HS-raadin vastaukset kysymykseen: Sorsiiko valtio nuoria kulttuuritukia jaettaessa?

Helsingin Sanomat kertoi viime lauantaina (HS 5.2.), että valtaosa valtion taiteelle antamista tukirahoista menee yli 45-vuotiaiden suosimiin kulttuuririentoihin. Toimittaja Teemu Luukan artikkeli oli osa Päin seiniä -kirjoitussarjaa, jossa on kyseenalaistettu kulttuurin rahoituksen itsestäänselvyyksiä.

Luukka perusti artikkelissa esitetyn väitteen sille, että ne taidelaitokset, joiden suurin yleisöryhmä ovat yli 45-vuotiaat, saavat tänä vuonna 56 prosenttia valtion taiteelle antamista tukirahoista. Tähän osuuteen on laskettu teatterin – valtionosuutta saavien teatterien ja Kansallisteatterin – saama 72 miljoonaa euroa, Kansallisoopperan 50 miljoonan euron tuki, klassista musiikkia soittavien sinfoniaorkesterien valtionosuuksina saama 20 miljoonaa euroa sekä Ateneumin 7 miljoonan euron tuki.

Sen sijaan ne taidemuodot, joiden suurin yleisöryhmä on alle 25-vuotiaat, saavat vain 14 prosenttia valtion kulttuurituista. Tähän ryhmään lasketaan elokuvan (29 miljoonaa euroa) ja Kiasman (8 miljoonaa euroa) saamat tuet. Vuonna 2011 valtio jakaa taiteelle tukia yhteensä 267 miljoonaa euroa.

Varttuneita suosiva jako on Luukan mukaan räikeintä musiikissa. Esimerkiksi klassista musiikkia soittavat orkesterit saivat viime vuonna 96 prosenttia orkestereiden hieman alle 21 miljoonan euron suuruisista valtionosuuksista. Samaan aikaan kotimaisia rockkonsertteja tuettiin suoraan 78 000 euron suuruisella tapahtumatuella, joka jaettiin viiden festivaalin kesken. Koko rockmusiikin saama tuki oli viime vuonna kymmenisen prosenttia Savonlinnan oopperajuhlien saamasta tapahtumatuesta.

Tänä vuonna toteutuu tosin yksi muusikkojen pitkään vaatima uudistus: valtio aikoo jakaa kokeiluluonteisesti 100 000 euron suuruista klubikiertuetukea.

Säveltäjien ja sanoittajien edunvalvojayhdistyksen Elviksen toiminnanjohtaja Eija Hinkkala piti HS:n haastattelussa nykyistä tukipolitiikkaa epätasapainoisena. Hän pahoitteli sitä, että valtio jakaa tukipäätöksissään klassisen ja muun musiikin esittäjät toisistaan, vaikka muusikoiden parissa tällaista genrejakoa ei enää juuri ole.

Samoilla linjoilla oli artikkelissa haastateltu Muusikkojen liiton puheenjohtaja Ahti Vänttinen. Järjestö edustaa esiintyviä muusikoita. Vänttinen laski, että sinfoniaorkestereiden menoista tuet kattavat 90 prosenttia ja omarahoitus 10 prosenttia. "Pienissä klubeissa populaarimusiikin puolella olisi vallankumouksellista, jos jossain tilaisuudessa tukiosuus olisi 10 prosenttia", Vänttinen arvioi.

Yhtenä perusteena populaarimusiikin saamalle vähäiselle tuelle on se, että rockmusiikilla on muutenkin paljon yleisöä, ja monet rocktapahtumat ovat taloudellisesti kannattavia ilman tukeakin. Tosin valtion tukea vaille jää myös vähemmän yleisöä saava – mahdollisesti tavallista "taiteellisempi" tai kokeellinen – rockmusiikki.

Valtiontukien kohdentumista voidaan yrittää selittää myös tuista päättävien poliitikkojen ja tukipäätöksiä valmistelevien poliitikkojen ikärakenteella. Jotkut perustelevat – ainakin musiikin alalla – runsaampaa tukea myös sillä, että korkeakulttuuri on myös taiteellisesti muuta taidetta arvokkaampaa ja korkeatasoisempaa. Tällaisin äänenpainoin korkeakulttuurin roolista "henkisenä ja tiedollisena tiennäyttäjänä" on puhunut muun muassa säveltäjä Ralf Gothóni.

Viikon kysymys:

Sorsiiko valtio nuoria kulttuuritukia jaettaessa?

KYLLÄ

Johannes Koroma:

Aivan ilmeisesti sortaa. Mutta ratkaisu ei saisi olla kaavamainen tuen siirto vanhoilta nuorille.

Klassisen taiteen tukea voitaisiin leikata osana valtakunnallista säästökampanjaa, koska sen yleisö näyttäisi olevan maksukykyistä.

Onko järkeä maksaa satakunta euroa tukea oopperassa istujaa kohden ja vähemmän, mutta silti merkittävästi jokaista laitosteatterin kävijää kohden? Nämä kävijät ovat kohtuullisen ostovoimaista porukkaa.

Nuorison suosiman musiikin pääsyliput menevät kaupaksi, vaikka saattavatkin maksaa enemmän kuin Kansallisoopperan parhaat paikat. Sen tuen lisäämisessä on syytä olla tarkkana, koska näiden esiintymisten kannattavuus taitaa olla kohtuullista ilman lisätukeakin.

Juha Herkman:

Selvä sukupolvipainotus kulttuurituissa on, niin kuin oikeastaan on kaikessa muussakin poliittisessa ja hallinnollisessa kulttuurissa: painotukset mukailevat vallan kahvassa olevia ikäluokkia.

Musiikin osalta en osaa tästä olla kuitenkaan kovin pahoillani. Klassista ja taidemusiikkia saa puolestani tukea ja populaarimusiikki pärjätä paljolti omillaan, kaupallisen menestyksen varassa. Niiden väliin jää tosin laaja kokeilevan musiikin, maailmanmusiikin ynnä muun sellaisen alue, joka ei istu kumpaankaan kategoriaan. Sen tukemisen lisääminen olisi suotavaa.

Vaikka mitään rajoja ei kuulemma kulttuurissa enää ole, korkean ja matalan, taiteen ja kaupallisen välillä, uskon kulttuurin tekemisessä ja kuluttamisessa löytyvän edelleen melko perustavia lähtökohtaeroja.

Täysin kaupallisista lähtökohdista tuotettua kulttuuria ei tarvitse yhteiskunnan varoin tukea. Se menestyy muuten, jos on menestyäkseen.

Paula Tuovinen:

Ei ole mikään yllätys, että kulttuurin julkinen tukijärjestelmä on rakenteeltaan jähmeä ja että tuki suuntautuu paitsi vanhemmille yleisöryhmille, erityisesti naisille, myös aikaisemmin etabloituneille taiteen osa-alueille.

Rakenteen jähmeyden takia uudistuksia on ollut vaikea toteuttaa. Vanhempia naisia ei kuitenkaan pidä syyllistää siitä, että tuet ohjautuvat heidän makuhermoillensa. Kyseessä on historiallinen kehitys, jossa koko järjestelmä on luotu suurille ikäluokille tietyn aikakauden lähtökohdista ja ihanteista, joita pidetään itsestään selvinä.

Järjestelmä on aikansa elänyt, ja yhtä jäykkä kuin sosiaaliturvajärjestelmämme. Molemmat kaipaisivat uudistamista.

Mutta se on vaikeata, sillä uudistaminen asettaisi vastakkain juuri ne perinteiset edunsaajat ne tosi köyhät. Aivan kuten sosiaaliturvassakin – työmarkkinatuen nostamista ei saisi tehdä, ellei samalla nosteta ansiosidonnaista. On vaikea tehdä pienintäkään muutosta tässä.

Ja taiteilijat itse typeryydessään vastustivat esimerkiksi taiteen edistämiskeskuksen perustamista. Se olisi nimenomaan voinut olla se putiikki, joka katsoisi koko järjestelmää kokonaisuutena ja pyrkisi kehittämään sitä muutenkin kuin kitisemällä lisää rahaa yhteiskunnalta.

Toisaalta on syytä syynätä myös, ohjautuvatko yhteiskunnan muut tuet – kuten "moottoritietuet", sekava yritystukijärjestelmä ja erilaiset innovaatiotuet – enemmän miehille ja erityisesti vanhemmille miehille.

Katariina Numminen:

Yleisön ikärakenne on yksi kriteeri (ja yksinään minusta ongelmallinen), mutta sen lisäksi valtion tukipolitiikka sorsii myös kokeellisia uusia taiteita, populaarikulttuuriksi laskettavia taiteita, taiteidenvälisiä taidehankkeita, kertaluonteisia projekteja.

Taidetukia ei tulisi mielestäni kuitenkaan jakaa yleisösuosion mukaan, vaan kokeellisempi, vähemmän yleisöä keräävä taide on erityisen tärkeää – se on sitä taidetta, joka luo pohjaa uudelle – samalla tavoin kuten perustutkimus on tieteen perusta.

Jossain määrin on väistämätöntä, että elämä ja taide menevät edellä ja tukimuodot ja kulttuuripolitiikka seuraavat perässä. Tällä hetkellä Suomessa tuo kuilu on kuitenkin hyvin syvä. Rakenteellisia uudistuksia tarvitaan, jotta tuki paremmin pystyisi reagoimaan taidekentän muutoksiin.

Olen Gothónin kanssa samaa mieltä siitä, että on taidetta, joka toimii tiennäyttäjänä, henkisen ja tiedollisen lisäksi minusta myös ruumiillisena ja kokemuksellisena tiennäyttäjänä. Tuollainen taide tarvitsee tukea. Siitä saattaisimme olla kuitenkin osittain Gothónin kanssa eri mieltä, mistä tuota taidetta kannattaa tähän maailmanaikaan etsiä. Niin sanotun korkeakulttuurin sijasta tai ohella sitä saattaa löytyä vaikka katutaiteesta.

Jari Sarasvuo:

Varttunut väki valvoo etujaan nuoria ammattitaitoisemmin ja paremmilla kontakteilla.

Timo Harakka:

Ongelma ei ole yksin se, mihin valtion tukia jaetaan, vaan itse valtion tukijärjestelmä.

Vuoden 1993 laki teattereiden ja orkestereiden valtionosuuksista määräsi tukiperusteeksi henkilötyövuodet: isot laitokset saavat automaattisesti isoimmat tuet. Vaikka ministerit ovat itsekin arvostelleet järjestelmää, joka takaa mammutti-instituutioille aina vain isomman palan aina vain pienenevästä kakusta, asia ei ole 18 vuodessa korjaantunut.

Esittävän taiteen alasta riippumatta suuret instituutiot tavoittelevat suuria yleisöjä, jotka ovat ikääntyneitä. Valistunut taiteilija osaa myös arvostaa keski-iän ylittäneitä sivistyneitä naisia, joiden ansiosta suomalaisella taiteella on ylipäätään yleisö. Tädit, eivät nuoret, ovat Suomen toivo.

Kokeileva taide, satunnaiset tapahtumat, tilapäiset ryhmät, poikkitaide ja alakulttuuri-ilmiöt, joissa tekijät ja yleisö ovat nuoria, ovat täysin tukijärjestelmän tutkan tavoittamattomissa. Tiettyyn rajaan asti niin pitää ollakin. "Valtion rahoittama underground" kuulostaa leimallisesti pohjoismaisen hyvinvointivaltion fantasialta.

Jokin julkinen rahoitusväylä tulisi kuitenkin olla sekä a) avantgardella että b) kaupallisella tapahtumakulttuurilla.

Opetusministeriö aikoo jakaa jatkossa 10–20 prosenttia valtionosuuksista "laatukriteerien" pohjalta. (Jos laatukriteerit liittyvät laitoksen järjestelmälliseen työhön yleisösuhteensa parantamiseksi, laajentamiseksi ja syventämiseksi, ne eivät itsessään ole vastustettavia.) Jos edes pienen osan tästä vapautuvasta, liikkuvasta rahasta voisi jakaa kertaluontoisina projektitukina, Suomen kulttuurielämä elävöityisi hetkessä.

Viisaat kunnat – kuten Helsinki – ovatkin pyrkineet vapauttamaan kulttuuritukiaan juuri projektiavustuksiin. Pienikin raha voi olla ratkaiseva. Ilman Helsingin kaupungin vaatimattomia tuhatlappusia esimerkiksi Q-teatteri ei olisi säilynyt hengissä siihen asti, että se kelpuutettiin valtionosuusteatteriksi.

Eero-Tapio Vuori:

Aina on.

Seppo Lampela:

Hieman yllättäen tuet menevät juuri niihin kohteisiin, joista keski-iän ylittäneet päättäjät ja pikkuhitlerit pitävät.

Jukka Mallinen:

Tämähän näkyy jo numeroistakin – keskiluokan ja vanhemman polven viihdettä suositaan, eli sovinnaisen teatterin ja klassisen musiikin esittämistä.

Pitäisi tietysti kysyä, tuotetaanko todellisen luovan kulttuurin kasvukärkeä – päätöksiä tehdään näköjään sovinnaisuuden ja jälkeenjääneisyyden hyväksi.

Ullamaija Kivikuru:

Ehdottomasti.

Akuliina Saarikoski:

Tuen jakautuminen yläluokkaisille keski-ikäisille ei tietysti ole yhteiskunnassamme mikään yllätys. Tukia tulisi jakaa nuorten itse tuottamalle kulttuuritoiminnalle. Tosin nuoret tekevät ja toimivat joka tapauksessa, onneksi tee se itse -meinkinki ei ole heillä valtion tuista kiinni.

Katja Boxberg:

On se mahdollista. Mutta milloin kulttuurin kuluttamisesta tuli ikäkysymys?

Maailmassa on runsaasti nuoria oopperan harrastajia ja ikääntyviä rockkonserteissa notkujia. Entäs sitten?

Voi olla, että valtion tukirahojen jakautumisessa on paljon epäkohtia, mutta ikärakenne ei kuulu niihin. Pian lasketaan, paljonko menee "nais- ja mieskulttuurille". Kannatan täyttä läpinäkyvyyttä valtion tukien jakamisessa, mutta jakoperusteena on käytettävä jotain muuta muuttujaa kuin ikää.

Kirsi Virtanen:

Vahva kyllä, nuoria sorsitaan sen takia että joku dopinghemmokarpaasi joskus nousi palkintopallille.

Virpi Suutari:

Juopa korkean ja matalan välillä on tuissa liian suuri. Kulttuuri on pirstaloitunut, ja tämän pitäisi näkyä myös tukipolitiikassa.

Saila-Mari Kohtala:

Totta kai sorsii. Eihän nyt sanat nuori, kulttuuri, eikä etenkään tuki mahdu samaan lauseeseen. Eikä niiden tarvitsekaan mahtua.

En tietenkään panisi pahakseni, että rahaa kanavoitaisiin jonkin verran enemmän myös näihin alle 25-vuotiaiden kulttuuririentoihin, olisihan se vain reilua.

Mutta kyllä nyrkkisääntö on mielestäni se, että nuorena ja kreisinä ja luovana näiden asioiden pitää kummuta tulenpalavasta innosta ja halusta. Vain näin syntyy uutta ja tuoretta.

Suurimmat tuet menkööt jatkossakin kalkkiutuneille vanhuksille, jotka eivät keksi muita konsteja rahoittaa taidettaan.

Kari Enqvist:

Luultavasti sorsii, joskaan esitetystä laskukaavasta ei tätä johtopäätöstä voi vetää. Kansallisten instituutioiden, kuten teattereiden ja Kansallisoopperan, laittaminen yli 45-vuotiaiden piikkiin on perusteetonta tilastonikkarointia.

Yhtä hyvin nuorten rasitteeksi olisi voitu laskea peruskoulu ja sen kaikki kulut.

Raoul Grünstein:

Pääkysymys ei kuitenkaan ole, mikä on kulttuurin tuki eri ikäryhmille, vaan missä määrin tuet edistävät kulttuurin elinvoimaisuutta ja uudistumista. Nykyinen tukipolitiikka ei tätä tee.

Vallitseva järjestelmä on vahvojen korporaatioiden, laitostuneen kulttuurin ja saavutettujen etujen jähmeäksi haalentunut keitos. Sen paras saavutus lienee menneiden aikojen kulttuurimuotojen ja -sisältöjen säilöminen tulevien sukupolvien ihasteltaviksi.

Pauli Aalto-Setälä:

Tukien ikäpainotus on nurinkurinen. Mitä järkeä on tukea kaikkein maksukykyisintä kävijää suurimmalla subventiolla?

Juha Sihvola:

Kulttuuritukea ansaitsisi kyllä myös laadukas rockmusiikki, mutta eihän se tuki nuorisolle menisi, vaan meille ajat sitten 50 vuotta täyttäneille papparokkareille.

Vielä pahemmassa paitsiossa on korkeatasoinen lasten ja nuorten kulttuuri, jota meidän ikääntyneidenkin pitäisi vaalia ja kannustaa, laatuperustein toki, sillä idolskisat ja huippumalleilut eivät julkista sponsorointia tarvitse.

Johanna Sinisalo:

Ilmeisesti myös elokuva katsotaan uusmuotiseksi nuorisoharrasteeksi, koska sitä tuetaan hämmästyttävän vähän siihen nähden, kuinka tasokasta ja omaperäistä tuotantoa Suomessa nykyään saadaan aikaan.

Kalle Haatanen:

Jako "korkeaan" ja "matalaan" kulttuuriin esiintyy rahoituksessa implisiittisessä muodossa. Samalla näihin määreisiin liitetään enemmän tai vähemmän selvästi kaupallinen ja ei-kaupallinen taide, vaikka se ei edustaisi todellista tilannetta.

Kaupallisen taiteen katsotaan menestyvän – tai sen pitäisi menestyä – omillaan. Se on liikaa odotettu.

Tiettyjen korkeakulttuuristen instituutioiden tukeminen on kuitenkin välttämätöntä, joten vastaus ei ole mikään fifty–fifty-malli.

Arno Kotro:

Tukipolitiikka on konservatiivista. Keski-ikäisten – ja keskiluokkaisten – suosimat laitostuneet ja korkeakulttuurisiksi mielletyt taidemuodot ovat valtiovallan erityissuojeluksessa.

On ylisummaan ongelmallista vedellä rajoja korkeakulttuurin ja muun välille. Taiteellinen arvo herkästi määrittyy pikemminkin institutionaalisen taustan kuin sisällön perusteella.

En ole lainkaan vakuuttunut siitä, että institutionaalistunut korkeakulttuuri voi parhaiten toimia, Ralf Gothónin sanoin, henkisenä ja tiedollisena tiennäyttäjänä – kokeileva taide, ruohonjuuritaso ja nuorten vastakulttuuri ennemminkin.

On iso vahinko, että esimerkiksi monet vapaat teatteriryhmät riutuvat rahapulassa. Ja treenikämppien järjestäminen bändeille ei mahdottomia maksaisi. Jostain sieltä nousevat taas uudet himit ja rasmukset.

Yrjö Juhani Renvall:

Tukekaa klubitoimintaa! Rakentakaa treenikämppiä! – 90-prosenttisella valtiontuella keikkailevaan punk-bändiin en luottaisi.

Taustajutun laskentaperusteet on kuitenkin monella tapaa käsittämättömät.

Sampo Terho:

Lienee ikuinen ongelma, että rahasta päättävät tahot eivät itse ole enää siinä iässä, että heillä olisi kosketusta nuorisokulttuuriin

Minna Tawast:

Kyllä, mutta riippuen siitä, miten "nuoret" ja "kulttuurituki" määritellään, sorsimisen määrä vaihtelee.

Jos puhutaan puhtaasti taiteille ja niiden tuotantoon tarkoitetuista rahoista, lapsille ja nuorille suunnatulle kulttuurille ohjataan todella vähän avustuksia. Toisaalta lasten ja nuorten kulttuuri- ja taideharrastuksia tuetaan myös tukemalla esimerkiksi heille harrastusmahdollisuuksia tarjoavia opistoja ja instituutioita.

Nuorille suunnatun ammattimaisen teostarjonnan on kuitenkin näiltä pohjilta mahdoton kilpailla ylikansallisen, suurten koneistojen populaarikulttuurin kanssa. Ja se paha tässä ei ole populaarikulttuuri vaan ylikansallisuus ja suuret koneistot, jotka tasapäistävät ja laimentavat lähes kaiken.

Eli kansallisen kulttuurin pitäisi kyetä tarjoamaan kiinnostavia vaihtoehtoja, joissa nuoriso otetaan vakavasti ja sitä kuunnellaan.

Marita Liulia:

Taiteen tukijärjestelmän remonttia on tehty niin kauan kuin muistan mutta rakenteet muuttuvat hitaasti.

Suomi on koko itsenäisyytensä ajan panostanut klassiseen musiikkiin, ja se näkyy myös tuloksissa.

Klassisen musiikin mallia voisi soveltaa myös muille aloille – mutta se vaatisi tukikakun jakamista.

Taiteen tuesta suurin osa menee taiteen instituutioiden ylläpitämiseen eli muuhun kuin varsinaiseen taiteen tekemiseen, tuottamiseen ja levittämiseen.

Taideammatteihin valmistuu nykyisin liikaa nuoria. Samaan aikaan kulttuurielämä kärsii kroonisesta tuottajapulasta.

Taidekoulutuksen tueksi tarvitaan tuottajakoulutusta, jotta nuoret voisivat tulla toimeen ammatissaan.

Kaarina Kaikkonen:

Oopperaa tuetaan kenties liikaa, yleisö on vaurasta ja kykenisi maksamaan pääsylipuistaan korkeampaa hintaa. Kalliimpi lippu ainakin silloin tällöin saattaisi jopa lisätä halua tulla oopperaan, sillä snobi yleisö haluaa erottautua rahvaasta ja kuulua yläluokkaan. Nuoret kokeilevat jazzmuusikot tarvitsevat lisää esiintymistilaisuuksia ja yleisöä, samoin uusia uria etsivä rock, tanssi ja niin edelleen. Sinänsä muuten yllättävää, että tutkimuksen mukaan Kiasman suurin kävijäryhmä olisi alle 25-vuotiaat ja Ateneumin yli 45-vuotiaat.

Ehkä 25–45-vuotiaat ovat niin kiinni lastenhoidossaan ja työssään etteivät ehdi rientää kulttuurielämän suurkuluttajiksi, vaikka tarjontaa ympärillä olisi yllin kyllin.

Valtion tuen painopisteiden muuttaminen ei kenties siis kulttuuriyleisön ikäjakaumaan pysty juuri vaikuttamaan.

Ihmiset hakeutuvat kulttuurin pariin siinä vaiheessa kun sitä tarvitsevat ja lapsiperheen arvomaailmassa etusijalle nousevat lasten tarpeet, harrastukset ja hyvinvointi.

Lotta Backlund:

No siltähän nuo numerot vähän näyttävät. Kulttuuritukien ikuisuuskysymys varmaankin tulee olemaan, että pitääkö suosittua tukea?

Jos jokin laji pärjää itsestään, niin sehän tarkoittaa että se nimenomaan on sitä kulttuuria mitä ihmiset haluavat kuluttaa. Silloin sitä ei tueta.

Se tietysti tarkoittaa myös sitä, että kulttuuria tehdään yleisölähtöisesti, (ja voi kysyä onko se sitten paha asia?), jolloin pitää mukautua tiettyyn muottiin.

Ellei lajia tueta, niin alalle lienee vaikea breikata. Pitääkö kokeellista rokkia tukea, jos sitä kerran ei oikein kukaan tai vain hyvin harva haluaa kuunnella?

Juuri siksi kai pitää, koska muuten kaikki kuulostaa Adam Lambertilta (tai vaihda tähän joku oma whatever-tähden nimi).

Voiko stand up -komiikkaa käyttää esimerkkinä? Tukiahan tämä laji ei saa, ja stand up saattaa olla ainoa kulttuurilaji joka tulee toimeen "omillaan" ja on jopa silloin tällöin kaupallisesti kannattavaa.

Komiikkaa tehdään aina yleisön edessä, ja stand up -komiikka toimii silloin, kun yleisö nauraa. Ellei yleisö naura, onko se silloin stand up -komiikkaa?

Koska komiikkaa voi tehdä vain yleisön edessä, niin voisiko missään ikinä tehdä kokeellista komiikkaa, jos sen katsomisesta ei kukaan suostu maksamaan?

Jos joku haluaakin etsiä hieman uuttaa muotoa, onko se mahdollista? Missä se tehdään?

Tällä hetkellä näyttää siltä, että jos haluaa tehdä outoa komiikkaa, jossa ei ole punchlinea, niin pitää mennä televisioon, kuten Ihmebantu.

Ei-naurattavaa komiikkaa ei voi tehdä klubeilla ilman valtion apuja. Enkä tiedä, onko se hyvä vai huono asia.

Riikka Ala-Harja:

Taide, sen esittäminen, esittämismuodot ja paikat muuttuvat , mutta taloudellinen tuki laahaa pahasti jälkijunassa.

Näkyvät, ikijuuriset rakenteet ovat jakajille helpompia ja selkeämpiä kohteita kuin marginaalisemmat ja nuoremmat, joilla ei välttämättä ole laitoksen statusta. Riskinotto tai uusien tapahtumien nuuskinta eivät näytä olevan vahvoilla päättäjien pääkopissa.

En halua missään tapauksessa väheksyä korkeakulttuurin roolia "henkisenä ja tiedollisena tiennäyttäjänä". Korkeakulttuurin alueella ja sen rakenteissa tehdään paljon mielenkiintoista taidetta, mutta myös paljon roskaa/turhaa/kevyttä läpihuutoa. Samoin on niin sanotussa populaarikulttuurissa. Ongelma on löytää kiinnostavat ja kunnianhimoiset projektit. Luomalla avoimempia rakenteita taidelaitoksiin tältä vältyttäisiin.

Kun puhutaan elokuvan saamasta tuesta, puhutaan vain elokuvan tuotantokustannuksista. Katsojalle elokuvapalatseissa ramppaaminen on kallista, mutta lisäksi tarjonta on suppeaa – elokuvat valitaan vain kaupallisin perustein.

Siksi kaikkialle Suomeen pitäisi perustaa kunnallisia elokuvateattereita, joissa olisi sekä laaja tarjonta kaikenikäisille että halvemmat hinnat.

Kino pyörisi kunnan rahoilla mutta saisi hankittua elokuvansa edullisemmin, kun ne kiertäisivät toisten kunnallisten elokuvateattereiden kautta eikä niitä esitetäisi kuin kuutisen kertaa.

Tämä toimii erinomaisesti 9 000 asukkaan kotikunnassani Normandiassa. Lippujen hinnat ovat päivän mukaan 4 tai 5 euroa, 300-paikkaisen salin äänentoisto on laadukasta ja kangas suuri. Eivätkä kaikki ole uutuuselokuvia.

Teatteri toimii samalla sivistävänä arkistona. Lapsille järjestetään ohjelmallisia elokuvassakäyntejä, he pääsevät katsomaan projektoria, leffan jälkeen puhutaan elokuvasta jne.

Tämä ei ole mahdottomuus Suomessa. Itse asiassa mitä enemmän ajattelee, sen välttämättömämmältä kunnallinen leffateatteri tuntuu.

Laura Kolbe:

Kansallisen taiteen tukijärjestelmä on järkälemäinen monumentti ajalta, jolloin kulttuurissa toimittiin sektoreittain. Maailma oli vielä kauniisti maalainen, korkeakulttuurinen ja laitoskeskeinen. Jokaisella sektorilla (teatteri, musiikki, kirjallisuus, kuvataide ja niin edelleen) oli omat portinvartijansa.

Kun valtion taiteelle antama tukijärjestelmäluotiin 1960- ja 1970-luvulla, olivat poliitikot ja virkamiehet nuoria – sama porukka hallinnoi edelleen 40 vuotta myöhemmin, saavutetuista eduista tinkimättä. Tämä ryhmä myös kansoittaa rahoittamansa kulttuurin.

Tämä ilmatiivis suurten ikäluokkien - nyt jo harmaantuvien panttereiden - suosikkitukisysteemi on muuttunut eräänlaiseksi valtiolliseksi Ponzi-huijaukseksi. Se pyörii oletusten, mielikuvien ja perinteen varassa. Ratkaisu: koska olemassa olevia kulttuurin seiniä ei kannata räjäyttää, on ne avattava laajaan käyttöön, kaikelle taiteelle ja luovalle ilmaisulle at every age group. Kakarat mukaan lukien.

Antti Ahlava:

Perinteinen lajittelu korkeakulttuuriin ja nuorison massakulttuuriin ei ole reaalimaailmassa pätenyt enää aikoihin.

Museossa voidaan esitellä poptaidetta ja sinfoniaorkesteri voi jammailla elokuvamusiikkia.

Kokeellinen taide on jo pitkään toiminut popin ja elitismin välimaastossa, kuten noise-musiikki tai minimalistinen ooppera todistavat.

Janne Saarikivi:

Niin sanottu populaarikulttuuri ansaitsisi enemmän tukea, koska se on usein korkeakulttuuria.

EI

Markku Jokisipilä:

Valtio pitäköön näppinsä erossa tästä. Nuorisokulttuurin ja erityisesti rock-musiikin tulee ollakin vastakulttuurista sekä asioiden olemassaolevaa järjestystä ja establishmentia haastavaa.

Mikä on kapinan uskottavuus, jos se tapahtuu valtion piikkiin? Julkinen tuki vesittäisi, veltostuttaisi ja lamaannuttaisi nuorisokulttuuria alistamalla sen portinvartijoina toimivien rahanjakajien poliittiselle ohjaukselle.

Tuloksena olisi kuohittujen kulttuuribroilereiden tuottamaa sisäsiistiä, sertifioitua ja ennakkosensuroitua laitoskulttuuria.

Sanna Kekäläinen:

Tällaisena kysymyksenasettelu on kyseenalainen. Tällainen taiteen ja eri kulttuurimuotojen vastakkainasettelu vain mitätöi ja banalisoi taiteen merkityksen.

Taidetta tulisi tukea sen perusteella mitä tekijät tekevät, ei sen mukaan mitä minkäkin ikäiset ihmiset kuuntelevat tai katsovat.

Max Arhippainen:

Sinänsä olisi tietty painopisteen muutos voisi olla paikallaan, esimerkiksi stipendi- ja palkintopolitiikassa, ja kokeellisen nuorisokulttuurin suuntaan.

Mutta en näe mitään systemaattista sorsimista. Valtion tuki kulttuurille on täydennys eri sektorien omalle tulorahoitukselle. On aivan luonnollista että klassinen orkesterimusiikki, suuret museot. ooppera ja ensembleteatterit maksavat enemmän, eivätkä pysty rahoittamaan toimintansa tulorahoituksella kuten esimerkiksi populäärimusiikin festivaalit.

Pirjo Hiidenmaa:

On outoa kiinnittää huomiota yleisön ikärakenteeseen, kun tuki kuitenkin kohdistetaan taidemuodolle ja taiteilijoille. Sen ymmärrän, ettei kannata pitää keskeisimpänä indikaattorina kävijöiden määrää, koska monet uudet taidemuodot eivät aluksi vedä suuria yleisöjä. Tarvitaan tukea niillekin, jotka ovat kokeilevia ja jotka on suunnattukin täsmäyleisöille.

Käsitys taiteesta ja sen merkityksestä on se, josta pitäisi keskustella, ei yleisöistä. Muistan eräänkin kapellimestarin, jonka mielestä konsertit olivat pilalla siksi, ettei niissä käynyt muita kuin keski-ikäisiä ja vanhoja naisia. Paranisivatko konsertit siitä, jos naiset lakkaisivat käymästä niissä?

Kulttuuritukea on hyvä laventaa uusiin lajeihin ja uusiin tekotapoihin, eikä jatkaa vain vakiintuneilla linjoilla. Tämä kyllä tarkoittaa tuen kokonaismäärän lisäämistä, koska aika vaikea on vetää pois suurilta orkestereilta tukea, joka on niille erittäin tärkeä.

En tiennyt aikaisemmin, että Kiasman kävijöistä suurin joukko on alle 25-vuotiaita.

Claes Andersson:

Taiteiden erottaminen toisistaan kuluttajien iän perusteella on idioottimaista. Kyllä nuoret käyvät klassisen musiikin tapahtumissa, oopperassa ja Helsingin kaupunginteatterissakin yhtä lailla kuin vanhemmat ihmiset. Koko tutkimuksen ja kyselyn lähtökohta on falski ja hyvin asenteellinen.

Musiikin suhteen on kuitenkin niin, että jazz, kansanmusiikki, rock, pop ja erilaiset fuusiolajit ovat törkeästi alirahoitettuja ja taloudellisessa paitsiossa. Tämä liittyy niihin vanhoihin konservatiivisiin asenteisiin klassisen musiikin "hienommuudesta", jotka onneksi ovat häviämässä.

Mutta eivät nämä musiikin genret ole pelkästään "nuorille"! Käykää vaikka jazzkonsertissa ja katsokaa diggareiden keski-ikää!

Kaari Utrio:

Valtion tuen tarkoitus on pitää hengissä niitä taiteen muotoja, joiden yleisö on liian pieni elättämään kyseistä taiteen alaa. Tilannetta voi verrata siihen, että valtio apurahoittaa kirjailijoita, joilla saattaa olla hyvinkin pieni lukijakunta, vaikka teokset ovat korkeatasoisia.

Kuvitelma valtion tuen lopettamisesta kertoo realistisesti, mistä on kysymys. Suomeen jäisi muutama kirjailija, jotka elävät myyntituloilla. Klassisen musiikin elävät esitykset loppuisivat, mutta kevyt musiikki selviäisi.

Erikseen on sitten kysymys, tarvitaanko taidetta, josta vain pieni osa ihmisistä on kiinnostunut. Eurooppalainen sivistys on vastannut tähän omalla tavallaan: kaikkialla tuetaan korkeatasoista pienten yleisöjen kulttuuria.

Miksi muuten kuvitellaan, etteivät nuoret ihmiset käy konserteissa?

Jaakko Hämeen-Anttila:

Ooppera ja teatteri ovat länsimaisen taiteen keskeisiä muotoja, jotka valitettavasti ovat kalliita.

Ilman valtion tukea ei saada korkeatasoista oopperaa tai teatteria ja ilman niitä suomalainen korkeakulttuuri olisi köyhää.

Osmo Pekonen:

Kulttuuri edellyttää kypsää makua, jota kaikilla ei voi kovin nuorella iällä vielä olla.

Juha Kuisma:

Ei suuremmin sorsita.

Jokainen on joskus nuori ja joskus vanha, joten ajan oloon kaikki saavat osansa.

Taidemuotojen tarkastelu tällä tavalla on kovin keinotekoista. Mihin perustuu oletus, että Kiasman kävijät/modernin taiteen ymmärtäjät painottuisivat erityisesti nuorempiin ikäluokkiin? (Kiasman kahvilassa käynti eri asia).

Sitä paitsi vanhempia ikäluokkia (26–80-vuotiaíta)on runsaasti enemmän kuin 12–25-vuotiaita! Väestöpainon suhde on 55:13. Jo tämä osoittaa mihin joudutaan, jos kovin mekaanisia vertailuja tehdään.

Heikki Hiilamo:

Vanhemmat ihmiset ovat ymmärrettävästi kulttuurin kuluttajia. Nuoremmilla on kiirettä opiskeluissa, toissa, lastenhoidossa ja liikuntaharrastuksissa.

On luonnollista, että tuki suuntautuu vanhemmalle väelle. Yhtä mieletöntä olisi arvostella sitä, että urheilun tuet painottuvat nuoremmille.

Jaakko Aspara:

Jos joitakin nuorten suosimia taidegenrejä (kuten rocktapahtumia) tuetaan sattumalta vähemmän kuin joitakin toisia taidegenrejä, ei se suinkaan automaattisesti tarkoita, että nuoria sorsittaisiin. Voivathan nuoret vapaasti siirtyä tekemään ja kuluttamaan noita toisia, enemmän tuettuja genrejä.

Se, pitäisikö joitakin genrejä (kuten taiteellista ja kokeilevaa rockia tai elokuvaa) tukea nykyistä enemmän, on aivan oma kysymyksensä – joka ei kuitenkaan siis liity taiteilijoiden tai taiteenkuluttajien nuoruuteen tai vanhuuteen juuri mitenkään.

Meidän pitäisi päinvastoin päästä eroon ajatuksesta, että on erikseen nuorten taidetta ja vanhojen taidetta.

Silja Rantanen:

25-vuotiaista tulee 45-vuotiaita.

Jos sinfoniaorkestereita ei ylläpidetä vuodesta toiseen, niitä ei kyetä polkaisemaan esiin, kun nuoret ovat tarpeeksi vanhoja käymään hyvissä konserteissa.

Tuomas Enbuske:

Ihan sama miten päin kääntyy, niin jonnekin suuntaan pyllistää.

Antti Alanen:

Kysymyksenasettelu on päin seiniä. Taiteen määrärahat ovat pienet, kaikki tarvitsemme lisää. Populismia ja ristiriitojen lietsomista ei tarvitse kukaan. Elokuvaa koskeva juttu myönnettiin Hesarissakin virheelliseksi, mutta sama koskee sarjan muitakin juttuja.

Esimerkiksi klassisessa musiikissa tulisi mainita konserttien ohella radiolähetykset, streaming ja verkkosaatavuus, jotka laajentavat kuulijakuntaa oleellisesti.

Suomi on ollut musiikin suurvalta 1800-luvun kultakaudesta alkaen.

Valtio sorsisi nuoria, jos alaa, joka tuottaa jatkuvasti maailman huippuja, ei tuettaisi vähintään entiseen malliin.

Suomen musiikkialalla vanhat ovat aina innostaneet ja rohkaisseet nuoria. Siitä meidän muiden kannattaisi ottaa mallia.

Seppo Zetterberg:

Kerrankin rahaa jaetaan "normaali-ikäisten" naisten hyväksi, joita yhteiskunta kuuluu muuten kohtelevan kaltoin. Miehiä siis tässä sorretaan, mutta omapa on syynsä, kun eivät nauti yhteiskunnan usein suurimmaksi osaksi maksavista taidetarjoomuksista.

Ja kai verotuloja jaettaessa on syytä muistaa, että varttuneemmat ovat maksaneet elämänsä aikana runsaasti veroja – ja maksavat niitä edelleen.

Hupaisa ajatusleikki. Ajatelkaapa, että kaupassa mainostettaisiin, että asiakas saa tuotteen vain murto-osalla sen oikeasta hinnasta. Yhteiskunta maksaa loput. Kylläpä ostajia riittäisi jonoksi asti, myös miehiä ja nuoria.

Matti Apunen:

Jaottelu nuorten ja vanhojen taiteeseen on todella keinotekoinen. Ei elokuva ole vain nuorten taidelaji.

Käytän todisteena itseäni. Tyttäreni puolestaan ovat klassisen musiikin ystäviä, joten ihan vanhuslaji ei ole sekään.

Rock on aina perustunut itsenäisyydelle ja ollut valtion antiteesi.

Laaja valtiontukijärjestelmä rockille olisi samalla tavalla hassua kuin lääninkapinoitsijan virka.

Ville Ranta:

Kuuleehan sen jo nimestä, ettei populaarikulttuuri tarvitse rahallista tukea niin paljon kuin korkea- ja vaihtoehtokulttuuri. Se, että nuoriso suosii populaarikulttuurinmuotoja, ei ole peruste kohdistaa tukia pois muilta kulttuurimuodoilta.

Taiteen ja kulttuurin "epäpopulaarit" muodot ovat vaikeammin lähestyttäviä ja monimutkaisempia kuin populaarikulttuuri. Ei ole mitään yllättävää siinä, että nämä taiteet puhuttelevat varttuneempaa väestöä kuin pop.

Anja Snellman:

Kansakunnan ikäjakauma on Suomessa sellainen nyt ja varsinkin vasta, että niin sanottua varttuneiden kulttuuriharrastusta ja taiteen tekemistä ei ole syytä vähätellä, saati irvailla.

Jo nyt osa keskipolven taiteilijoista ja kulttuurin aktiiviharrastajista kokee ikärasismia. Esimerkiksi naistaiteilijoiden kohdalla lasten saamisen jälkeen voi olla töiden suhteenhiljainen kausi, mutta lasten vartuttua, keski-iässä, alkaa uusi virkeä luomisen kausi.

Jokainen ikäkausi on yhtä arvokas; tuen, kannustuksen ja palkitsemisen arvoinen.

Jarmo Papinniemi:

Yhteiskunnassa vallitsee tällä hetkellä kiihkeä "nuorten" palvonta. Kaikki mitä "nuoria" kiinnostaa, siis rokkimusiikki, leffat, deittipalstat, bigbrotherit ja idolsit, on nostettu merkittäväksi kulttuuriksi, jossa "kaikki" haluavat olla mukana. Myös kulttuurin tuottajat yrittävät yhä innokkaammin mielistellä "nuoria".

On hyvä. että kulttuurin julkiset tuet tasapainottavat tilannetta jossain määrin. Se, että ei tueta kaikin voimin massojen suosimaa nuorisokulttuuria, ei ole nuorten sorsimista, vaan kulttuurin monimuotoisuuden puolustamista.

Lainausmerkit siitä syystä, että nuoruus on asenne; Yle Radio 1:n parikymppiset kuuntelijat, joita heitäkin on, eivät ole tässä tarkoitettuja "nuoria".

Anu Kantola:

Nuorten tukeen pitäisi laskea musiikkialan koulutuksen tuki, joka varmaankin suuntautuu pääosin nuorille. Rockia, jazzia ja populaarimusiikkia pitää toki tukea, mutta hyvät syyt sille pitäisi olla. Tukimuotoja voi kehittää, mutta on hassua ryhtyä tukemaan alaa, joka muutenkin pärjää ja ongelmaksi voi tulla myös tuen jakaminen: kuka istuu ja kuuntelee ja päättää ketä singer–songwriteria valtio kulloinkin tukee.

Oopperan ja sinfoniaorkesterien tukea voi perustella sillä, että niitä on lukumääräisesti hyvin vähän, ja ne vaativat isoja pääomia. Jos tuki lopetetaan, Suomesta katoaa oopperamusiikki ja samoin käynee laadukkaalle klassiselle musiikille, varsinkin sinfoniaorkestereille.

Varmaan täällä pärjäillään ilmankin, mutta aika erikoinenhan linjaus se olisi.

Antti Arjava:

Nuorten ongelma olisi akuutimpi, jos Suomessa ei olisi tarjolla riittävästi kohtuuhintaista ja helposti saavutettavaa rockmusiikkia. Nykyisessä taloustilanteessa ei voi perustella uusia valtiontukia sillä, että kaikkea on tuettava samoilla määrillä.

Tuki on syytä kohdentaa sinne, missä sillä on jotain vaikutusta. Jos markkinat toimivat toivotulla tavalla, niihin puuttuminen verovaroilla ei ole tarpeen.

Nykyinen rahoitusjärjestelmä kokonaisuutena näyttää tuottavan erilaista musiikkia kaikille kansalaisille sillä laatutasolla, mitä kunkin yleisö odottaa. Jos sitten katsotaan, että klassista musiikkia Suomessa tuotetaan ylipäänsä liikaa, tai tehottomasti, tai tarpeettoman laadukkaasti, se on toinen kysymys, joka ei suoraan liity rytmimusiikin tukeen.

Sama kysymys luultavasti koskee vaikkapa kirjallisuuden tukemista. Aikuisten kirjallisuus saa enemmän tukea kuin nuorisonsuosimat Aku Ankan taskukirjat.

Toisaalta eri ikäryhmien verovaroista saamia etuja kannattaa tarkastella laajemmin. Nuoret hyötyvät enemmän koulutuksesta, vanhukset vanhainkodeista. Jäähalleihin ja muihin urheilulaitoksiin käytetyt varat todennäköisesti sorsivat yli 45-vuotiaita kulttuuria harrastavia naisia.

Hyvinvointiyhteiskunnassa riittää, että jokainen saa jotakin, kaikkien ei tarvitse saada kaikkea.

Vaula Norrena:

Nuorten kulttuuria tuetaan hyvin kuntien nuorisotoimen kautta. Nuoret saavat runsaasti bänditiloja, esiintymispalkkioita, toimintatukea, spreijausseiniä, työvälineitä, työtiloja ynnä muuta sellaista, kun vain ymmärtävät hakea niitä kuntien kulttuuri- ja vapaa-ajan toimialalta.

Valtion taiteen tukirahat annetaan kulttuurille, joka täyttää kaksi ehtoa:

a) Se on yhteisesti arvostamaamme, jota haluamme säilyttää ja kehittää.

b) Se ei pärjäisi puhtaassa kaupallisessa kilpailussa, vaan tarvitsee tukea.

Jos jokin kulttuurimuoto pärjää hyvin omillaan, ei ole mitään järkeä laittaa verorahoja sinne.

Rockbändin kulurakenne on vaatimattomampi kuin sinfoniaorkesterin. Bändi pärjää lipputuloilla ja levymyynnillä, kun taas sinfoniaorkesteri ei.

Kun jokin arvostamamme kulttuurimuoto on lakkautusuhan alla, ellei se saa tukea, sille kannattaa antaa tukea.

Soila Lehtonen:

Nuorena on niin pakko harrastaa kaupallista massakulttuuria, koska on niin... pakko. Parasta oopiumia massoille ovat rockfestarit ja -showt, jotka keräävät tuottoa juuri niillä massoilla.

Useinkin, kun henkilö lakkaa olemasta teini, ehkä viimeistään 45-vuotiaana, häntä alkaa kiinnostaa muukin kuin kaupallisesti hyvinvoiva massaviihde. Tai sitten ei.

Mutta kaikki halukkaat iästä riippumatta saakoot nauttia taiteesta, joka on pysynyt hengissä vuosikymmenistä ja -sadoista toisiin, mutta joka pysyy hengissä vain julkisella tuella, koska se ei ole massakulttuuria ja koska sen tekijät/esittäjät eivät nykymaailmassa ja näin pienen väkimäärän maassa pysy hengissä ilman julkista tukea.

Nuorisoa ei mikään estä käymästä teattereissa, oopperassa, konserteissa, paitsi ehkä aivot. Kannattaisiko koulussa opettaa taiteen perusteita, että tiedettäisiin jo nuorena jotain siitä mitä taide ja kulttuuri tarjoavat ja merkitsevät?

Harri Hautajärvi:

Tukien tasapäistämisessäkin on omat vaaransa. Ryhdytäänkö seuraavaksi vaatimaan, että koska yhteiskunnan tuet suuntautuvat korkeammin koulutettujen kansalaisten suosimiin kulttuuri- ja taidemuotoihin, pitää vääristymän poistamiseksi tukia alkaa kauhomaan humppafestivaaleille, tangomarkkinoille, Timo Koivusalon elokuville ja Juhani Palmun tyyppisten niin sanottujen "taiteilijoiden" toimintaan.

Jos suuria yleisömääriä alettaisiin käyttää jakoperusteina – mikä mahdollisesti on Hesarin kulttuurisivujen viimeaikaisten kulttuurin taloutta ahkerasti penkovien juttujen yhtenä punaisena lankana – mentäisiin tukien jakamisessa ryskyen metsään.

Vaikea tietää, mitä Suomen kulttuurielämälle tapahtuisi, jos tuet puolestaan alettaisiin jakaa tasaisesti yleisöjen ja käyttäjien iän mukaan, vaikka ajatus tuntuukin demokraattiselta ja sillä voisi olla monia hyviäkin seurauksia.

Kulttuuritukien jakamisessa on varmasti syytä kiinnittää nykyistä paremmin huomiota siihen, miten tuettava toiminta saavuttaa eri ikäryhmät, mutta taiteellisen laadun ja merkityksen pitäisi edelleen olla määräävä peruste tukia jaettaessa.

Reipas haaste on siinä, miten nuoria saataisiin nykyistä enemmän myös niin sanotun perinteisen korkeakulttuurin äärelle.

EN OTA KANTAA

Markku Ruotsila:

Kaiken valtiollisen tukemisen rakenteellinen ja lähtökohtainen ongelma on siinä, että se on byrokraattista eli mielivaltaista. Jotakuta se aina sorsii – ja kaikkein eniten veronmaksajia, joiden kovalla työllä ansaitsemat rahat menevät jonkin byrokraatin päättämään kohteeseen eikä sinne, missä kukin haluaisi ne itse käyttää.

Kari Uusikylä:

Kaikki huutavat oman asiansa puolesta. Minulla ei ole halua liittyä minkään ikäryhmän huutokuoroon, ei edes eläkeläisten, vaikka siihen minulla olisi kiistaton muodollinen pätevyys.

Atso Almila:

Tämä outo kysymys, kuten Päin seiniä -artikkelikin, on väärien tahojen riitaannuttamista keskenään. Kulttuuri piskuisilla tuillaan ei tarvinne lainkaan tätä "hajota ja hallitse" -politiikkaa, vaan yksinkertaisesti LISÄÄ TUKEA kansan hyvinvoinnin edistämiseksi.

Miksi rampauttaa toimivat kuviot? Miksi syyllistää vanhempi kansanosa kulttuurin aktiivisesta käytöstä? Miksei kysytä koulun "räikeän" taidekasvatuksettomuuden merkitystä tässä tilanteessa?

Ainakin Kuopiossa tehdään laitosten voimin paljon nuorisotyötä, joka ei aina näy julkisuudessa eikä lipputuloina; näihin tarkoituksiin annetut tuet ovat ensiarvoisen tärkeitä – mutta niin myös vanhustenpäivän konsertin järjestäminen. Pyrimme laitoksissamme tavoittamaan mahdollisimman laajasti kunnan veronmaksajat, ja teemme paljon genrejen välistä yhteistyötä.

Kysymys on enemmän "vapaan" ja "laitostaiteen" välisestä painotuserosta, jossa siis soisimme kaikki tuon vapaan puolen saavan parempaa tukea – sitä tietenkään muilta poistamatta. Kyllä tähän olisi varaa.

Anne Moilanen:

Vaikea sanoa. Ne instanssit, jotka valtion tukea saavat, esimerkiksi isot teatterit, tarjoavat ohjelmistoa myös lapsille ja nuorille.

Ainakaan teatterissa lasten ja nuorten esityksiä ei juuri arvosteta niin, että satsattaisiin sinne parhaat tekijät, tilat, esitysajat ja muut resurssit.

Mutta teatterit päättävät itse ohjelmistostaan. Vaikea sitä on tukipolitiikalla ohjailla.

Risto Ruohonen:

Usein päättäjät kohdistavat tukea ikäisilleen tärkeisiin palveluihin ja nuoret jäävät vähemmälle. Kulttuurin tuet kohdistuvat useimmiten kuitenkin palveluiden olemassaolon tukeen ja/tai taiteellisen toiminnan edistämiseen eikä suoraan käytön tai kulutuksen tukeen.

Tukea saavat sellaiset yhteisöt jotka tuottavat palveluita tuottamatta taloudellista voittoa kenellekään. Vertailu on siis vaikeata – siis ainakin käyttäen vain ulottuvuutta nuoremmat ja vanhemmat.

Uskon, että kulttuuritukien perusteina ovat useimmiten muut tekijät.

Mikko Lehtonen:

Kysymys on mielestäni ongelmallisesti asetettu. Tilannetta voisi nimittäin kuvata paitsi sukupolvien myös eri kulttuurin muotojen ja lajityyppien saaman tuen epäsuhtaisuutena.

Nykyään massa- tai populaarikulttuuri on ihmisten enemmistön elämässä yhtä kuin kulttuuri, ja perinteisestä korkeakulttuurista on tullut yksi alakulttuuri muiden joukossa. Tuon alakulttuurin ero muihin on kuitenkin se, että se on yhteiskunta subventoi sitä monin verroin paremmin kuin muita alakulttuureita.

Sinänsä kulttuurin julkinen subventointi ei ole huono asia. Kyse on siitä, mitä ja millä perusteilla subventoidaan. Niin sanotun korkeakulttuurin arvo on ennen muuta katsojan silmässä ja kuulijan korvassa. Jos ja kun korkeakulttuuri luotaa uudenlaisia kokemisen muotoja ja jäsentää kiinnostavasti maailmaa, se on tukensa ansainnut.

Mutta samaa tekevät myös monet niin sanotut populaarikulttuurin muodot, jotka nyt jäävät tuesta paitsi.

Sanotaan, että markkinat hoitavat kyllä niin sanotun massa- tai populaarikulttuurin. Monien populaarimusiikin muotojen ystävänä en kuitenkaan toivoisi, että ne jäisivät markkinamiesten temmellyskentäksi. Markkinalogiikka ei välttämättä ole moninaisuuden synonyymi, kuten vaikkapa paikallisradioiden historia Suomessa osoittaa.

Parhaassa mahdollisessa maailmassa purettaisiin erilaiset arvostusautomaatit, ajettaisiin rahanvaihtajat ja vanhat kirjanoppineet temppelistä, käytäisiin kunnon keskustelu yleisistä rahoitusperusteista ja tuettaisiin avokätisesti kaikkea sellaista kulttuuria, joka edistää elämää.

Timo Valjakka:

Tällaisiin tilastojuttuihin on vaikea ottaa kantaa... Mutta jäin kyllä miettimään sitä, kun esimerkiksi Kiasmaan, Ateneumiin, Taidehalliin, Tennispalatsiin on alle 18-vuotiailla vapaa pääsy, niin mitä tapahtuisi, jos valtio kustantaisi samanlaisen vapaan pääsyn myös esimerkiksi konsertteihin ja oopperaan...?

Annamari Vänskä:

Todennäköisesti, mutta se lähde, mihin kysymys perustuu, pakottaa vastaamaan näin. Minulle on jäänyt hieman epäselväksi, mikä toimittaja Luukan motiivi on kirjoittaa tätä sensationalistista juttusarjaa.

Miksi nyt on tuotettutahallinen dikotomia "nuorten" ja "yli 45-vuotiaiden" välille ikään kuin "nuoret" eivät kävisi oopperassa ja "yli 45-vuotiaat" klubeilla. Eihän se niin ole, kokemuksestahan sen jo tietää.

Myös tutkimuskirjallisuudessa on esitetty pitkään, että lasten, nuorten ja aikuisten elämismaailmat ovat lähentyneet radikaalisti toisiaan, mitä tulee kulttuurituotteiden kuluttamiseen. Aika usein lehdistäkin saa lukea, kuinka vanhemmat ja lapset/nuoret harrastavat samoja kulttuuririentoja, pukeutuvat samanlaisiin vaatteisiin ja niin edelleen..

En siis usko, että rahanjaossa vaikuttaa määräävimmin se, mihin ikäryhmään tuotteen oletetun kohderyhmän arvioidaan kuuluvan. Pikemminkin veikkaan, että esimerkiksi luokalla on asian kanssa huomattavasti enemmän tekemistä.

Hallitsevaan keskiluokkaiseen elämän ideaaliin kuuluu Wagnerin Nibelungin sormus, vaikka todellisuudessa mennäänkin kuuntelemaan Mestareita lavalla koko perheen voimin.

Osmo Rauhala:

Kysymys on kovin mustavalkoinen. Tuskin ikärasismista on kyse, mutta toki valtion varojen jako kulttuurille muistuttaa meillä joskus enemmän tupo-neuvotteluja, joissa vahvat liitot menestyvät.

Pienessä maassa kulttuurin julkisella tuella pitäisi olla kaksi päätehtävää:

1) ylläpitää taiteen moninaisuutta, samoin kuin tieteessä tukea trendeistä riippumatonta perustyötä, koulutusta, marginaalisia aloja jne.

2) jalostaa ja takoa niitä keihäänkärkiä, joissa juuri nyt on potentiaalia ja joista yleisö, myös kansainvälinen, on kiinnostunut, tukea taiteen yksityisen kulutuksen kasvua jne.

Kysymykseen voisi vastata paremmin , jos olisi tiedossa, paljonko kunkin taiteenalan kokonaistulos on vuosittain. Voi olla, että kevyt musiikki ja elokuva keräävät markkinoilta eri tavalla tuloja kuin vaikka kamarimusiikki tai nykytaide, ja niiden kulurakenne voi olla varsin erilainen.

Pilvi Torsti:

Kysymys on minusta outo. Mitä tekemistä yleisön iällä on tässä? Aina pitää tietenkin tarkastella, mitä tuetaan ja mikä on perusteltua ja kehittää uusia tapoja ja malleja. Minusta olisi kiinnostavampaa miettiä tapoja, jolla laajat kansanjoukot ikään katsomatta löytävät erilaisia taidemuotoja.

Esimerkiksi kaupunginorkesterin "kummikonsertit" ovat olleet yksi mainio esimerkki, samoin oopperan ulkotanssit. Päiväkodit ja koulut ovat loistavia yhteistyökumppaneita tässä.

Satahenkistä sinfoniaorkesteria kuitenkin pyöritetään eri ehdoilla kuin kolmihenkistä bändiä, ja klassista musiikkia voidaan tehdä vain julkisella tai mesenaattien tuella.

Matti Wiberg:

Jokaisen kannattaa ajatella, mikä yhteys vaaleissa äänestämisellä ja noudatettavalla politiikalla on.

Risto Pelkonen:

Ikään perustuva rajanveto rahanjaossa ei ole relevantti. Nuoret voivat käydä konsertissa ja vanhat elokuvissa. Sorsiminen olisi sitä, että nuorten korkeatasoinen populaari musiikkikulttuuri jää ilman tukea hyvistä hakemuksista huolimatta.

Juha-Pekka Hotinen:

Jos tukilogiikan perusteeksi otetaan väestön tai kulttuurin käyttäjien ikäryhmien koot, tämä leikki pitäisi leikkiä loppuun asti.

Kuinka suuri osa väestöstä on alle 25-vuotiaita? Tukiprosentit sitten vain suoraan väestöprosenttien mukaan!

Kuinka paljon kulttuurin käyttäjistä on kussakin ikäryhmässä? Entä kulttuurialoittain? Miten käy yli 65-vuotialle tarkoitetun graffiti-taiteen?

Kiba Lumberg:

Kyllä ja ei. Ainahan joitakin syrjitään ja sorsitaan milloin mistäkin syystä, ja jokainen kokee syrjintää kaikissa ikäluokissa, tavalla tai toisella.

Naiset käyvät enemmän taideriennoista ja lukevat kirjoja enemmän. Kokevatko nuoret miehet jäävänsä kulttuurin alalla vähäisemmälle huomiolle?

Ooppera ja isot laitosteatterit saavat tukia paljonkin, ja samat yksittäiset taiteilijat saavat apurahoja koko ajan kuin liukuhihnalta.

Se, mitä osa-alueita taiteen kentällä tuetaan, on aina niiden yksittäisten henkilöiden päätettävissä, jotka istuvat rahanjakolautakunnissa.

Voinhan minäkin tähän valituskuoroon tulla: miksi en saa apurahaa Suomesta, vaikka taiteeni menee Venetsian biennaleen tänäkin vuonna.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi