujen tappaminen on yhtä brutaalia kuin kaikkien muidenkin puolustuskyvyttömien ja syyttömien olentojen tappaminen.

Pienille lapsille pehmolelut eivät ole vain aineellisia tavaroita vaan eläviä persoonallisia olentoja, ja niihin assosioituvat kaikki ne tunteet, jotka vanhemmilla ihmisillä assosioituvat toisiin ihmisiin. Tästä voimme maalaisjärjellä päätellä, että pehmolelujen leikkeleminen opettaa väkivaltaan toisia ihmisiä kohtaan, ei suinkaan väkivallasta pidättäytymiseen.

Hämmästyttävää, jos veronmaksajien varoja todella käytetään tällaiseen opetustyöhön.

Matti Apunen:

Mikä tahansa leikki väkivallalla ei ole terapeuttista eikä "voimaannuttavaa". Karkeus ja väkivalta eivät ole automaattisesti puhdistavia kokemuksia, kuten taidekasvattajat tässä kohdin tuntuvat ajattelevan.

Karkeus on karkeutta. Miksi kauneutta ei pidetä "voimaannuttavana" (mitä tämä kammottava ilmaus sitten täsmällisesti tarkoittaneekin)?

Ongelma ei ole se, etteivätkö lapset saisi ilmaista kielteisiä ajatuksia. Musiikissa ja elokuvissa siihen on niin paljon tilaisuuksia, ettei luulisi enää olevan suurtakaan tarvetta "kätkettyjen tunteiden" ilmauksiin.

Ongelma on se, että ihmiset eivät osaa tai halua tehdä eroa karkean ja sivistyneen välillä.

Jyrki Kiiskinen:

Pehmolelu on melkein elävä olento, jonka kanssa lapset käyvät salaisia keskusteluja. He heijastavat siihen intiimeimpiä tunteitaan – siksi en nimitä sitä esineeksi.

Kun tällaisten olentojen kidutusta ja silpomista kannustetaan työpajassa, opetetaan väkivaltainen käyttäytymismalli, joka loukkaa toisten intimiteettiä. Pehmoleluja nöyryytettäessä häväistään niitä ihmisiä jotka ovat joskus kokeneet pehmolelut itselleen tärkeinä. Se alentaa todellisen väkivallan kynnystä, koska teko kohdistuu sekä symbolisesti että todellisuudessa toisten sisimpään.

Sattuma näyttelee asiassa omaa rooliaan. Joku voi tunnistaa pehmolelunsa joko työpajassa tai valokuvissa ja nähdä miten se on raiskattu. Kuka silloin vastaa siitä miten teko tähän ihmiseen vaikuttaa? Tiedämmekö millainen hän on?

Anna Rotkirch:

Kuten Leena Krohn ja muutkin nettikeskustelussa huomauttavat, oletus siitä että silpomalla leluja jotenkin rakentavasti työstää (mahdollista) pahoinvointia on hatusta vedettyä huuhaa-psykologiaa. Mitä ohjaaja tekisi, jos joku todella ryhtyy raivoamaan tai voimaan pahasti kvasiterapeuttisen toiminnan tuloksena?

Pehmolelut ovat suuri eettinen ongelma ylipäänsä. Ne maksavat hirveästi, keskivertolapsi saa niitä liikaa, eikä niitä raski heittää pois. Epäilen ettei edes kehitysavussa tarvita lisää pehmoleluja. Kuka keksisi tähän järkevän ratkaisun?

Silti ei voi aliarvioida sitä, että lelu on suunniteltu herättämään hellyyttä ja tunteita. Se EI OLE ihmismielelle mikä tahansa esine ja se joka kohtelee nallea maitotölkin tavoin erehtyy pahasti, pahemmasta kohtelusta puhumattakaan.

Kristiina Rikman:

Toki lapset saattavat purkaa vihamielisiä tunteitaan rakkaisiinkin leluihinsa, mutta minun kokemukseni mukaan nuken tai nallen satuttaminen saa lapsen lopulta katumaan ja kyyneliin, ei nauraa hohottamaan tunteettomasti.

En ole psykologi enkä osaa sanoa onko lapsen tunteettomuus normaalia, mutta pahalta minusta tuntui, kun ystävättäreni poika lapsena hirtti nallensa.

Ja kun tietää miten lapset inhimillistävät lelujaan, pidän moista työpajaa aika arveluttavana. Listitäänkö seuraavaksi kenties sammakoita? Taiteen nimissä?

Markku Valkonen:

Taidekasvatus ja taideterapia ovat eri asioita. Kyseinen taiteilijapedagogi – oudohko nimitys – näyttää astuneen terapian alueelle. Sillä toimiminen edellyttää käsittääkseni psykoterapeuttista koulutusta ja sen mukanaan tuomaa vastuuta.

Vaikeiden tunteiden sanallistaminen antaa mahdollisuuden niiden käsittelyyn ja hallintaan, mutta mitä tekee tunteiden toiminnallistaminen? Riskipeliä, jos ryhdytään sadistisiin leikkeihin, vaikka ne näyttäisivät kuinka symbolisilta taidepuuhilta. Mitä turvarakenteita nuori saa acting out -tuuletuksesta?

Elina Gusatinsky:

Kysymyshän koskee taidekasvatusta eikä terapiaa. Taideterapia on tärkeä väline ja auttaa vaikeassa tilanteessa olevia ihmisiä, varsinkin nuoria. Pehmolelujen leikkely psykoterapeutin läsnä ollessa ei tunnu minusta vastenmieliseltä, jos se tapahtuu kahden kesken tai erittäin pienessä ryhmäterapiatilanteessa.

Mutta jos sama tapahtuu luokassa, missä "tyhmyys tiivistyy" , niin tuskin kysymyksessä on tunteiden purkaminen ja henkinen kasvu.

Ala-asteella meidän piti tehdä tekstiilitunnilla pehmolelu. En tiedä, sekö vaikutti, mutta en pysty edes heittämään pehmoleluja pois, minusta niillä on sielu ja tunteet.

Olisi kiinnostava tutkia, miten ysiluokkalaisten mieleen vaikuttavat kaikki BB:t, Idolsit, keltainen lehdistö ym.

Jari Sarasvuo:

Epäeettistä, epäesteettistä paskaa.

Pitäisikö kiroilua vastustaa kiroilutyöpajoilla, rasistista käyttäytymistä työstää keksimällä rotuloukkauksia? Eikä tämän tyyppinen "katharsisterapia" ketään eheytä.

Riina Katajavuori:

Kieltämättä voodoo-tyyppinen menetelmä vaikuttaa äkkiseltään aika perverssiltä ja tuntuisi ruokkivan käytöstä, joka ei ole kovin rakentavaa.

On hienoa, että nuorten pahaa oloa koetetaan työstää eri (kokeellisinkin) menetelmin. Toisaalta koko kauhugenre elokuvineen ja rekvisiittoineen ei ole koskaan tehnyt kenellekään mitään hyvää. Yksi kauhuelokuva (riippumatta katsojan iästä) saattaa epämiellyttävine mielikuvineen vainota ihmistä vuosikymmeniä.

Mutta on totta, ettei aikuisilla ole kovinkaan paljon toleranssia vastaanottaa nuorten pahaa oloa ja heidän elämänsä outoja sisältöjä. On helpompi kääntää selkä ja antaa nuorten tuudittautua "itsenäisyyden" harhaan.

Kannattaisin silti perinteistä keskustelua niin kauan kuin nuori ei ole kaiken kommunikaation ulottumattomissa.

Matti Wiberg:

Vai on pehmolelujen silpominen voimaannuttavaa.

Jep jep. Kyllä varmaan.

Samoin vesi on kuivaa, aurinko nousee lännestä ja työ tekee vapaaksi.

Anna-Leena Siikala:

Ihminen ei ole turhan tähden tappaja syntyessään. Sotien kauhut ovat osoittaneet, että väkivallasta nauttimisen kokemukset opitaan. Onko meidän aloitettava väkivaltaistamisen kasvatus jo kouluikäisenä?

Pehmolelut ovat nykylasten hoivakohteita: varsin usein ne personifioidaan. Eivätkö ne voisi olla aivan vanhanaikaisella tavalla positiivisen ihmiseksi kasvamisen välineitä.

Vain kulttuurissa, jossa on jo kaikkea liikaa, voidaan järjestää lelujen tuhoamiskursseja. Taidekasvatustahan tämä ei tunnu olevan. Mikäli pehmoleluja on liikaa, niitä voitaisiin vaikka haudata ja opetella surusta selviämisen tapoja.

Nanna Susi:

On väärin että pehmoleluja silvotaan ja niistä vuodatetaan verta. Ei lasten tehtävänä ole käsitellä isoja yhteiskunnallisia traumoja kuten väkivaltaa välineillä joita he ovat tottuneet pitämään turvaa antavina halikavereinaan ja oppineet hoivaamaan. Ajatus on nurinkurinen. Pitääkö tämä lasti yleensäkään kasata lasten päälle? Keittiöpsykologiallani lapsi järkyttyy ja kokee moisista teoista syyllisyyttä ja ahdistusta. Muutenkin olen sitä mieltä, että taiteen pitäisi tukea vastaanottavaisia lapsia eheyttäviin ja positiivisiin mielenrakennelmiin ja kokemuksiin. Asioihin jotka kantavat eteenpäin eivätkä murskaa. En antaisi omaa lastani ikinä pehmonallekidutuspajaan. Taiteen avoimuus on muualla.

Tuomas Kyrö:

Vastustan pehmoeläinkokeita ja pehmoeläinten häkittämistä.

Vanhat pehmoeläimet on vapautettava luontaiseen elämänpiiriinsä. Vintille, komeroihin, unohdukseen.

Kirsi Piha:

Pehmoeläimen pahoinpitely, kiduttaminen ja sen tappamisen leikkiminen ei äkkiseltään tunnu parhaalta mahdolliselta tavalta käsitellä pahoja asioita. Sanotaan näin, että jos oma 8-vuotiaani silpoisi rakkaita nallejaan, olisi varmasti syytä keskustella. Lähinnä siitä, kuinka muulla tavoin käsitellä väkivaltaisia tunteita kuin toimimalla väkivaltaisesti.

Kun aikuiset kehottavat, innostavat nuoria ilmaisemaan väkivaltaiset tunteensa väkivallalla, se ei tunnu parhaalta tavalta opettaa kohtaamaan näitä tunteita.

Timo Valjakka:

Lukemani perusteella kyse ei ole taidekasvatuksesta vaan pikemminkin taideterapiasta, jossa jälkityöstäminen eli väkivallan ja sen seurausten käsittely tuntuu jääneen keskeneräiseksi.

Lotta Wennäkoski:

Turvallisuuden tunteeseen liittyvien ja hoivaamiskykyyn kannustavien esineiden leikkely ei sovi taidekasvatukseen "toimeksiantona", annettuna tehtävänä. Kaiken kasvattamisen päämäärä on sosiaalistaminen ja yhteisössä vallitsevan moraalin sisäistäminen.

Moraalikoodista ovat vastuussa yhteisön täysivaltaiset jäsenet eli aikuiset, eikä ole mitään muuta kuin täysin absurdi ajatus, että kasvatus kehottaisi ja antaisi välineet pahantekoon ja vahingoittamiseen.

Kokonaan toinen asia on sitten se, että lasten ja nuorten taidekasvatuksen piirissä tai muualla ilmaisemat viestit tulee ottaa vastaan eikä torjua – olivat ne kuinka väkivaltaisia tai moraalittomia hyvänsä.

Antti Ahlava:

Lasten elämään ei tarvita yhtään lisää väkivaltaa. Juniorien aggressiivisia tunteita käsitellään joka tapauksessa päivittäin jokaisessa lapsiperheessä.

Kersti Juva:

Asia ei ehkä ole kaiken tämän hälyn arvoinen, mutta vaistomaisesti tuntuu siltä, ettei aggressioiden purkaminen pehmoleluja pahoinpitelemällä auta ketään hallitsemaan negatiivisia tunteita. Jos tästä on todella näyttöä, olisi hauska kuulla.

Minulla on huonoja kokemuksia tuulesta temmatuista terapioista (psykoanalyysillä yritettiin parantaa homoseksuaalisuutta) ja suhtaudun äärimmäisen epäilevästi kaikkeen terapiaan joka ei perustu tutkimuksiin.

Kypsän ihmisen tunnusmerkki on että hän tajuaa omat negatiiviset tunteensa eikä projisoi niitä muihin tyyliin "minä olen hyvä ja nuo ovat pahoja". Haaste on hyväksyä tunteiden olemassaolo mutta pitäytyä niiden toteuttamisesta. Vaikea uskoa että pehmolelujen leikkely auttaisi tässä.

Sellainen "terapeuttinen maailmankuva" joka ei tunnista pahaa pahaksi, on vaarallinen.

En myöskään ymmärrä millä perusteella taidekasvatuksen nimikkeen alla tehdään terapiaa.

Oli miten oli, Suomessa ja maailmassa olisi tärkeämpääkin kauhisteltavaa.

Laura Kolbe:

Suomalaisen yhteiskunnan heikko kohta on rakkauden puute, kielteisillä tunteilla ja ajatuksilla mässäily sekä kaiken ylenmääräinen psykologisointi.

Jos vaivaudumme katsomaan ympärillemme, ei maailma ole surkea ja ankea. Ihminen jaksaa elää, jos hän saa kokea rakkautta, turvaa ja suojaa. Vanhempien ja aikuisten tehtävänä on auttaa lasta ja nuorta kasvamaan rakastavassa hengessä. Vain sellainen ihminen voi taistella hyvän puolesta, joka lapsuudessaan on sitä kokenut.

Kansakunnan kipupisteisiin ja nuorten pahoinvointiin vetoaminen ei voi tehdä oikeutetuksi turvalelujen leikkeleminen. Onko seuraava vaihe itselleen rakkaiden ihmisten tai kotieläinten leikkeleminen – tai ampuminen? Tässä yhteiskunnassa on pikemminkin puutetta aikuisen äänestä, joka korostaa hyvän, oikean ja oikeudenmukaisen läsnäoloa, toivoa, optimismia ja tulevaisuudenuskoa.

Taideterapeutit ja kriisipsykologit manipuloivat tässä maassa liikaa kasvatuskeskustelua. Nuorten 9.-luokkalaisten maailmankuva ei voi olla niin synkkä, kuin taiteilijapedagogi Anne Rossi-Horto antaa ymmärtää.

Timo Harakka:

Olen vuosikausia pohtinut, sopiiko pehmoeläinten leikkeleminen taidekasvatukseen, ja olen iloinen, että asia on vihdoin rohjettu ottaa laajemminkin esille. On hienoa, että eläinsuojelijat eivät enää rajoitu suojelemaan "oikeita" eläimiä.

Kehotan kulttuurijohtajaa ja -ministeriä puuttumaan lujasti myös Bionicleiden kokemaan väkivaltaan – niitä puretaan ja revitään estottomasti

– sekä Barbieisiin kohdistuvaan geelitusseilla töhrimiseen ja länsimaisen ihmisoikeuskäsityksen vastaiseen hiusten saksimiseen.

Eikä pidä pysähtyä vain fyysiseen väkivaltaan: mielenterveysjärjestöt jos mitkä tietävät, että vanhat lelut kärsivät usein henkisestä väkivallasta.

Suomi on totta vie kaksinaismoralistinen maa; Jekyll- ja Hyde-moraalin maa.

Päivänvalossa näemme kouluissa ja harrasteissa optimistisia, onnellisia nuoria. Pimeän tullen he alkavat "voida pahoin" ja purkaa sitä toisiinsa.

Järjestelmä edellyttää, että näitä kahta maailmaa ei sotketa keskenään.

Siis aikuisten ei pidä kannustaa nuoria tuomaan esiin aggressioitaan ja pelkojaan edes turvallisissa pedagogisissa ympäristöissä. On paljon helpompaa suojella pehmoeläimiä ja hurskaasti päivitellä keskenään nuorten käsittämätöntä "pahaa oloa", jolle viranomaisten pitäisi tehdä jotain, mieluiten kieltää lailla.

Yrjö Juhani Renvall:

Ehkä tässä on käynyt niin, että sinisilmäinen taidepedagogi on kävellyt suden suuhun ajattelematta ideaansa aivan loppuun asti. Unilelun raiskaaminen on kelvoton reitti lapsuudesta päin aikuisuutta. Tämän tiedon varassa asian käsittely näyttäisi jäävän pelkän äkillisen päähänpiston ja teon suorittamisen asteelle. Kerrotut esimerkit viittaavat myös siihen, että porukasta on vaikea livetä, edes siinä tapauksessa, että teko kohdistuu leluihin.

Teatterilavalla olen joitakin kertoja nähnyt pehmoleluja (aikuisen) tunteen nostattajana. Houkka Bros (Kristian Smeds & kumppanit) pani yleisön välillä räävittömänkin esityksensä päätteeksi tuudittamaan nalleparkaa. Smeds niin ikään näyttää Tuntemattomassaan lähikuvassa, kuinka suomalainen sotilas kuorii venäläistä maatuskaa. Kun hilpeästi alkanut näyttämöleikki ehtii kaikkein pienimpään puunukkeen, esitys lataa katsojaan vastustamattoman tunnemyrskyn. Suomalaissotilaan päätä ei silitä kukaan. Liikuttavin kohtaus koko esityksessä.

EN OTA KANTAA

Matti Kalliokoski:

En kannata taiteen sensurointia. Kun kyse on kasvatuksesta, täytyy luottaa kasvatusalan asiantuntijoihin. He näyttävät olevan kriittisiä tai erimielisiä.

Uutinen totta kai herättää ihmetystä, mutta amatöörillä ei ole sen enempää sanottavaa.

Jaakko Hämeen-Anttila:

Kauhu-teeman ympärille rakennetussa työpajassa ei sinänsä ole mitään pahaa ja sen voi nähdä koomisessa valossa: mediaympäristömme on täynnä paljon pahempaa väkivaltaa ja väkivallan ihannointia. Toisaalta teeman käsittely tuntuu jotenkin keskenkasvuiselta, eikä sitä voi oikein pitää taidekasvatuksena.

Ikävä kyllä on lisättävä, että kriittinen lukija jää miettimään, missä määrin syntynyt kohu oli asiasta uutisoineen lehden ennakoimaa: kirjoitettiinko artikkeli synnyttämään kohua? Vakavan kansalaiskeskustelun herättäminen on arvokasta, mutta kohulla ratsastaminen aika halpahintaista ja paremmin kevyemmän lehdistön tyyliin sopivaa.

Anu Kantola:

Pehmoeläinten leikkeleminen ei ketään vahingoita, joten siinä mielessä niitä voi leikellä, jos siltä tuntuu. Toisaalta tässä nimenomaisessa tapauksessa tuntuu oudolta, että käsiteltävänä ovat vain kamalat tunteet. Kenen tunteita siinä silloin käsitellään – tehtävän antajanko?

Äkkiä ajatellen tuntuu, että jos prosessi olisi nuorten omia tunteita esiin tuova, voisi ajatella, että pehmoleluilla saisi tehdä mitä haluaa, ei vain jotakin kamalaa. Varmaan silloin pehmoeläimiä kohdeltaisiin monella tapaa, ja samalla syntyisi keskustelua siitä, mistä tunteista erilaiset tavat syntyvät.

Max Arhippainen:

Tietysti pehmolelulla voi havainnollistaa jotain. Koska useimmilla nuorilla todennäköisesti on myönteiset muistot omista pehmoleluistaan, luultavasti silloin voidaan samaistua tähän havainnollistamiseen.

Mutta köyttämällä niitä kauhu- ja kuolemateemoissa, niin kuin sitä oli kuvattu HS:ssa, vaikuttaa mauttomalta.

Lotta Backlund:

En mä osaa ottaa kantaa siihen, onko tää pedagogista vai ei. Sitä mieltä tosin oon, että kauhulla ja silmittömällä, brutaalilla pahanteolla ja julmuudella on eroa.

Kauhu voidaan luokitellaan viihteeksi tai jopa taiteeksi, joten miksei kauhu olisi yhtenä genrenä mukana taidekurssilla? Mitä kautta kauhuun voitaisiin tutustua tekemisen kautta, ellei juuri näin?

Kyllä tää mun mielestä aikavaarattomalta kuulostaa, siihen verrattuna, millä muilla tavoin tähän genreen voisi tutustua.

Kurssin osanottajat olivat 15-vuotiaita teinejä, jotka ovat aika paljon aikuisempia kuin moni luulee. Eivät he ole lapsia, enkä usko, että heistä kukaan traumatisoitui harjoituksesta.

Se, että jotkut nuorista artikkelissa osoittivat häiritseviä kommentteja, on asia, johon pitää jonkun tarttua (siis ammattilaisen, ei mun tai jonkun nettijeesustelijan).

Pirjo Hiidenmaa:

Pehmoeläin on materiaalia, niin kuin teddykangas, joten sen leikkaamisen ja värjäämisen ei pitäisi olla sen kummempaa kuin muunkaan materiaalin leikkelyn.

Pehmoeläimiin ei kuitenkaan voi suhtautua kuin mihin tahansa materiaaliin, sillä niihin liittyy niin vahvoja mielikuvia lapsista ja viattomista leikeistä.

Minulle tuli kuvia katsellessani surullinen mieli.

Taiteen keinoin voidaan esittää arkojakin aiheita mutta mielestäni taiteen ei tarvitsisi esittää kohdettaan niin yksi yhteen. Ajatuksia väkivallasta ja pelosta voi herättää ilman veritehosteita ja konkreettisia väkivaltaviittauksia.

Toivoisin taiteelta enemmän ajatusten ja pohdinnan herättämistä kuin primäärien kauhukokemusten luomista.

On tärkeää tarkastella väkivaltaa ja pelkoa mutta toivon, ettei tarkastelu ohjaa mässäilemään kauhuelementeillä.

Janne Gallen-Kallela-Sirén:

Kysymykseen ei mielestäni voi kategorisesti vastata kyllä tai ei. Metodin sopivuus taidekasvatukseen riippuu täysin siitä miten metodia sovelletaan ja mikä on konteksti, missä sitä käytetään.

On helppo nähdä miten pehmolelujen leikkelemisellä päästään ylilyönteihin. Tässä suhteesta työpajan vetäjältä/pedagogilta edellytetään runsaasti valppautta ja kaikkea muuta kuin "turtumista hirveyksiin" (HS:n haastattelussahan Anne Rossi-Horto "myöntää jossain määrin turtuneensa hirveyksiin").

Materiaalivalinta voidaan ainakin osittain tässä tapauksessa mieltää ylilyönniksi; toisaalta materiaalivalinta on varmaan edesauttanut pedagogista prosessia ainakin joittenkin osallistujien osalta.

Ehkä metodi sopisi paremmin kontekstiin, jossa opettaja tuntee jokaisen oppilaansa ja työskentelee heidän kanssaan pitkäjänteisesti esimerkiksi koko lukuvuoden ajan. Jos metodia sovelletaan taidetyöpajassa, jossa pedagogi kohtaan tietyn ryhmän nuoria vain kerran tai pari voi metodin varjopuolet jäädä huomaamatta tai huomiotta – ja varsinkin herkimpien ja hiljaisten osallistujien osalta kantaisin tässä suhteessa erityistä huolta.

Mielestäni tärkeintä kuitenkin on, että taidetyöpajat ja kulttuurikurssit ja niiden rahoitus eivät kärsi pehmolelujen leikkelemisestä aiheutuneen kohun takia. Nämä kurssit yhdistävät eri taidelaitoksia, taidemuotoja ja toimijoita.

Ne antavat paljon lapsille ja nuorille. Enemmän kuin pehmolelujen leikkelemistä taidekasvatuksessa olen huolissani populistisen politiikan ja skandaalinälkäisen median suhteesta tilanteeseen.

Kari Enqvist:

En osaa sanoa enkä rehellisesti sanoen suuremmin välitäkään.

Taidekasvatuksen vesilasissa myrskyää: tuuli ulvoo, laine liplattaa, mutta tämäkin riita tyyntyy pian.

Sirpa Kähkönen:

Taidetyöpajat voivat olla turvallinen keino käsitellä nuoruuteen olennaisena osana kuuluvaa ahdistusta. Jokainen taidekasvattaja päättää itse, millaisia materiaaleja hän käyttää työssään ja miten hän oppilaitaan ohjaa. Kokonaisuus ratkaisee.

Minusta keskustelun pitäisi ehdottomasti keskittyä siihen, millaista kuvaa julkisuus välittää nuoristamme yhtäältä tunnottomina väkivallantekijöinä ja toisaalta viattomina uhreina. Keski-ikäisten mieltymyksiä heijastavan median välittämä nuoruuskuvasto on kuin suoraan kliseisimmistä 1980-luvun teinikauhuelokuvista.

Vaula Norrena:

Kyllä ja ei.

Ymmärtäisin pehmoeläinten käytön taidetyöpajassa, hieman toisella tapaa ohjattuna. Sen sijaan taidekasvatuksessa tällä tavoin ohjattuna en ihan ymmärrä.

Taidetyöpajassa voi antaa pehmoleluja, että tehkää näistä taidetta teemasta 'kauhu'. Arveluttavaa siinä kuitenkin on tyrkyttämällä tyrkyttää juuri tietynlaisia työvälineitä kuten saksia ja punaista maalia. Silloinhan ohjaamalla ohjataan tekijöitä näkemään kauhujuuri silpomisväkivaltana.

Taidetyöpajassakin pitäisi jättää tekijälle toteutustapa ja tulkinta avoimesti valittavaksi, eikä yllyttää tiettyyn suuntaan.

Taidekasvatus on käsittääkseni taas eri juttu.

Jyväskylän yliopisto määrittelee taidekasvatuksen näin: Oppiaine perehdyttää tärkeimpiin taidekäsityksiin sekä ajankohtaisiin taiteen, taidekasvatuksen ja esteettisen ajattelun suuntauksiin.

Mitä taidekäsitystä tai taiteen suuntausta pehmolelutyöpajalla havainnollistettiin ja opetettiin?

Millaisia oikeiden taiteilijoiden tekemiä vastaavia töitä esiteltiin?

Miten purettiin oppilaiden kanssa ko. pehmolelutyömuotoon liittyvä taidekäsitys tai taiteen suuntaus?

Sekä HS-jutun että Annantalon puolustuspuheenvuorojen perusteella saa kuvan, että ei mitenkään.

Saa kuvan, että nuoret yllytettiin tekemään tietynlaiset silpomistulkinnat kauhusta, ja sitten heidät lähetettiin kotiin käsittelemättä tätä taiteen suuntausta tai taidekäsitystä mitenkään.

Kyseessä ei siis ollut taidekasvatus, vaan tarkasti tiettyyn ajattelutapaan ohjaava työpaja.

Arvelen, että juuri tämä on tuohduttanut yleisön – että työpajan ohjaaja onnimenomaan yllyttänyt tekemään silpomistulkinnan kauhusta.

Töitä on tehty yhtä aikaa samassa tilassa, jossa vielä ryhmäpainekin ohjaa tekemään samantyyppisiä töitä.

Kyseisen taidetyöpajan – ei siis taidekasvatustyöpajan – vahingollisuudesta 15-vuotiaille en kuitenkaan niin hirveän huolissani ole.

Testasin ideaa lähipiiriin kuuluvalla 14-vuotiaalla tytöllä, annoin hänen lukea HS-jutun, ja tutkia jutun esimerkkejä kuvina, sitten kysyin olisiko hänestä kiva tehdä vastaava kuvistyö.

Tyttö sanoi, että no joo, olisi 'ihan mageeta repostella vähän jotain nallea'. Kysyin mitä hän nallelle tekisi. 'Leikkaisin ehkä korvan irti, laittaisin siihen vähän punaista...sit mä ehkä leikkaisin vielä mahankin auki.'

Sitten kysyin, että entä jos se olisi joku hänen omista nalleistaan.

Tytön ilme vääristyi inhonsekaiseksi ja hän huudahti: "No en mä tietenkään Omalle nallelle mitään tekisi!!'

Taide- niin kuin muussakin kasvatuksessa suosin vanhan viisaan Rudolf Steinerin oppia: "Ensimmäiset seitsemän vuotta ihmiselle tulee opettaa,kuinka maailma on hyvä. Seuraavat seitsemän vuotta ihmiselle tulee opettaa, kuinka maailma on kaunis. Ja vasta seuraavat seitsemän vuotta ihmiselle, voi opettaa, kuinka maailma on totta."

Antti Arjava:

Lehtiartikkelissa käsiteltiin työpajan lopussa käytyjä keskusteluja pintapuolisemmin kuin pehmolelujen fyysistä käsittelyä. Kuitenkin niiden sisältö varmaan ratkaisee, mikä tulos työpajasta syntyy. Jäi myös epäselväksi, onko pedagogin itse kehittämää menetelmää ja sen tuloksia koskaan arvioitu lastenpsykiatrian näkökulmasta.

Tuskin pehmolelujen silpominen sinänsä vahingoittaa lapsia enempää kuin perinteiset sotaleikit tai väkivaltapornovideot tai mikä muu toiminta tahansa, jossa katsotaan tai ilmaistaan "kielteisiä tunteita ja ajatuksia". Odottaisin silti jotain puolueetonta näyttöä siitä, että tilaisuuksia näihin kannattaa lapsille nimenomaan lisätä eikä vähentää.

Soila Lehtonen:

Koulu tasapäistää ilmeisesti tässäkin: kun kurssitehtävänä on aktiivisesti kuvitella pahan tekemistä / pahan tapahtumista taiteentekemisen / taidekasvatuksen nimissä, uskaltaako oppilas kieltäytyä, ellei hän halua siihen ryhtyä?

Tarjottiinko kauhukurssiosallistumiselle mitään vaihtoehtoa? Pitääkö kaikkien tykätä veriviihteestä?

Kyökkipsykologiallakin tajuaa, että mitään "pahaa oloa" (saati aggressioita!) ei pureta pupuja puukottamalla; väite "pelkojen käsittelyn" mahdollisuudesta on tässä yhteydessä aika kepeästi perusteltu. Kun kyseessä ovat peruskoulun oppivelvolliset, tekee mieli kysyä, pyritäänkö kasvattamisesta ja oppimisesta ylipäätään tekemään mahdollisimman paljon oppilaita miellyttävää tunnevellontaa ja fiilistelypuuhastelua esimerkiksi ajatteluun ja kriittisyyteen ohjaamisen sijasta?

Lelujen raiskaamiseen käytetty aika olisi ehkä voitu käyttää johonkin älyllisempään.

Helena Hiilivirta:

En ota kantaa tähän nimenomaiseen taidekasvatusmenetelmään, sillä muutaman lehtiartikkelin ja mielipidekirjoituksen perusteella en pysty vastaamaan pehmoeläinkysymyksen "kyllä" tai "ei".

Taidekasvatuksen lisäämistä yleensä ja kouluissa erityisesti kannatan voimakkaasti. Hyvää ja tuloksellista työtä tehdään monessa jo paikassa. Silti liian monet syrjäytymisvaarassa olevat lapset ja nuoret, jotka taidekasvatuksen avulla voisivat vahvistaa minuuttaan ja löytää suuntaa elämälleen, jäävät vaille mahdollisuutta osallistua siihen.

Taide- ja taitoaineiden osuutta oppivelvollisuusikäisille ja nimenomaan kouluissa tulee ehdottomasti lisätä. Nopeasti muutoksia opetussuunnitelmiin ei saada, mutta pyrkiä siihen pitää. Perusteluja löytyy lukuisista tutkimuksista, joissa on osoitettu taidekokemusten merkitys henkiselle hyvinvoinnille.

Kannattaa myös kuunnella niitä aikuisia, jotka tekevät työtään erilaisissa projekteissa, joista hieno esimerkki on Suomen Kulttuurirahaston nuorisohanke Myrsky. Hanke tarjoaa nuorille taiteen ja yhdessä tekemisen avulla väylän mielekkääseen elämän kokemiseen. Siihen voi tutustua sivulla www.myrsky.info.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi