HS-raadin vastaukset kysymykseen: Vastaako nykyinen puoluejako suomalaisten arvoja?

Sunnuntaina on eduskuntavaalien varsinainen vaalipäivä. Tiistaina päättyneen ennakkoäänestyksen aikana äänestämässä kävi 31,2 prosenttia äänioikeutetuista eli hieman alle 1,3 miljoonaa suomalaista.

Ennakkoon äänestäneiden osuus oli nyt runsaat kaksi prosenttiyksikköä suurempi kuin edellisissä, vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Jos myös varsinaisena vaalipäivänä äänestäneiden osuus kasvaa edes vähän neljän vuoden takaisista vaaleista, eduskuntavaaleissa äänioikeuttaan käyttää yli 70 prosenttia kansasta ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1995.

Kaikkein vilkkainta eduskuntavaaleihin osallistuminen oli 1960-luvulla: vuosien 1962 ja 1966 vaaleissa äänioikeuttaan käytti noin 85 prosenttia kansalaisista. Vielä vuoden 1983 vaaleissa äänestysprosentti oli 81, mutta sen jälkeen äänestysaktiivisuus on laskenut jyrkästi. Vuoden 1991 vaaleista lähtien äänestämättä jättäneiden joukko, niin sanottu nukkuvien puolue, on ollut suurempi kuin eniten ääniä saaneen puolueen äänestäjäkunta.

Selityksiksi äänestysaktiivisuuden laskuun on tarjottu sekä politiikan sisältöön että yhteiskunnan yleiseen muuttumiseen liittyviä syitä. Perinteisen oikeisto–vasemmisto-akselin heikentyminen on tasoittanut puolueiden välisiä eroja, ja usko kansallisen politiikan vaikutusmahdollisuuksiin on heikentynyt muun muassa EU-jäsenyyden ja muun lisääntyneen kansainvälisen yhteistyön vuoksi. Suomalainen politiikka ei enää näyttäydy – etenkään uusille äänestäjäsukupolville – yhtä elintärkeänä elämänalueena kuin ennen eikä äänestämistä pidetä yhtä pakottavana kansalaisvelvollisuutena kuin ennen. Myös politiikan tuntemus on heikentynyt: esimerkiksi Helsingin Sanomien maaliskuussa julkistamassa TNS Gallupin kyselytutkimuksessa vain 31 prosenttia vastaajista osasi nimetä nykyiset hallituspuolueet.

Talouspolitiikkaan ja tulonjakoon liittyvän oikeiston ja vasemmiston jaon rinnalle on viime aikoina noussut toinen, arvoliberalismin ja arvokonservatiivisuuden välinen jakolinja. Kun arvojen mittaamiseen ei ole yhtä selkeää kriteeriä, myös vaihtelu puolueiden sisällä on suurta. HS:n vaalikonevastausten perusteella tehty analyysi osoitti, että arvopohjaa mitattaessa erot ovat suuria sekä puolueiden sisällä että vaalipiirien välillä (HS 12.4.).

Poliittisen historian tutkija Timo J. Tuikka ehdotti muutama viikko sitten Helsingin Sanomien Sunnuntaidebatissa (HS 27.3.) puoluekentän uusjakoa, jossa perustettaisiin neljä uutta puoluetta nykyistä kahdeksaa eduskuntapuoluetta korvaamaan. Politiikan "uudet jaot" pitäisi Tuikan mielestä tehdä yhtäältä yksilön vapauksia ja oikeuksia korostavan arvoliberalismin ja perinteitä painottavan arvokonservatismin välillä, toisaalta talouspolitiikassa mahdollisimman vapaata markkinataloutta tavoittelevan linjan sekä verotusta tulo- ja elintasoerojen sääntelymekanismina suosivan suuntauksen välillä. Näin puoluejaon perustaksi syntyisi neljä ryhmää: liberaalioikeisto, liberaalivasemmisto, konservatiivioikeisto ja konservatiivivasemmisto

Ehdokkaita voi tyypitellä muillakin nykyisestä puoluejaosta poikkeavin tavoin. Helsingin yliopiston kasvatustieteen professori Markku Niemivirta on ryhmitellyt Helsingin Sanomien vaalikoneen perusteella kuusi uutta "puoluetta": nationalistidemarit, oikeistoliberaalit, nationalistikonservatiivit, viherliberaalit, änkyrävasemmisto ja muutosrintama.

Käytännössä puolueiden uusjako olisi erittäin vaikea toteuttaa, ja vielä vaikeammaksi se kävisi nykyisen hallituksen tekemän vaalilain muutosesityksen jälkeen. Uuteen vaalilakiin halutaan kolmen prosentin äänikynnys. Se merkitsisi, että puolueen pitäisi eduskuntaan päästäkseen saada vähintään kolme prosenttia koko maan äänistä, jotta puolue pääsisi eduskuntaan. Silloin suurikaan kannatus yhdessä tai muutamassa vaalipiirissä ei välttämättä takaisi pääsyä parlamenttiin. Hallituksen esitys äänikynnyksen muuttamisesta hyväksyttiin eduskunnassa tämän vaalikauden viime metreillä, mutta se vaatii vielä seuraavan eduskunnan hyväksynnän.

Jos eduskuntakelpoisten uusien poliittisten ryhmien syntyminen tehdään aiempaa vaikeammaksi, aatteelliset muutosvirtaukset kanavoituvat entistä todennäköisemmin suoraan puolueiden sisälle. Samalla eduskunnassa asemansa jo vakiinnuttaneiden puolueiden väliset voimasuhteet korostuvat. Voimasuhteissa voi toki tapahtua suuriakin muutoksia pienten ja suurten ryhmien välillä, kuten perussuomalaisten nousu ja perinteisen kolmen suuren puolueen hegemonian horjuminen – ainakin mielipidemittauksissa – on tänä keväänä osoittanut.

Viikon kysymys:

Vastaako nykyinen puoluejako suomalaisten arvoja?

KYLLÄ

Claes Andersson:

Käsite "suomalaisten arvot" on kovin hämärä. Realistisempi jako puolueiden kesken olisi avoimuus/sulkeutuneisuus-akselilla. Toinen

jakaja on markkinoiden kaikkivoipaisuuteen uskovat versus yhteiskunnalliseen säätelyyn vannovat.

Oikeistopuolueet haluavat lisätä tulo- ja varallisuuseroja, vasemmisto pyrkii tasaamaan niitä. Kyllä kaikille näkemyksille löytyy nykyisistä puolueistamme tilaa.

Markku Niemikorven puoluekentän uusjako on perin naiivi ja epärealistinen.

Kari Enqvist:

Paremmin kuin esitetty vaihtoehto. Kaksiulotteinen ristiintaulukointi on aivan liian karkea mittari, sillä henkilö voi samanaikaisesti olla esimerkiksi osin arvoliberaali, osin arvokonservatiivi.

Nykypuolueiden sisäinen hajonta arvokysymyksissä on äänestäjän kannalta parempi vaihtoehto kuin monoliittiset blokit. Äänestäjä voi esimerkiksi vaihtaa puoluetta sen mukaan, millaiset kysymykset hän kulloinkin kokee tärkeiksi, mutta silti pysyä samalla arvokartalla.

Risto Volanen:

Perinteiset puolueet ovat uudistuneet sisäisesti jo moneen kertaan ja ne ovat pärjänneet, jotka ovat sen pystyneet parhaiten tekemään.

Suurimmat vaikeudet tässä on Sdp:llä, jonka oma politiikka on tehnyt osasta sen kannattajista keskiluokkaa, jonka perässä puolue ei ole pysynyt – samaan aikaan kun toinen osa on joutunut globalisaation aiheuttamaan rakennemuutokseen.

Perinteiset kolme puoluetta ovat lähellä toisiaan, koska 80 prosenttia kansalaisista on myös. Tämän enemmistön sisällä taas pienimuotoisempi kolmijako arvoissa ja tuloissa heijastuu aika hyvin kolmessa perinteisessä puolueessa.

Esimerkiksi kokoomuksen kasvu taittui, kun se ei huomannut, että veronalennuspolitiikalla oli hyvätuloiset jo saatu mukaan ja saman linjan jatkaminen kääntyi erityisesti julkisen sektorin keskiluokkaa, kuten opettajia tai yliopistoväkeä vastaan. Nähtäväksi jää, miten tähän tulee liittymään suomalaisittain hyvätuloista IT-alan väkeä koskettava ja lisääntyvä globaali rakennemuutos.

Keskusta on historiallisesti katsoen oman syntyaikansa populistinen kansanliike eli kansanomainen vastavoima silloiselle kärjistyvälle kapitalismille ja tsarismille. Silloin vain kansankulttuurin populistista valtavirtaa olivat hengelliset ja alkiolais-humanistiset kansansivistysliikkeet, jotka keskusta on pystynyt elvyttämään ja uudistamaan kuhunkin Suomen historian vaiheeseen vastaaviksi. Perussuomalaiset ovat nyt nousseet, koska kolmikantasysteemin ja feministisen poikien syrjimisen seurauksena 20 prosenttia lähestyvällä syrjäytyvien joukolla ei ole ollut edustajaa. Toinen syy on se, että syrjäytyneiden lisäksi myös muu väki yhä enemmän aavistaa, miten vahvoja Suomessa ovat parlamentaarisen systeemin ulkopuoliset valtaverkostot.

Kirsi Virtanen:

Sekavaa, lyhytnäköistä, syrjivää ja oman edun tavoittelua.

Seppo Lampela:

Siis ihan loogisesti: jos ei vastaisi, se olisi erilainen.

Juha Kuisma:

Arvot ovat huomattavasti monimutkaisempi asia kuin kysymyksen johdanto-osasta ilmenee. Pääpointtini on se, että arvoista (vapaus, tasa-arvo, yhteisöllisyys) olemme tosiasiassa samaa mieltä.

Erot tulevat maailmankuvasta, siitä että ryhmäkohtainen ja persoonallinen kokemuksemme maailmanrakenteesta ja syy–seuraus–ehto-ketjuista on väkisinkin erilainen. Todellisuuden tulkinta on puolestaan historiallinen prosessi, jossa tulkinnat kilpailevat.

Esimerkiksi ympäristöasiat eivät sovi liberaali-konservatiivi -akselille. Kysymys on jostain muusta tajusta. Äänestysprosenttia alentaa asioiden vaikeus: yhteiskunta on monimutkainen ja kaikessa pitää ottaa huomioon asioiden kansainväliset vaikutukset.

Timo Soini torjuu retoriikassaan sen, että asiat ovat vaikeita. Käy miten käy, kansa tulee pettymään.

Suomen poliittinen järjestelmä maksimoi parlamentin kyvyn kokoavasti ilmaista kansan tahtoa. Vapauteen perustuva järjestelmä, suhteellinen vaalitapa ja yksilön äänestäminen tuovat yhteiskunnalliset muutokset vääristymättä eduskuntaan. Jos jossain on ongelmaa, on sitä puolueiden sisäisen keskustelun järjestämisessä.

Katja Tukiainen:

Ne ovat yhtä ristiriitaiset.

Antti Alanen:

Kaikki vastausvaihtoehdot ovat perusteltuja. Nykyinen puoluejako perustuu edelleen ensimmäisten yleisten valtiopäivävaalien tilanteeseen yli sata vuotta sitten.

Vielä 1960-luvulla Karin karikatyyreissä kypäräpäisine pappeineen oli todellisuuspohjaa.

Suurin muutos on ollut se, että muutkin puolueet ovat omaksuneet vasemmiston ajatuksen hyvinvointiyhteiskunnasta, mikä on vienyt pohjan perinteiseltä vasemmistolta ja samalla perinteiseltä puoluerakenteelta. Perustava ero on yhä olemassa, mutta se on peittynyt postmodernien mainostunnusten taakse.

Perinteinen puoluekenttä on aikansa elänyt, mutta syvällistä uutta muutosvoimaa ei ole vielä näköpiirissä. Vihreiden ja perussuomalaisten nousu on merkittävä, mutta niissä ei ole substanssia suurimmiksi poliittisiksi voimiksi pitkällä tähtäyksellä.

Mirkka Lappalainen:

Olisipa masentavaa, jos puolueet olisivat yhden mielipiteen liikkeitä.

Se tuskin lisäisi suvaitsevaisuutta yhteiskunnassa.

Johanna Korhonen:

Puolueet ovat ihmisten yhteisöjä, joissa on opittu sietämään erimielisyyttäkin. Niitä ei voi noin vain "perustaa uusiksi", koska erimielistenkin ihmisten on mahdollista toimia yhdessä, jos hyvää tahtoa riittää.

Matti Wiberg:

Nykypuolueita arvostelevat tuottavat enemmän lämpöä kuin valoa.

Nykypuolueisiin tyytymättömät ovat vapaita perustamaan uusia puolueita ja voivat esteettä yrittää hankkia niille vaaleissa kannatusta.

Sopii koettaa!

Näille politiikan helppoheikeille se ei tule olemaan helppoa.

Risto Pelkonen:

Koko puoluekenttä edustaa tälle ajalle tunnusomaista keskenään ristiriitaisten arvojen välineellistymistä.

Harri Hautajärvi:

Nykyinen puoluejako on aikojen saatossa muotoutunut vastaamaan melko hyvin suomalaisten kulloisiakin arvoja. Puolueet ovat muuttuneet koko ajan, sillä niiden on ollut pakko muuttua äänestäjien mukana.

Myös puoluekenttä on muuttunut, uusia puolueita on perustettu ja vanhoja on hävinnyt. Esimerkiksi vihreiden tulo puoluekentälle oli aikanaan suuri mullistus, joka lopulta pakotti myös vanhat puolueet ottamaan huomioon ympäristökysymyksiä.

Suomen uusi vaalilaki heikentää demokratiaa, sillä se tekee uusien puolueiden valtaan pääsyn liian vaikeaksi. Seuraavan eduskunnan ei pitäisi hyväksyä vaalilakia tällaisessa muodossa.

Kokonaan toinen asia on, vastaavatko suomalaisten puolueiden tavoitteet suomalaisten arvoja. Kun kolmasosa kansasta ei edes tiedä, mitkä puolueet kuuluvat hallitukseen ja mitkä oppositioon, jää mainostoimistojen media-ammattilaisten luomille mielikuville liian suuri merkitys.

Kokoomuksen käyttämä taitava ja kyyninen mainostoimisto Bob on onnistunut luomaan oikeistopuolueesta kansan silmissä "työväenpuolueen", joka mukamas ajaa "hyvinvointivaltiota" ja mitä milloinkin.

Reipas valehtelu ja manipulointi uppoavat siis kuin häkä niihin moniin äänestäjiin, jotka eivät kunnolla tunne politiikkaa ja historiaa eivätkä osaa riittävästi analysoida nykyistä härskiä mielikuvapolitiikkaa.

Antti Ahlava:

Puolueemme eroavat toisistaan selvästi paitsi ulkoisten arvojen – kuten oman vaurauden korostamisen – myös oleellisten sisäisten arvojen, kuten vähäosaisten ja luonnon auttamisen tärkeyden kohdalla.

Seppo Zetterberg:

Realiteettihan on se, että kansalla on sellaiset puolueet kuin kansa ansaitsee. Ja kuten näemme, kansa katsoo nyt ansaitsevansa esimerkiksi perussuomalaiset.

Uusia puolueita syntyy ja vanhoja tuunataan äänestäjien suosion pyydystämiseksi, ja siksi puoluekenttä elää. Ja niin sen pitääkin tehdä.

Yhteiskunnan arvopohja muuttuu, ja puolueet myötäilevät muutosta, tavalla tai toisella. Jos äänestäjä ei löydä itselleen sopivaa puoluetta, niin kohtapa tuulenhaistelijat ovat perustamassa uutta puoluetta ja tyydyttämässä näin äänestäjienmuuttuneita haluja. Näinhän se homma toimii.

Max Arhippainen:

Puoluekenttä kattaa periaatteessa suomalaisten arvojakaumaa - ainakin jos puolueet seuraisivat aatteitaan käytännön politiikassa.

Tommi Uschanov:

Vastaamalla "kyllä" tarkoitan, että nykyinen sekava tilanne puolueiden arvopohjan suhteen vastaa peilikuvamaisesti ja saumattomasti sitä sekavaa tilannetta, joka samalla tavalla vallitsee kansalaisten oman arvopohjan suhteen.

Eräs politiikan tutkimuksen ja sosiaalipsykologian vähälle huomiolle jäänyt tutkimustulos on, että ihmisiä, joilla on jokin selkeä nimettävissä oleva poliittinen vakaumus, on hyvin pieni vähemmistö.

Jos otetaan ihmiset, joiden identiteettiä ja ajatusmaailmaa määrittää selkeä oikeistolainen, vasemmistolainen, keskustalainen, vihreä, kristillinen, perussuomalainen jne. vakaumus, ja lasketaan yhteen kaikki, joka ikinen tällainen vakaumus, saadaan silloin ehkä viisi tai kymmenen prosenttia Suomen kansasta. Kaikki muut ovat taivuteltavissa useamman kuin yhden kilpailevan kannan taakse sopivilla argumenteilla.

Useimmat ihmiset ovat useimmissa kysymyksissä toisin sanoen aidosti kahden (tai useamman) vaiheilla, ja heidän äänensä saa vaaleissa se taho, joka taivuttelee heitä omalle kannalleen kulloinkin psykologisesti vakuuttavimmin.

Jos gallupissa kysytään esimerkiksi "pitäisikö veroja korottaa", saadaan kyllä- ja ei-vastauksille täysin eri kannatusprosentit kuin jos kysytään, "pitäisikö veroja korottaa, vaikka sille esitetään usein nämä ja nämä pari tärkeää vasta-argumenttia".

Sama koskee symmetrisesti kysymyksiä "pitäisikö veroja laskea" ja "pitäisikö veroja laskea, vaikka sille esitetään usein nämä ja nämä pari tärkeää vasta-argumenttia".

Useimmille kyllä/ei-kysymyksiksi tematisoituville kysymyksille, joihin kyllä-vastauksen mielletään stereotyyppisesti olevan esimerkiksi vasemmistolainen ja ei-vastauksen oikeistolainen – tai päinvastoin – on mahdollista saada kansan merkittävältä enemmistöltä sekä kyllä- että ei-vastaus jo muuttamalla tällä tavoin yksistään pelkkää kysyttävien kysymysten sanamuotoa. Monissa tapauksissa vastausprosenttien voimasuhteet heilahtavat jopa useita kymmeniä prosenttiyksikköjä.

Suomen tapauksessa Kelan tutkimusjohtaja Olli Kangas, jonka saamasta Sosiaaliturvan tunnustuspalkinnosta keskiviikkona uutisoitiin, osoitti tämän ilmiön kokeellisesti jo lähes 20 vuotta sitten yhdessä professori Heikki Ervastin kanssa tekemässään tutkimuksessa. Silti asia on jäänyt vain pienen akateemisen tutkijapiirin jakamaksi "salaisuudeksi".

Pääkirjoitustoimittajat eivät juuri ole sitä vaivautuneet päivittelemään.

Puolueilla taas ei ole tarjota arvoja edes sille pienelle vähemmistölle, joka koostuu niiden omista aktiivisista ja vakaumuksellisista kannattajista ja jolle aikoinaan piti olla arvoja edes paperilla hieman näytteeksi.

Konservatismia eli vanhojen perinteiden ihannointia ja muutosvastarintaa aatteellisesti edustava puolue, kokoomus, rummuttaa näissä vaaleissa joka bussipysäkillä, että pieni vilkuilukin menneisyyteen päin on tyhmyyttä ja syntiä. Vihreät taas ovat koettaneet karistaa vanhaa epäisänmaallisten maailmanparantajien mainettaan ottamalla kampanjaansa kokoomuksen entisen pää-äänenkannattajan nimen ja Suomen vaakunaleijonan.

Niille, joita kiinnostaa ehdottoman puhtaana pidetty ja koskemattomana varjeltu aate, on toki olemassa kokonainen valikoima omia puolueitaan.

Niistä yksikään ei tosin ole lähelläkään saada eduskuntaan edes yhtä yksittäistä kansanedustajaa, koska äänestäjissä on yhtä puhtoisia yksilöitä niin häviävän vähän.

Lotta Backlund:

Ääripäät puuttuvat kansaltakin, kuten puoluekentästä. Tai eivät puutu, mutta ne saavat vain hullujen hajaääniä.

Vasemmisto ei ole mitenkään karmean vasemmalla, ja oikeisto nyt todellakaan ei ole kovin oikealla.

Risto Ruohonen:

Ajat muuttuvat, niin muuttuvat puolueetkin.

Jukka Relander:

Puoluejako varmaankin sinällään vastaa suomalaisten arvoja kykenee myös jollakin lailla elämään silloin kun arvot muuttuvat. Toteutunut politiikka ei välttämättä vastaa. Musertava enemmistö suomalaisista maksaa tyytyväisinä veroja ja kannattaa hyvinvointivaltiota.

Politiikan suunta on kuitenkin ollut hyvinvointivaltiosta poispäin jo 1990-luvulta saakka.

Timo Valjakka:

Vastaa varmaan neljän vuoden takaisia ja tulee varmaan pian muuttumaan. Eli kyllä, vaikka siitä voikin muuten olla montaa mieltä.

Hannu Väisänen:

Mikäli vaalimainoksiin on luottaminen, puoluejako vastaa suomalaisten arvoja ja värimakua. Nähtävästi kaikki saman mainosfirman tuottamia ja suunnittelemia. Ei voi erehtyä , vaikka äänestäisi väärinkin.

En ole varma, että puoluemäärän vähentäminen loisi todellisia eroja arvoihin. Vaikka mieli kyllä tekisi.

Ja kuka on sitten rakentanut nykyisen puoluejaon? Kansa itse, käsittääkseni. Mikä komitea voi purkaa kansan maun?

Kaari Utrio:

Suuret puolueet ovat keskiluokkaisia, kuten suurin osa Suomen kansaa. Erityisryhmille ja aatteille on oma kotinsa, mutta kovin suuriksi taloiksi ne eivät ole kasvaneet.

Tyytymättömillä on kanavansa, jonka kautta voi vaikuttaa, jos tahtoa ja kykyä riittää.

Demarien täytyy kärsiä läpi kiirastulensa, heihin yhteiskunnan muutos savupiipuista päätteisiin vaikuttaa eniten, mutta kyllä he siitä selviävät tarjoamaan oman vivahteensa keskiluokkaisuudesta.

EI

Johanna Sinisalo:

Kun ennen liikuttiin vasemmisto–oikeisto-akselilla, nyt on nähtävissä arvoliberaali–arvokonservatiivi-akseli, jolle yksittäiset poliitikot sijoittuvat puolueesta riippumatta.

Paula Tuovinen:

Maailma on muuttunut. Ongelma onkin se, etteivät perinteiset puolueiden jakolinjat vastaa nykypäivää. Yksilö voi kannattaa vahvaa yhteiskunnan vastuuta köyhistä, mutta samanaikaisesti hän voi kannattaa markkinataloutta ja vaikkapa julkisen ja yksityisen sektorin järkevää yhteistyötä.

Muutoksen takia puolueet myös ajoittain ovat "samanlaisia". Esimerkiksi on mahdotonta ajatella nykypäivänä, että vasemmistoliitto olisi yrittäjävastainen tai että kokoomus haluaisi sosiaaliturvasta eroon. Tähän muutokseen liittyvät myös Sdp:n ongelmat, olipa puheenjohtajana kuka tahansa.

Kari Uusikylä:

Kunpa tietäisi mitä arvoja puolueet todella käytännössä edistävät. Härskeimmätkin oman edun tavoittelijat ja kansaa eriarvoistavat kivisydämet ovat olevinaan hyvinvointimme takuumiehiä. He "välittävät" (osakkeita), "hoitavat" (omia salkkujajaan) ja "kannustavat" (ahneuteen).

Tarvittaisiin Inhimillisen Oikeudenmukaisuuden puolue, jonka ohjelman laatisivat oppineet viisaat, esim. oikeustieteen tohtori Pirkko K. Koskinen ja arkkiatri Risto Pelkonen.

Alf Rehn:

Nykyinen puoluejako on osoitus siitä, miten markkinat toimivat. Puolueet yrittävät olla "asiakkaille" mieliksi, ja koska heistä on tullut ajan saatossa varsin varovaisia, ne tarjoaa nykyään enemmän tai vähemmän samoja asioita – koska muutkin tekevät, ja olisi vaarallista yrittää jotain uutta.

Aivan kuten ruokakaupat, kaikki tarjoavat samaa. Ja kuluttajat ovat tottuneet tähän...

Jukka Mallinen:

Nyt on pakko siteerata V. I. Leniniä: "Ihmiset jäävät politiikassa onnettoman petoksen uhriksi niin kauan kuin he eivät pysty erottamaan siinä tiettyjen aatteiden takaa tiettyjen luokkien intressejä" – siteerattu 40 vuoden takaisesta muistijäljestä.

Suomalaiset eivät välttämättä äänestä arvojensa, vaan saavutettujen etujensa mukaan. Sosialidemokraattien takana luuraa SAK ja kepulaisten MTK. On kiinnostavaa miettiä, mikä intressien koalitio häärii kokoomuksen selän suojassa?

Näiden vaalien pääkysymykseksi arvojen suhteen ovat nousemassa liberaalit vastaan konservatiivit. Heidän välisensä rajalinja kulkee kaikkien puolueiden sisällä..

Tämän jaon versioita ovat:

- uudistusrintama vastaan saavutettujen etujen puolue, jonka liittolaisena toimii Venäjän öljy- ja kaasuparasiittien liitto

- eurooppalainen vs. sulkeutunut Suomi

- menneisyyteen vs. tulevaisuuteen orientoitunut puolue

Puhtaasti arvoperustaiset pienpuolueet kiivailevat muun muassa luonnon, ruotsin kielen, verotuksen alentamisen ja eläkkeiden korottamisen sekä kommunistisen diktatuurin puolesta.

Juha Herkman:

Vaikka puolueiden välillä on selviä arvoeroja, jotka nousevat esille muun muassa veropolitiikan painotuksissa, ei suurten puolueiden välille voi tehdä merkittäviä ideologisia eroja.

Yleispuolueissa yksilöiden väliset erot ovat suuremmat kuin puolueiden väliset erot.

Atso Almila:

Muutos kohti markkinavoimien aseman kasvamista on hiipinyt lähes salavihkaisesti päätöksentekoomme. Sen näkee niin kunta- kuin valtakuntapolitiikassa.

Rahan mahti käyttää taitavasti hyväkseen EU:ta, jonka luulemme olevan kaikkien kansalaistensa asialla. Perusteina se käyttää valheellisesti "oikeudenmukaisuutta", joka kääntyykin usein siksi, että määrätään kilpailuttamalla ostamaan silkkaa sontaa.

Näin tämä, kärjistäen sanoen, ahneuden rinki näkee mielellään meidän sortuvan äänekkääseen kinasteluun homoseksualismin tapaisista "arvoasioista", jolloin olemme täysin sokeat tärkeille, isommille kysymyksille.

Kuten Tommi Uschanov osoittaa osaltaan kirjassaan Suuri kaalihuijaus, on ongelmamme suomalaisen eduskuntatyön tekemisessä aivan ruohonjuuritason äänestämistä myöten tiedon valtava vähyys.

Uskon sisimmässäni, etteivät päättäjät konservatiivivasemmistosta liberaalioikeistoon edes ymmärrä, miten heitä on viety. Monet, läheisimpiä verkkojaan tutkaillessaan, huomaisivat, että niin sanotut arvot olisivat ehkä paljon yksinkertaisempia kuin tämä hakoteillä ollut vaalikeskustelu antaa ymmärtää.

Markku Ruotsila:

Minulla ei ole harmainta aavistustakaan siitä, mitkä ovat "suomalaisten arvot". Paljon kuulee iskulausemaista julistusta siitä, että tämä tai tuo on arvona nimenomaisesti suomalainen tai että kaikkienhan suomalaisten mielestä on niin tai näin. Eipä ole.

Puolueiden edustamista arvoista ei – paria poikkeusta lukuun ottamatta – pääse yhtään paremmin selville, kun niissä kaikissa tuntuu nykyään olevan kaikenlaisia ihmisiä edustamassa kaikkia mahdollisia, keskenään yhteensopimattomiakin arvojärjestelmiä.

Elämä olisi toki helpompaa, demokratia toimivampaa ja poliitikot voitaisiin pitää paremmin tekemisistään vastuussa, jos kukin puolue edustaisi jotakin selkeää, tarkasti rajattua ideologista kantaa. Tällainen mukava tila toivottavasti joskus Suomeen kehittyy, mutta pakottamalla se ei voi tulla.

Nykypoliitikoista useimmat pelkäävät sanoa mitään suoraan, koska heille on tärkeintä voitto ja valta – sinänsä. Puolueista useimmat ovat muuttuneet pelkiksi asiainhoitajiksi, byrokraattisiksi kokoonpanoiksi. Tämä on niin tylsää ja turhauttavaa kuin mikään yleensäkin voi olla.

Sampo Terho:

Tähän saakka suurimmat puolueet ovat ryhmittyneet talouspoliittisten kantojensa ympärille oikeisto–vasemmisto-akselille; vain perussuomalaiset, vihreät ja kristillisdemokraatit ovat ensisijaisesti arvopuolueita.

Vanhoilla puolueilla on siksi jäseniä ja kannattajia, joiden arvot voivat olla hyvin erilaisia, mutta joita käsitys tulonjaosta ja muista materialistisista kysymyksistä yhdistää saman lipun alle.

Jaakko Hämeen-Anttila:

Nykyinen puoluekartta on perua menneestä, puolueet eivät vain vielä ole ymmärtäneet järjestäytyä uudelleen.

Vanha puolue-uskollisuus sitoo vanhaan puolueeseen hyvinkin eri tavoilla ajattelevia ihmisiä.

A.W. Yrjänä:

Puolueet eivät nykyisellään edusta arvoja, vaan enemmän tai vähemmän kuviteltuja etu- tai samastumisryhmiä.

Matti Apunen:

Äänestäminen on nykyisin kuin mitä tahansa hifistelyä. Suuret aatteet eivät enää riitä, vaan äänestäjä vaatii tarkemmin juuri minulle räätälöityjä puolueita.

Ennen riitti työväenaate, porvariaate ja maalaisille oma liittonsa.

Ullamaija Kivikuru:

Puolueet ovat yksi kansalaistoiminnan muoto, ja usein vakiintunut kansalaistoiminta laahaa arvojen osalta perässä.

Tällainen ristiriita saattaa olla hedelmällinenkin, jos sen olemassaolo tiedostetaan ja arvokeskustelua käydään jatkuvasti erilaisten käytännön tason ratkaisujen ja toimintamallien yhteydessä.

Meillä tällaista keskustelua on käyty kovin harvoin ainakaan julkisesti minkään puolueen piirissä tai puolueiden kesken.

Jos arvokeskustelu irtaantuu kokonaan puolueiden ulkopuolelle, se on lopun alkua.

Aki-Mauri Huhtinen:

Osittain ei.

Suomalainen yhteiskunta on alkanut polarisoitua noin 15 vuotta sitten, eivätkä massapuolueet polarisaation myötä vastaa kansalaisyhteiskunnan heterogeenista tarvehierarkiaa.

Puolueet eivät tavoita asiakkaitaan/äänestäjiään yksilöllisesti, vaan tarjoavat yhtenäiskulttuurimallia, jota ei enää useillakaan yhteiskunnan alueilla ole.

Janne Saarikivi:

Kaipaisin ainakin kahta uutta puoluetta. Ensinnäkin, puuttuu talouspoliittisesti oikeistolainen, mutta ihmiskäsitykseltään selkeästi liberaali puolue.

Tällä hetkellähän oikeistopuolueita on viisi, joista kolme on arvokonservatiivista ja kaksi vaappuu konservatiivisuuden ja liberaaliuden välimaastossa. Jos kannattaa markkinataloutta, mutta ei vierasta homoja eikä maahanmuuttajia, ei ole helppo päättää kenelle antaa äänensä.

Toisekseen tarvittaisiin vasemmistolainen ja vihreä puolue, jolla olisi myös eräitä konservatiivisiksi miellettyjä arvoja. Esimerkiksi vihreät ovat liian selkeästi kaupunkien latenlatkijoiden puolue ja vasemmistoliitto taas liian voimakkaasti kirkonvastainen vedotakseen maaseudun vähäosaisiin. Kuitenkin maaseudulla, uskovaisissa sekä muuten konservatiivisissa ihmisissä on paljon sellaisia, jotka eivät kannata suuryritysvetoista talouskasvua vaan kaipaavat yhteisöllisyyttä, stabiiliutta, lähiruokaa, luonnonsuojelua ja eläinten oikeuksia.

Itse antaisin mieluiten ääneni kristinuskon ihmiskuvaa puolustavalle vasemmistopuolueelle, joka puhuisi heikoimpien, siis esimerkiksi, köyhien, maahanmuuttajien, eläinten ja seksuaalivähemmistöjen puolesta. Nämä nykyisten puolueiden "kristilliset" arvot ovat kaiken tämän vastakohta.

Jaakko Aspara:

Suurena ongelmana on juuri se, että kaikki puolueet yrittävät vastata kaikkien suomalaisten arvoihin – jolloin lopputuloksena mikään puolue ei vastaa kenenkään suomalaisen arvoihin.

Kehitysajatuksena pidän tätä nelikenttäajatelmaa liberaalioikeistosta ja -vasemmistosta ja konservatiivioikeistosta ja -vasemmistosta ihan hyvänä lähtökohtana. Mutta ehkä meidän pitäisi pystyä keskustelemaan puolueiden keskeisistä "(arvo)dimensioista" vieläkin selkeämmin ja ilmaisemaan mieluiten rautalangasta, mistä arvoista tai intresseistä puolueissa on olennaisimmillaan kyse.

Olisiko siis niin, että :

1. (Tulo)oikeisto vs. vasemmisto = hyvätuloiset ja sellaisiksi aikovat vs. vähempään joko valinnasta tai pakosta tyytyvät

2. (Arvo)konservatiivit vs. liberaalit = poikkeavuuksia karsastavat vs. avomieliset vapaa-ajattelijat

Mutta sitten kun näiden kahden dimension lisäksi on muitakin keskeisiä dimensioita, joita meidän ei pitäisi unohtaa — ja jotka ovat riippumattomia noiden kahden perusdimension suhteen. Yksi tärkeä lienee:

3. Kukin omillaan -orientoituneet vs. huolehditaan ja holhotaan -idealistit

Tämä kolmas dimensio on siis erillinen kahdesta aiemmasta, vaikka valitettavasti 3. dimension usein (virheellisesti) oletetaan korreloivan suoraan kahteen aiempaan, eli oikeisto vs. vasemmisto- (tai konservatiivi vs. liberaali) -akseliin. Ja kuitenkin on esimerkiksi paljon ihmisiä, jotka ovat "hyvätuloisia tai sellaisiksi aikovia" mutta jotka haluavat silti "kantaa huolta kaikista ja holhota" yhteiskunnan vähäosaisempia. Vastaavasti on paljon "vähään tyytyviä" pienituloisia, jotka ovat "kukin omillaan" -orientoituneita duunareita (vähät välittäen esim. immigranttien tai työttömien holhoamisesta) ja lisäksi vielä arvoiltaan suvaitsemattomia poikkeavien ihmisten suhteen.

Lopulta löytyy myös sellaisia tärkeitä dimensioita, jotka tunnutaan usein unohdettavan keskustelusta kokonaan.

4. Lapsenteko- ja perheorientoituneet vs. lastenteosta vähemmän välittävät

5. Syntymärikkaat vs. syntymävarattomat

6. Dynaamiset muuttovalmiit (työn perässä tai muuten) vs. kotikonnuilleen pultatut

7. Intohimoiset nationalistit vs. pragmaattisemmat patriootit

8. Luonnosta välittävät vs. luonnosta välittämättömät

9. Suomenruotsia rakastavat vs. suomenruotsin raastamat

Jaa-a. Pelkästään näistähän tulisi jo yksinkertaisellakin kaavalla 2 potenssiin 9 puoluevaihtoehtoa, eli 512 sellaista. Se olisi toki jo liikaa.

Mutta joka tapauksessa: Olisi kiinnostavaa välillä keskustella puolueiden ajamista arvoista tai intresseistä vähän syvällisemminkin kuin ainoastaan yhden tai kahden dimension kautta.

Janne Gallen-Kallela-Sirén:

Tässä monimutkaisessa maailmassa mikään puoluejako ei täydellisesti vastaa suomalaisten arvoja. Eikä kai se ole tavoitekaan.

Arvot eivät ole matematiikkaa, eikä niitä ehkä pitäisi ahtaa liian tiukkoihin karsinoihin. Pääasia on, että kansanedustajat ovat ammattilaisia, vastuunkantajia ja asettavat kansakunnan edun oman edun edelle.

Osmo Rauhala:

Nykyinen puoluekartta perustuu vanhoihin eroihin ihmisten ammatti- ja asuinympäristössä kuten työväestö ja esimiehet, maaseutu ja kaupunki.

Ryhmät pidettiin yhtenäisenä ideologioilla ja erivärisillä lipuilla, joiden ympärille kannattajat koottiin kuin muinoin sotajoukot. Ryhmäkuri koski myös arvoja.

Nyt huomattava osa ihmisiä on siirtynyt elämään, jonka viitekehys, asuin- ja ammattiryhmä vaihtelee, samoin arvot.

Newyorkilaiset perusarvot voivat löytyä keskusteluryhmästä netistä Euroopassa tai Aasiassa, vaikka osallistujat eivät olisi koskaan käyneet kyseisessä kaupungissa. Maantieteelliset tai ammattikohtaiset rajat eivät määritä arvoja 2000-luvulla samaan tapaan kuin ne tekivät ennen.

Ainakin omat arvoni löytyvät suomalaiselta kentältä vasta kun yhdistää pari puoluetta. Uskon näitä ihmisiä löytyvän yhä lisää mikä edellyttäisi joko kirjavampaa karttaa tai nykyisten puolueiden liberalisoitumista entisestään.

Yrjö Juhani Renvall:

Kun kulkee hyvien ehdokkaiden perässä, joutuu väistämättä tekemään "yliloikkareita".

Vaula Norrena:

Juopa kansan ja puolueiden arvojen välillä on vain kasvanut 20 viime vuoden ajan.

Kansa haluaisi pitää huolta ja maksaa veroja, kun taas puolueet tekevät kovaa markkinaehtoista talouspolitiikkaa. Kansa arvostaa tasa-arvoa, mutta puolueet tekevät eriarvoistavaa politiikkaa.

Hieno idea, että puolueet jaettaisiin uusiksi, niin jokainen saisi valita puolueen puhtaalta pöydältä. Kun vanhat mielikuvarasitteet "oikeistolaisuudesta" ja "vasemmistolaisuudesta" poistuisivat, ihmiset äänestäisivät sitä puoluetta, jonka arvoja he oikeasti kannattavat.

Tyytymättömiä politiikan kuluttajia tulisi paljon vähemmän.

Pauli Aalto-Setälä:

Poliitikon arvoja on vaikea mitata pelkän puheen tai aikomuksen perusteella. Politiikan teot ovat kompromisseja ja kollektiivisia.

Koska sanat ja puhe ovat toisaalta jo tekoja, pidän erinomaisena HS:n vaalidatan vapauttamista kaikkien tutkittavaksi.

Vastauksista selviää, että arvot vaihtelevat runsaasti puolueiden sisällä. Puolueiden sisältä löytyvät haaleina tai kirkkaina liberaalioikeisto, liberaalivasemmisto, konservatiivioikeisto ja konservatiivivasemmisto. Kolmas ulottuvuus on jako vallanpitäjien ja valtaan haluavien välille.

Tämä aiheuttaa muillekin ongelmia kuin puolueiden mainostoimistoille. Kolme vääristymää:

Ensinnäkin sekavuus hyödyttää eniten vallasta ja traditiosta vapaita Perussuomalaisia, jonka historiaa Smp:nä (1959–1995) kukaan ei muista. Persut ovat ainoa hallitusvastuussa koskaan ollut pohjoismainen äärioikeistopuolue, joka nyt esiintyy täysin uutena kaiken korjaajana. Smp ei saanut neljässä vuosikymmenessä mitään aikaan.

Toinen ongelma on, että puolueiden sisäisistä näkemyseroista huolimatta vaalitenteissä esiinnytään kilpailevaa puoluetta vastaan argumenteilla, jotka voitaisiin ampua kummasta leiristä tahansa. Vuosikymmeniä hallitusvastuussa ollut Sdp on tästä räikein esimerkki.

Demareiden ja vasemmiston yrittäjä- ja Eurooppa-vastaisuus osuu sitä paitsi omiin kannattajiin sillä jako julkisen ja yksityisen sektorin välillä on muuttumassa. Suurin osa suomalaisista yrityksistä on pieniä, juuri ja juuri toimeen tulevia, parturi-, internet-, siivous- ja tilitoimistoyrityksiä. Paavo Lipponen ei varmasti allekirjoita Urpilaisen Eurooppa-politiikkaa.

Tasaveroa Suomessa ei ole, tasapalkkakokeilu romahti Neuvostoliiton mukana.

Kolmas ongelma on vihapuheen tahallinen vahvistaminen. Persujen ja demarien retoriset hyökkäykset hallituspuolueita keskustaa, kokoomusta ja Rkp:tä vastaan ovat jo johtaneet tekoihin. Väkivalta on vain ajan kysymys.

Juha Sihvola:

Koko yhteiskunnan sosiaaliset rakenteet ovat reilussa sadassa vuodessa täysin muuttuneet. Pitäisi ehkä olla arvokonservatiivinen ja arvoliberaalinen puolue niin kuin USA:ssa.

Mutta ehkä Suomessa on hyvääkin, nimittäin kompromisseihin ja yhteistyöhön pakottava koalitioiden perinne (tuokaa takaisin Lipposen sateenkaarihallitus).

Leena Lehtolainen:

Niin sanotuista vanhoista puolueista esimerkiksi kokoomuksen ja Sdp:n sisälle mahtuu kyllä toisaalta lähes koko suomalaisten arvomaailma, sillä niissä ääripäät poikkeavat kovasti toisistaan.

Demareiden joukossa on intohimoisia ydinvoiman kannattajia ja vastustajia. Kokoomuksen ehdokkaan vaalilause voi olla "Toisen onni on tärkein", vaikka puolue mielletään yksilöiden asioiden ajajaksi.

Moni äänestäjä joutuu pohtimaan äänestyspäätöstään tarkkaan, ettei ääni vahingossa hyödytäkään jotakin omasta ehdokkaasta arvomaailmaltaan suuresti poikkeavaa tyyppiä. Löydän viidestä nykyisestä eduskuntapuolueesta ja joistakin pienryhmistä ehdokkaita, joita voisin äänestää, mutta myös niitä, joille en missään nimessä haluaisi ääneni menevän.

Myös sukupuoli näyttää näissä vaaleissa merkitsevän huomattavasti muutamia aiempia eduskuntavaaleja enemmän. En kaipaa Suomeen pelkkiä miesten tai naisten puolueita, mutta tämä jakolinja on Tuikalta ja Niemivirralta tämän tiivistelmän perusteella jäänyt ottamatta huomioon.

Äänestäjä voi olla myös monella tapaa muuten liberaali, mutta hyvinvointivaltion uudelleenrakentamisen kannalta konservatiivi.

Luulen kuitenkin, että kolmen suuren vanhan puolueen ruorit ovat niin raskaita, ettei niiden perinteinen linja kovinkaan helpolla käänny.

Anne Moilanen:

Mitkä ovat suomalaisten arvot? En minä tiedä. Puolueiden arvot taas ovat puolueiden itse itselleen keksimiä laatusanoja. Mitä tekemistä puolueiden arvoilla on heidän harjoittamansa käytännön politiikan kanssa? Se vaatii usein mielikuvitusta.

Kyllä minäkin olen valmis kannattamaan vaikkapa perussuomalaisten arvoja, jotka ovat "rehellisyys, oikeudenmukaisuus, inhimillisyys, tasa-arvo, työn ja yrittämisen kunnioittaminen sekä henkinen kasvu". En silti äänestäisi perussuomalaisia, enkä kannata heidän tekemäänsä politiikkaa.

Katriina Järvinen:

Toisin kuin väitetään, suomalaisten mielissä oikeisto–vasemmisto-jakolinja on erittäin vahva.

Usein kuulen jonkun sanovan, että hän haluaisi antaa äänensä esimerkiksi tietylle vasemmistolaisia arvoja edustavalle demari-ehdokkaalle, mutta hän ei voi tehdä sitä, koska tukisi samalla oikeistodemareita.

Myös vihreillä on oikeistolaisensa ja vasemmistolaisensa. Vaalikoneet mahdollistavat ehdokkaiden aiempaa tarkemman vertailun ja moni on hämmentynyt, kun kone tarjoaa ehdokkaita aivan "vääristä" puolueista.

Heikki Hiilamo:

Ensikertalaisen kokemukseni vaalikentiltä on, että kaikkien puolueiden ehdokkaat puhuvat tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden puolesta. Äänestäjille ei kuitenkaan haluta kertoa (eivätkä toimittajat halua tai osaa sitä kysyä), mitä näillä asioilla lopulta tarkoitetaan. Tämä olisi usein aivan muuta kuin mitä äänestäjät näillä ylevillä tavoitteilla ymmärtävät.

Pelkään pahoin, että tällä tavoin tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden "edistäminen" johtaa taas tosiasiallisen eriarvoisuuden kasvuun Suomessa – kuten on tapahtunut jo viisien edellisten eduskuntavaalien jälkeen.

Tämä yhtäältä vierottaa ihmisiä politiikasta ja toisaalta luo kannatusta populisteille.

Lisa Sounio:

Totean vain omakohtaisesti.

Minna Tawast:

Epäilen, että ei vastaa kovin hyvin enää, vaikka tietyllä tavalla poliittiset arvot tietysti kanavoituvat olemassa oleviin vaihtoehtoihin.

Kyllähän jo pitkään on ollut selvää, että perinteisten puolueiden olisi syytä päivittää ohjelmiaan ja etsiskellä ideologioitaan. Tämän hetken tunnistettavimmat ideologiat löytyvät nationalismista ja uskonnollisesta konservatiivisuudesta.

Toisaalta nykyinen yleishymistys pienen ihmisten puolella olemisesta ja kaiken hyvän kannattamisesta vastaa hyvinvointivaltion kasvatin perusmielialaa. Vahvat ideologiset kannat ja arvonmäärittelyt ovat tuntuneet vierailta.

Aikamme suuret kysymykset ovat globaaleja ja ekologisia. Se ei näy suurten puolueiden profiileissa juuri mitenkään. Yksi syy siihen lienee, että näillä aiheilla on edelleenkin vaikea puhutella kansaa.

Akuliina Saarikoski:

Edustuksellisen demokratian edustuksellisuus on varsin ohutta.

Systeemi on liian kankea ja itseään pönkittävä kyetäkseen reagoimaan yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin. Parlamentin ulkopuolella toimivat poliittiset liikkeet tarjoavat muuttuvista arvoista kiinnostavampaa aineistoa.

Hyvänä esimerkkinä toimii radikaalin ympäristöliikkeen ja vihreän puolueen suhde ydinvoimaan. Samaan aikaan kun ympäristöliikkeen aktivistit olivat paikan päällä Japanissa raportoimassa Fukushiman tilanteesta istuivat vihreät ydinvoimaa kannattavassa hallituksessa.

Antti Nylén:

En tiedä "suomalaisten arvoista" mitään, mutta luulen, ettei nykyinen puoluejako vastaa niitä. Tai mitään.

En silti haluaisi, että puoluekenttää muutetaan keinotekoisesti. Olkoon mitä on.

Erityisen vastenmielisenä pidän uutta salakähmäistä jakoa arvoliberaaleihin ja arvokonservatiiveihin. Se ei ole poliittinen jako. Kysymys on mausta. Toiset tykkää solmioista, toiset huppareista. Itse satun tykkäämään molemmista.

Vai onko kyse siitä, että toiset palvovat loputonta talouskasvua, toiset yhtä loputonta vapauskasvua? Itse en näe niillä mainittavaa eroa.

Politiikan perusongelmana on, että niin monilla on asiat niin hyvin. Ihmisten ei enää tarvitse pelätä eikä siis äänestääkään oman hyvinvointinsa tai omien etujensa puolesta. Ei puutu mitään, ei rahaa eikä vapautta.

Eivätkä ne, joilta oikeasti puuttuu, varmaankaan jaksa tai saa äänestää.

Laura Kolbe:

Ei todellakaan vastaa.

Puolueet syntyivät sata vuotta sitten tuottamaan nykyaikaa, mutta ovat nykyajassa jumahtaneet menneisyyteensä.

Ongelma ei ole puoluetoiminnan vanhakantaisuus, vaan puolueita ympäröivä ummehtuneisuuden aura. Se uusintaa mediamielikuvien konservatiivisuutta.

Äänestämistä ei ohjaile puolueiden todellinen politiikka, vaan puolueisiin kietoutunut myyttimaailma ja emotionaalinen tunnelataus. Tämä "hiljainen tieto" siirtyy isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle, ja sen murtaminen on tavattoman vaikeaa. Nykyihminenkin hakee puolueista heimoja, joihin kiinnittyä ja kokea samastumista heimon edustamaan politiikan kulttuuriin.

Muuten, sääty-yhteiskunta jatkuu edelleen ja uusintaa sadan vuoden takaista maailmaa (Rkp = aatelisto, kokoomus = porvarit & papisto, keskusta = talonpojat, Sdp ja vasemmistoliitto = työväestö)

Lähihistoria on osoittanut, että uusien puolueiden perustaminen on tavattoman vaikeaa Suomessa – erityisesti töksähtelevää on ollut "henkisen työn tekijöiden" eli kaupunkien kasvavan keskiluokan poliittisen kodin rakentaminen. Siinä ovat epäonnistuneet lähes kaikki suomenkieliset kansan- ja edistyspuolueet, liberaalit ja nuorsuomalaiset liikkeet. Vain vihreät saivat ilmaa siipien alle 1980-luvulla – edellisen rötösherrajahdin jälkimainingeissa. Siksi tätäkin vaalia leimaa taistelu urbanisoituvan keskiluokan sieluista.

Markku Jokisipilä:

Niiden ihmisten, joiden sosioekonominen asema ja poliittinen ajattelu ovat muun muassa puoluetuilla ja mandaateilla vuosikymmeniä sementoidun puoluejärjestelmämme perua, määrä pienenee jatkuvasti. Osaltaan tästä kertoo sekin, että vain kuudella prosentilla suomalaisista on jonkin puolueen jäsenkirja.

Työväenpuolueena sosiaalidemokraattien tragedia on se, että he ovat jo ajat sitten toteuttaneet kaikki alkuperäisen 1900-luvun alussa määritellyn ohjelmansa tavoitteet ja tehneet suuresta osasta kannattajiaan kokoomuslaisia.

Keskustapuolue on agraariväestön edustaja maassa, jossa viisi prosenttia ihmisistä saa elantonsa maa- ja metsätaloudesta, ja jossa ylivoimainen enemmistö ihmisistä asuu kaupungeissa.

Aiemmin historiassaan kansallisaatteen, konservatismin ja sivistyksen äänitorvena toiminut kokoomus on luopunut aatteellisesta perinnöstään ja edustaa nykypäivänä lähinnä talousliberalismia.

Kolme suurta puoluetta ovat esimerkiksi Eurooppa-politiikassaan ja yleiseltä arvomaailmaltaan niin lähellä toisiaan, että monen silmissä ne epäilemättä ovat muuttuneet lähes yhdeksi ja samaksi "poliittisen vallan" puolueeksi.

Perussuomalaisten kannatuksen nousu kertoo, että on monia sellaisia ihmisten tärkeinä pitämiä asioita, joihin suurilla puolueilla ei nykytilanteessa ole juuri mitään relevanttia sanottavaa.

Kalle Haatanen:

Ei ihme, että tilanne aiheuttaa sekaannusta, sillä arvoliberalismi–arvokonservatismi-jaottelu on noussut niin keskeiseksi. Ne eivät kuitenkaan noudata puolueiden nykyistä jakoa.

Sen sijaan yritykset muuttaa ulkoa poliittista (puolue)kenttää ovat täysin yhdentekeviä. Esimerkiksi kokoomuksen arvoliberaali fraktio on johtavissa paikoissa yliedustettu, mutta se ei haittaa puolueen toimintaa.

Vihreitä pidetään usein puhtaasti arvoliberaaleina puolueena, mutta on huomattava sielläkin tendenssi ennestään oikeistolaiseksi miellettyyn talouspolitiikkaan.

Nämä muutokset ovat hitaita – niin kauan kuin kentälle ei tule jotain aivan uutta tekijää. Nyt sellainen on tullut, mutta uskon kovin hajanaisen ehdokasjoukon ja äänestyskunnan hajoamiseen, ja nämä vaalit ovat perussuomalaisten ainut loiston hetki.

Katja Boxberg:

Suomalaisesta puoluekentästä puuttuu ainakin liberaalipuolue, joka edustaisi arvoliberaalia kaupunkilaisväestöä.

Sen sijaan keskustapuolue on aikansa elänyt. Esimerkiksi Ruotsissa agraaripuolueen kannatus on vuosikymmeniä ollut "normaalilla" tasolla, eli noin kuudessa prosentissa.

Suomessa kepun kannatus perustuu avokätiseen aluepolitiikkaan, jolla syydetään etelän veronmaksajien varoja tarpeettomiin infrahankkeisiin pusikoihin.

Saila-Mari Kohtala:

Puoluekenttä on luonnollisesti aina elänyt poliittisen tilanteen ja arvomaailman mukaan. Aluksi kielikysymysten ja Venäjän tai maanviljelijöiden aseman tai muun sellaisen suhteen. Punamullan valtakausi kesti valtavan kauan, ja nykyisten kaltaiset puolueet ovat olleet olemassa hämmästyttävänkin (arvo)muuttumattomina varsin pitkän aikaa.

Eli eihän nykyinen puoluejako näin ollen voi mitenkään vastata sitä todellisuutta missä nyt elämme. Siitähän koko persu-casessäkin on kyse (tai vihreän puolueen rekisteröinnissä 80-luvun lopulla).

Mutta väkisin puoluejakoa ei voi muuttaa, kyllä sen on muututtava aloitteellisesti. Niin sanotun kynnyksen nostaminen on dilemma. Ihan kaiken maailman huruliikkeitä ei haluaisi päivänpolitiikkaa päättämään, mutta eiköhän se puoluekenttä siitä hitaasti ja tuskaisesti joka tapauksessa muutu.

Marita Liulia:

Puolueiden arvot pöydälle kulttuuriohjelmien tapaan. Ne antoivat karun kuvan puolueiden arvoista: ollaan joko välinpitämättömiä, turvaudutaan tyhjään höpinään tai keskitytään johonkin vaarattomaan.

Eipä ihme, että äänestäjä valitsee puolueiden sanahelistäjän sijasta tutun julkkiksen.

Matti Kalliokoski:

Puolueiden tehtävä ei ole heijastaa joidenkin ihmisryhmien elämäntyylejä tai edes ajaa niiden etuja. Puolueet ovat – periaatteessa – samalla tavalla koko yhteiskunnan kehittämisestä ajattelevien ihmisten yhteenliittymiä. On maita, joissa puolueiden rakenteet joustavat yhteiskunnan muutosten mukana, ja on maita, joissa joustava tekijä on puolueiden edustamien näkemysten kirjon laajuus. Suomi kuuluu jälkimmäiseen joukkoon.

Timo Harakka:

Timo Soini puhuu ihan oikein "vanhoista puolueista" tarkoittaessaan keskustaa, kokoomusta ja Sdp:tä.

Ne yhteiskunnalliset jaot, joille nuo puolueet (sekä vasemmistoliitto edeltäjineen) ovat perustuneet, ovat kadonneet aikaa sitten. Tämähän on käynyt vitsikkäästi ilmi juuri nykyisessä vaalikampanjassa, jossa persut ovat liikuttaneet varsinkin vasemmistopuolueita kohti konservatiivista kansallisaatetta, joka olisi työväenliikkeen veteraanien silmissä pyhäinhäväistys.

Puolueiden samankaltaistuminen on vähintään 20 vuotta vanha ilmiö.

Muistaakseni 1983 eduskuntavaaleissa sekä kokoomus että Sdp kampanjoivat samalla, latteudessaan kaikki ennätykset rikkovalla sloganilla: "Valta Suomessa kuuluu kansalle". Kun puolueiden alkuperäiset missiot ovat aikaa sitten vanhentuneet, kaikki ovat hallituksessa kaikkien kanssa, jokainen puolue tunkee poliittiseen keskustaan, aatteelliset ristiriidat ovat siirtyneet puolueiden väliltä puolueiden sisään.

Kaiken kukkuraksi enemmistöparlamentarismi takaa sen, että koko vaalikauden periaatekeskustelut käydään muutamassa viikossa, kun kirjoitetaan hallitusohjelma – sen jälkeen Suomea ohjataan neljä vuotta autopilotilla.

Uusi vaalilaki sementoi vanhentuneen puoluejaon. Ironista sekin, että juuri vihreä oikeusministeri on suunnittelemassa äänikynnystä, joka olisi estänyt hänen puoluettaan pääsemästä eduskuntaan 1983.

Jos perussuomalaisten menestyksestä jotain hyvää on sanottava, niin ainakin sen on tuonut pintaan suurten sulatepuolueiden ongelman. Kokoomus, keskusta ja Sdp sulattavat sisäänsä täysin vastakkaisia arvoja ja päämääriä, ne joutuvat hätään, kun valtakunnassa kerrankin käydään vaalikeskustelua perusasioista ja periaatteista. Varsinkin Sdp:n linja on poukkoillut vuodesta, vuodenajasta ja jopa viikosta toiseen niin arvaamattomasti, että sen uskottavuus on joutunut pysyvästi koetukselle.

Minusta on hienoa, että vaalien alusaika on sakeanaan politiikkaa, ihmiset keskustelevat kiihkeästi aidosti merkittävistä asioista. Suorastaan toivon, ettei vaalisunnuntai tule koskaan.

Osmo Soininvaara:

Puoluejako ei vastaa enää lainkaan mielipidejakoja. Tärkein mielipiteitä jakava akseli on arvoliberalismin ja arvokonservatismin välillä jossa kaikki puolueet, vihreitä ja perussuomalaisia lukuun ottamatta ovat hyvin hajallaan.

Toinen akseli liittyy kysymykseen, miten tulee suhtautua tuloerojen hyötyihin ja haittoihin. Tämän "vanhan akselin" osalta vain vasemmistoliitto on yhtenäinen. Akselin merkitystä heikentää se, etteivät tasa-arvoa kannattavat oikein tiedä, miten sen saisi talousjärjestelmässämme toteutetuksi.

Suuret puolueet ovat hajallaan sekä tulonjako- että arvoliberalismiakselin osalta, mutta jonkinlainen järjestys on olemassa: oikealta vasemmalle: kokoomus – keskusta – sdp/vihr/ps – vasemmistoliitto. Vihreät demarit ja perussuomalaiset menevät tässä aika lailla päällekkäin kuitenkin niin, että perussuomalasisissa hajonta on hyvin suurta.

Jos puolueet koottaisiin puhtaalta pöydältä, syntyisi liberaali oikeisto (Jan Vapaavuori, osa vihreistä, Olli Rehn), konservatiivinen oikeisto (kristilliset, paljolti nykyisiä keskustalaisia ja osa kokoomuksesta, lipposlaiset demarit) arvokonservatiivinen vasemmisto (ay-vasemmisto, Martti Korhonen) ja arvoliberaali vasemmisto (Paavo Arhinmäki, suuri osa vihreistä). Ehkä yksi populistinen herravihapuolue vielä mahtuisi.

Teivo Teivainen:

Vastaa toki osittain mutta ei kokonaan eikä edes riittävästi.

Varsinaisen puoluekentän muutosten lisäksi edessä on myös puolueen käsitteen häilyminen. Kun politiikassa pyritään yhä enemmän vaikuttamaan myös ylikansallisesti, valtiovallan tavoittelun merkitys muuttuu. Puolueiden sijaan voikin olla järkevämpää puhua poliittisten instrumenttien valikoimasta.

Kansallisten puolueiden rinnalle tulee uusia poliittisia instrumentteja. Maailmanpolitiikan pelikentillä kansalaisliikkeet ja suuryritykset saattavat toimia puolueiden korvikkeina. Erityisesti kansalaisliikkeistä noussee uusia poliittisia toimijoita, jotka eivät kuitenkaan helposti asetu puoluemuottiin.

Kun suomalaisten arvot tulevat osaksi globaalia arvoilmastoa, puoluejaon rajallisuus paljastuu entisestään.

Jako kansanvaltaa tavoittelevaan vasemmistoon ja pääoman valtaa puolustavaan oikeistoon ei kuitenkaan ole katoamassa mihinkään. Puoluekentän globalisoituessa oikeiston ja vasemmiston välinen vastakkainasettelu saa aiempaa kärjistyneempiä muotoja.

Atro Kahiluoto:

Ideologiset erot edustajien välillä ovat usein suurempia puolueiden sisällä kuin puolueiden välillä.

Jotta tämä tulisi äänestäjille näkyväksi, pitäisin tiedotusvälineiden seurata yksittäisten kansanedustajien työtä ja mielipiteitä nykyistä paljon tarkemmin.

Ville Ranta:

Varsinkin suuret puolueet edustavat enemmän hallitusta ja oppositiota kuin ideologista suuntautumista.

Ideologinen itsesensuuri vallitsee puolueissa paljon jopa vaalien alla. Todellisuudessa puolueet kyllä sisältävät paljon arvoja, mutta arvolatauksia peitellään, koska se ei ole suhteessa kannattajien arvomaailmaan, ja puolueet tietävät tämän.

Sitä ne tosin eivät tiedä, millaisia arvoja esiin tuomalla ne piristäisivät kannatustaan sen sijaan, että vakioporukka hermostuu ja vaihtaa puoluetta. Perussuomalaisten suosion perusteella Suomesta on tähän asti puuttunut kansallissosialistinen puolue, jollaista moni kaipaa

Tuomas Enbuske:

Onhan se outoa, että esimerkiksi liberaaleina esiintyvät Suomessa usein juuri ne, jotka haluavat lisätä valtion puuttumista talouteen ja ihmisen elämään. Ei se kyllä ainakaan klassista liberalismia ole.

Jani Leinonen:

Puolueet ovat kriisissä, koska he eivät aja enää ideologiaansa vaan tavoittelevat ainoastaan ääniä.

EN OTA KANTAA

Sanna Kekäläinen:

Vihreitä lukuun ottamatta nykyinen puoluekenttä on suurin piirtein sadan vuoden ikäinen. Tuolloin ihmisten arvomaailma lienee syntynyt työhön ja toimeentuloon perustuvista kokemuksista. Niidenkin hahmottamiseen tarvittiin ideologian sanaa.

Nykyään arvomaailma syntynee sen pohjalta mitä asioita ja millä tavoin media painottaa.

Suomessa, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, ideologiset kysymykset ovat aika lailla kadonneet politiikasta.

Pirjo Hiidenmaa:

Tähän ei voi vastata kyllä tai ei. Jos makrotasolla katsotaan suuria joukkoja, ei varmaankaan löydy täyttä vastaavuutta joukkojen ja puolueiden välillä. Kun yksittäinen ihminen tekee äänestysratkaisuaan, hän todennäköisesti painottaa joitakin ajankohtaisia asioita enemmän kuin joitakin toisia, ja yleensä löytää itselleen sopivan arvopohjan.

Puolueiden ei kai ole tarkoitus olla ikuisesti kiveen hakattuja vaan kyse on kai jonkinlaisesta prosessista. Jos sata vuotta sitten ajettiin kahdeksan tunnin työpäivää, niin ei sitä enää tarvitse ajaa vaan voi miettiä työntekijän oloja pätkämaailmassa. Jos aikoinaan perustettiin puolue tuomaan ympäristökysymykset poliittiseen keskusteluun, niin kai puolue voi ajan kanssa laventaa agendaansa muuhunkin kestävään kehitykseen. Maailmassa riittää parannettavaa ja siksi puolueiden on muututtava.

Olennainen jako ei ole ajettavien asioiden valikoima vaan toimintakulttuuri ja prosessin luonne: miten asioista keskustellaan ja miten ohjelmat määritellään, missä rajoissa uudistetaan ja säilytetään.

Olisin utelias testaamaan ajatuskokeena uutta puoluekarttaa, mutta yhtä utelias olisin katsomaan, millainen keskustelu käynnistyy tämän kevään vaaleista. Enteileehän tämä vaalivuosi suurempaa äänestysvilkkautta kuin aiemmat ja siten myös suurempaa halua seurata politiikan kenttää.

Riika Ala-Harja:

Puoluekentän uusjako on kiinnostava ajatus, mutta nelikentän sisäreunoilla kävisi kuhina.

Erkki Tuomioja:

Kysymyksen perusteluissa viitataan äänestysaktiivisuuden laskuun ja selitetään sitä sillä, että etenkin "uudet äänestäjäsukupolvet" eivät enää pidä politiikkaa yhtä tärkeänä elämänalueena kuin ennen.

Tällöin sivuutetaan kuitenkin se, että ne ihmiset, jotka eivät gallupeissa osaa tai halua nimetä ainuttakaan kannatettavaa puoluetta ja/tai jotka eivät äänestä, ovat valtaosaltaan kaikkein heikoimmassa sosioekonomisessa asemassa olevia ihmisiä.

Tämän kertoo myös huikea ero äänestysprosentissa Espoon kultahammasrannikolla ja pääkaupunkiseudun vuokratalolähiöissä. Toisin sanoen ne ihmiset, joilla olisi eniten voitettavaa politiikan kautta tapahtuvasta oman asemansa parantamisesta uskovat vähiten sen mahdollisuuteen.

Tätä ei korjata millään kirjoituspöytäharjoitelmina tehdyillä tai konsulttiyönä tilatuilla visoinneilla uusista puoluejaoista. Näin ollen pidän kysymyksenasettelua nytkin sillä tavoin irrelevanttina, että siihen on paras olla ottamatta kantaa.

Arno Kotro:

Kysymyksen voi ymmärtää monella tapaa, mutta siinä mielessä vastaa, että eikös sieltä kaikille jotakin löydy, varsinkin kun kaikki pienpuolueet lasketaan mukaan?

Toinen asia on, että puoluerajat eivät kulje naftisti joidenkin teoreettisesti konstruoitujen arvomaailmojen mukaan.

Jo pelkästään puolueiden sisäinen hajonta estää kompaktit arvopaketit. En osaa pitää tätä ongelmana: puolueiden sisäinen moniäänisyys on terveempi ilmiö kuin edustajien pakottaminen falskiin yksimielisyyteen ja puhdasoppisen asennekasauman kannattajaksi.

Antti Arjava:

Todellisia tai kuviteltuja arvoristiriitoja näköjään tarvitaan ihmisten kiihottamiseksi äänestämään. Politiikassa on usein kyse enemmän menetelmävalinnoista kuin varsinaisista "arvoista" (autetaanko työttömiä tehokkaammin lisäämällä tukia vai suosimalla yrittämistä?).

Jos arvoilla tarkoitetaan vankkumatonta sitoutumista tiettyihin iskulauseisiin tai jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen identiteettiin olosuhteiden muutoksista riippumatta, sellaisen polarisaation ei toivoisi voimistuvan politiikassa.

Suomessahan äänestysvalinnat kulkevat monilla suvussa perintönä, jolloin samaistuminen omaan taustaan vaikuttaa enemmän kuin konkreettiset puolueiden tarjoamat vaihtoehdot.

Toisaalta liikkuvat äänestäjät eivät niinkään hae jotain pysyviä "arvoja" vaan haluavat liikuttaa politiikkaa tiettyyn suuntaan: näissä vaaleissa hieman lisää veroja sosiaaliturvan kattamiseksi, ensi kerralla säädetään taas takaisin päin.

En siis usko, että uusi arvopolarisaatio olisi nykyisessä puoluepolitiikassa enempää ongelma kuin ratkaisukaan. Mutta onhan se äänestäjälle vaikeaa, kun samoissa vaaleissa pitäisi ottaa kantaa euroon, Natoon, ydinvoimaan, aluetukiin, homopareihin, veroihin, eläkkeisiin, maahanmuuttoon, turkistarhaukseen ja omaan identiteettiin. Kaksipuoluejärjestelmä varmaan yksinkertaistaisi asetelmaa, vaikkei se kysymyksiä vähennä.

Mikko Lehtonen:

Mitä olisivat "suomalaisten arvot", joiden suhdetta "nykyiseen puoluejakoon" olisi arvioitava?

Poliittisen kentän muodostumista ei sitä paitsi voi palauttaa vain "arvoihin". Mukana on myös esimerkiksi "intressejä".

Kokonaan toinen asia sitten on, että nykyisen puoluelaitoksen oloissa puolueiden sisäiset erot voivat monesti olla suurempia kuin puolueiden väliset.

Kiba Lumberg:

Kyllä ja ei. Vastaan näin, koska heijastumaa osittain on, sellainen on hallitus kun kansakin. Mutta ei se kuitenkaan puoluejaot ihan selkeästi kuvasta suomalaisten arvoja

Herää myös kysymys, miten suomalaisuus määritellään.

Kansalaisten arvot ja käsitykset oikeasta, väärästä ja oikeudenmukaisuudesta eivät mene yksiin puoluearvojen kanssa.

Ei ole sellaista puoluetta vielä keksittykään, joka olisi arvoissaan ja teoissaan sen mukainen, mitä toivoisin puolueiden olevan. Odotan sitä ihmettä, että tällainen puolue vielä maahamme perustettaisiin.

Irina Krohn:

Ihmiset eivät välttämättä tiedä tai välitä siitä, mitä politiikkaa puolue käytännössä ajaa. Lisäksi puolueet tekevät usein erilaista politiikkaa kuin mitä kansalaisille mainostavat.

En usko, että pimeitä vaalirahoja vuosikymmeniä vastaanottaneet puolueet koskaan kertovat, että hallitusohjelmaan on saanut tähän asti helpommin kirjauksia suorilla rahalahjoituksilla kun kansalaisten äänillä.

Esimerkiksi varallisuusveron poisto ei ollut keskeinen vaalikysymys aikanaan. Sen tarkoituksena oli saada piiloon varallisuuserot Suomessa, koska jos varallisuutta ei veroteta, ei sitä myöskään tarvitse verottajalle ilmoittaa. Varallisuusvero olisi voitu laske vaikka neljännekseen entisestä arvosta.

En usko, että puoluekentän uusjako on ratkaisu.

Anu Kantola:

Pääpuolueet syntyivät 1900-luvun alkupuoliskolla yhteiskunnassa, jossa maatalousväestö ja teollisuuden työläiset olivat tärkeimpiä yhteiskunnallisia ryhmiä. Nyt niiden monet tavoitteet on saavutettu ja nuo luokat on ohittanut valkokauluksinen keskiluokka.

Yhdysvalloissa, jossa keskiluokka on ollut hallitseva luokka jo 1950-luvulta lähtien, puolueet ovat jakautuneet konservatiiveihin ja liberaaleihin. Jonkun mukaan Yhdysvalloissa tietää puoluekannan, kun kysyy häneltä, piiskaako hän lapsiaan.

Voisi kuvitella, että meikäläinenkin puoluejärjestelmä alkaa hakeutua samaan suuntaan: keskiluokkaa erottelevat kysymykset, joissa vastakkain ovat salliva liberaalisuus sekä ja kuria ja järjestystä vaativa konservatiivisuus. Ihan selvää tämä ei varmaan tule olemaan.

Erityisesti kiinnostavaa on, että liberalismi Amerikassa on usein merkinnyt vahvaa valtiota, joka tulee lähelle eurooppalaista hyvinvointiajattelua ja kannattaa tasaveroisten mahdollisuuksien luomista.

Toisaalta ovat sitten markkinaliberaalit, jotka kannattavat valtion leikkaamista. Yksi mahdollisuus onkin, että syntyy kahdenlaisia liberaaleja: pehmeitä ja kovia. Ja sitten erilaisia nostalgisia tai populistisia liikkeitä, jotka vaativat kansallisen kunnian palauttamista tai kuria maahanmuuttajille.

Annamari Vänskä:

Kun katsoo suomalaista yhteiskuntaa, huomaa, että ihmisten ja ihmisryhmien välinen eriarvoisuus on lisääntynyt rajusti. Tästä voisi päätellä, että eriarvoisuudesta on tullut suomalainen arvo.

Ei siis ole itsestään selvää, mitä "suomalaiset arvot" ovat. Ongelma on myös se, että "arvoilla" viitataan amerikkalaisittain intiimeihin asioihin – uskontoon, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviin arvoihin, vaikka vero-, talous- ja maahanmuuttopolitiikka ovat myös mitä suurimmassa määrin arvopolitiikkaa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi