VIISAITA VASTAUKSIA VAIKEISIIN KYSYMYKSIIN

HS-raadin vastaukset kysymykseen: Voivatko länsimaat voittaa terrorisminvastaisen sodan?

9.9.2011 5:30

Helsingin Sanomat

Tämän viikon sunnuntaina on kulunut tasan kymmenen vuotta New Yorkiin ja Washingtoniin matkustajalentokoneilla tehdyistä terrori-iskuista.

Syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 islamistiterroristit kaappasivat neljä reittilennolla Yhdysvaltojen itärannikolla ollutta lentokonetta. Kaappaajien ohjaamina kaksi lentokonetta lensi päin New Yorkin World Trade Centeriä, jonka kaksoistornit syttyivät palamaan ja sortuivat. Yksi lentokoneista ohjattiin Washingtonissa päin puolustusministeriön päämajaa Pentagonia. Neljäs kaapattu lentokone oli matkalla kohti Washingtonia – ilmeisesti kohteena oli Valkoinen talo tai Yhdysvaltojen kongressi – kun se putosi pennsylvanialaiselle pellolle matkustajien noustua vastarintaan.

Syyskuun 11. päivän iskuissa kuoli 3 000 ihmistä. Suurin osa uhreista oli töissä World Trade Centerin kaksoistorneissa.

Seuraavana päivänä pitämässään puheessa Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush luonnehti iskuja sotatoimiksi ja hyökkäyksiksi, joiden kohteina olivat Yhdysvaltojen vapaus ja demokratia. Hän sanoi Yhdysvaltojen rankaisevan teon suunnittelijoita ja heitä suojelevia valtioita.

Iskuista käynnistyi terrorisminvastaiseksi sodaksi kutsuttu aika. Yhdysvallat hyökkäsi liittolaisineen lokakuussa 2001 Afganistaniin, koska maata tuolloin hallinneen Taleban-liikkeen katsottiin suojelevan iskujen suunnittelijaksi ilmoittautunutta Osama bin Ladenia. Iskujen jälkeen julkisuudessa alettiin puhua myös al-Qaidasta, bin Ladenin johtamasta kansainvälisestä islamistiterroristien verkostosta.

Tuhoisia terrori-iskuja oli tehty jo ennen syyskuun 11. päivän tapahtumia, mutta tuon päivän jälkeen islamistien terrori-iskuja alettiin pitää entistä selvemmin maailmanlaajuisen terroristiverkoston tai ainakin siihen samastuvien ryhmien tekoina. Tuhoisimpia ja tunnetuimpia ensi sijassa länsimaita tai niiden asukkaita vastaan kohdistettuja iskuja ovat olleet Indonesiassa Balin saarella turistien suosimaan yökerhoon suunnattu isku lokakuussa 2002, Madridissa paikallisjuniin tehty isku maaliskuussa 2004 ja Lontoon joukkoliikenteeseen kohdistunut isku heinäkuussa 2005. Näiden pommi-iskujen jälkeen länsimaissa on nostettu uudeksi uhkakuvaksi samankaltainen ampuma-asein ja räjähtein varustautuneen terroristijoukon järjestäytynyt hyökkäys, joka vaati Intian Mumbaissa yli 250 ihmisen hengen marraskuussa 2008.

Yksittäisiä terrori-iskuja tuhoisampia ovat olleet Afganistanin ja Irakin sodat, joiden syttyminen kytkeytyy terrorismin vastaiseen sotaan. Afganistanin sodassa on arvioitu kuolleen 10 000–50 000 siviiliä. Terrorismin uhka esitettiin myös Irakissa 2003 syttyneen sodan syyksi, kun maahan Yhdysvaltojen ja Britannian johdolla hyökännyt liittouma syytti – myöhemmin hatariksi osoittautunein todistein – Saddam Husseinin johtamaa maata terrorismin tukemisesta ja joukkotuhoaseiden hallussapidosta. Irakin sodassa arvioidaan kuolleen 100 000–110 000 siviiliä. Lisäksi Afganistanin ja Irakin sodissa on kuollut yhteensä melkein 7 500 länsimaista sotilasta.

Länsimaiden arjessa kymmenen vuoden takaiset terrori-iskut näkyvät edelleen tiukkoina matkustusmääräyksinä ja turvatarkastuksina. Monessa maassa on terroriuhkaan vedoten lisätty viranomaisten toimivaltaa. Etenkin Yhdysvalloissa muutokset ovat nostattaneet syytöksiä siitä, että yksityisyyttä, tietosuojaa ja kansalaisoikeuksia on tarpeettomasti rajoitettu. Etnisen taustan ja kotimaan on epäilty vaikuttavan siihen, kuinka tiukkoja turvallisuusmääräyksiä eri ihmisten kohdalla noudatetaan.

Islamistiterroristien viesteissä toistuu näkemys siitä, että länsimaat ovat ristiretkellä islamia vastaan. Esimerkkeinä tästä on pidetty muun muassa Yhdysvaltojen sotilaallista läsnäoloa Saudi-Arabiassa, palestiinalaisten sortoa ja Israelin valtion saamaa kansainvälistä tukea sekä muita kansainvälisiä konflikteja, joissa muslimit ovat islamistien mukaan joutuneet länsimaiden tai niiden liittolaisten alistamiksi.

Viikon kysymys:

Voivatko länsimaat voittaa terrorisminvastaisen sodan?

KYLLÄ

Riiko Sakkinen:

Länsimaat voivat halutessaan voittaa terrorisminvastaisen sodan ydinpommein, keskitysleirein, kaikkialle ulottuvalla vakoilulla ja muilla rikoksilla ihmisyyttä vastaan.

Ville Ranta:

Terrorismin vastaisen sodan voi voittaa, mutta ei sotimalla. Irak ja Afganistan ovat edistäneet terrorismia sen sijaan, että ne olisivat vähentäneet sitä.

En väitä, etteikö terroristiryhmiä vastaan pitäisi taistella myös asein. Sota on paitsi itsekin terrorismia ja väärin, myös hyvin kallista.

Olisi hauska nähdä edes kokeeksi, mitä yhtä suurilla summilla voitaisiin saada aikaiseksi terrorismia tukevissa ja synnyttävissä maissa, jos kokeiltaisiin rauhanomaisia ratkaisuja. Esimerkiksi tuettaisiin kansojen toimeentuloa, kontakteja maailmaan ja vakautta. Maan vakauttaminen pommittamalla ei useimmiten onnistu.

Markku Ruotsila:

Koordinoidusti ja suunnitelmallisesti soveltamalla kaikkia voimankäytön lajeja – sotilaallista, taloudellista, diplomaattista, retorista ja siveellis-moraalista – Yhdysvaltain johtama yleismaailmallinen koalitio voi voittaa terrorisminvastaisen sodan. George W. Bushin keinovalikoima on tie voittoon. Pitkäjänteisyys tullaan palkitsemaan.

Tämä ei tarkoita, etteikö yksittäisiä terroritekoja tapahtuisi vastaisuudessakin niin kuin on aina tapahtunut. Voitto tarkoittaa, että islamististen terroristijärjestöjen toimintakyky on siinä määrin estetty, että poistuu varteenotettava vaara siitä, että tyrannien johtamat valtiot siirtävät joukkotuhoaseita niiden käyttämiseen halukkaiden terroristijärjestöjen käyttöön.

Yhdysvallat voitti kylmän sodan edellä mainituilla keinoilla, samoin kaksi maailmansotaa, joten historian valossa meillä ei ole mitään järkiperäistä syytä olettaa, etteikö voitto olisi nytkin aivan yhtä mahdollinen. Voitto ei tule pelkästään sotimalla vaan sellaisella kokonaisvaltaisella vastaohjelmalla, jollaisen Bushin hallinto loi ja jota myös Obama on suurimmaksi osaksi seurannut – ohjelmalla, jossa sotilaalliset keinot ovat yhtä lailla läsnä kuin kaikki muutkin.

Jukka Mallinen:

Länsi on jo voittanut terrorismin vastaisen sodan. Valistuksen yleismaailmalliset vapaudet ja arvot sekä markkinatalouden antama korkea kulutustaso etenevät vahvasti islamilaisessa maailmassa. Islamismin kannatus vähenee, eihän se pysty tarjoamaan hyvää elämää – vain väkivaltaa ja fanatismia. Islamilainen maailma pitää vain päästää ja vetää tasa-arvoisesti mukaan nykyaikaiseen kehitykseen.

Turkki, Indonesia ja monet arabimaat keskiluokkaistuvat kovaa vauhtia. Iranissa ja monessa muussakin despotiaan tarrautuvassa muslimimaassa on vahva demokratialiike.

Terrorin saarekkeita ja ihanteita ruokkivat paikat, joissa lännen liittolaiset alistavat ja terrorisoivat muslimeja: Tšetšenia ja koko Pohjois-Kaukasia, Palestiina, Kashmir ja niin edelleen. Terrori häviää lopullisesti vasta kuin näille kansoille tehdään oikeutta.

Juha Kuisma:

Terroristi voittaa aina sikäli, että väkivallanteolla syntyy pelon eli terrorin ilmapiiri ja turvallisuushakuinen valtiokoneisto vahvistaa kontrollia yli kansalaisten ja hakee valtaa enemmän kuin sille normaalioloissa kuuluisi.

USA:n onnistuminen Osama bin Ladenin eliminoinnissa oli symbolisesti yhtä suuri asia kuin isku kaksoistorneihin.

Länsi (Mikä se on? USA vai Norja?) voittaa kuitenkin ajan mittaan sikäli kun pitää kiinni demokratiasta ja kansalaisoikeuksista eikä sorru syyllistämään omia islamilaisia vähemmistöjään.

Arabimaiden tuoreet kansannousut osoittavat, että nuorten kansankerrosten toiminta kohdistuu oman maan hallinnon muuttamiseen. Media ja tiedotusvälineet antavat kapinallisille keinot.

Jaakko Aspara:

Kyllä länsimaat voivat voittaa terrorismin vastaisen sodan, mutta tuskinpa kuitenkaan aseilla tai aseellisesti sotimalla (paradoksaalista kyllä).

Aseilla sotiminen ja terroristien tappaminen vain lisännevät sekä terrorismiin taipuvaisten ihmisten määrää että heidän aggressiivisuuttaan.

Voi myös olla, että liialliset "turvatoimet" länsimaissa vain stimuloivat terroristeja keksimään yhä katalampia tapoja aiheuttaa vahinkoa ja jymäyttää turvallisuusauktoriteetteja.

Eli terrorismi on kukistettavissa tai vaimennettavissa todennäköisesti vain pehmeämmillä keinoilla: viisaalla diplomatialla ja etnisten ryhmien konfliktien liennytyksellä; vähentämällä köyhyyttä ja eristyneisyyttä kehitysmaissa; sekä jättämällä tietyt maat kokonaan rauhaan ja oman onnensa nojaan, länsimaisen vaikutusvallan (ja sotakeinojen) ulkopuolelle.

Kirsi Virtanen:

Parasta olisi.

On kovin muodikasta haukkua länsimaalaista elämäntapaa; lääketiede on kovaa, vanhuksia ei arvosteta, itsekkyys jyrää, ruoka on teollistunutta ja yritykset määräävät.

Silti länsimaalainen elämäntapa on tällä hetkellä kutakuinkin ainoa elämäntapa maailmassa, joka edes yrittää tasapuolisesti tarjota koulutusta kaikille, liikkumisen vapautta, uskonnonvapautta, tasa-arvoa ja sananvapautta.

Kaikki edellä mainitut seikat ovat YK:n ihmisoikeusjulistuksen olennaisia osia.

Osmo Rauhala:

Länsimaisten arvojen pohjalta syntyi YK:n ihmisoikeuksien julistus, vallitseva minimimoraali, johon suurin osa maailman kansoista on sitoutunut. Itsevaltiaat, diktaattorit ja totalitaariset järjestelmät, viimeisimpänä natsismi ja kommunismi ovat yrittäneet valloittaa maailman, mutta toistaiseksi tämän kaltaiset yritykset ovat epäonnistuneet.

Vaikka totalitaarinen Kiina ohjaa pian maailmantaloutta ja terroristit yrittävät alistaa kansat islamilaisen lain alle, uskon länsimaisten arvojen ja valtioiden kestävän.

Tuhansien vuosien evoluutio muodosti ihmiselle vapauden tunteesta ravinnon saantiin ja lisääntymiseen verrattavissa olevan tarpeen. Vapaus tekee järjestelmistä pinnalta haavoittuvia, mutta sisältä sitkeitä.

Luonnossa ei voita vahvin vaan notkein. Länsimainen järjestelmä korjaa virheitään, siinä sen voima.

Annamari Vänskä:

Riippuu siitä, miten terrorismi ja sen vastainen sota määritellään. Se, miten ne 9/11:n jälkeen määriteltiin, on erittäin kiistanalaista. Siinä Yhdysvallat näyttäytyy maailman pelastajana ja islamilainen maailma vaarallisena terroristina.

Toisenlaisen tulkinnan terrorismin vastaisesta sodasta on tehnyt amerikkalainen dokumenttiohjaaja Michael Moore elokuvassaan "Fahrenheit 9/11". Siinä Moore esittää, että "terrorisminvastainen sota" olikin presidentti George W. Bushin itsensä masinoima. Mooren mukaan WTC-iskut tulivat Bushille kuin tilauksesta: sotaan ryhtyminen ja "sotapresidentiksi" julistautuminen nostivat presidentin pohjalukemissa uineet kannatusluvut nousuun.

Timo Vihavainen:

Terrorismin vastainen sota on amerikkalaisten määrittelemä, sen he voivat sanoa voittaneensa. Itse terrorismin hävittäminen on toinen juttu.

Leena Lehtolainen:

Mikä tahansa sota voidaan voittaa, jos ollaan valmiita tappamaan omia ja vieraita määrättömästi.

Taru Mäkelä:

Kyllä, ne voittavat sen lopulta. Ei aseiden, vaan asenteen avulla. Länsimaiden voima on humanismissa, jonka pohjana on juutalaiskristillinen etiikka.

Matti Kalliokoski:

Jos ajattelee myönteisesti, rikoksien tekijät on mahdollista saada vastuuseen ja rikollisuutta tukevat rakenteet muuttaa. Siksi on mahdollista voittaa "sota" tai ainakin mahdollisuuteen pitää uskoa.

Jos taas ymmärtää "sodan" laajan tyrmistyksen hyödyntämisenä omien suurvaltapoliittisten pyrkimysten tueksi, ei ole onnistunut eikä tunnu onnistuvan.

Antti Alanen:

Se vaatii tosin sen tosiasian toteamista, että kyseessä ei ole "länsimaiden" ja "terrorismin" välinen sota.

11.9. 2001 Yhdysvaltoihin kohdistunut isku oli kaikkien aikojen julmin ja pirullisin terroriteko. Itse isku oli vain väline ja lähtölaukaus. Varsinainen tavoite oli saada maksimaalista mediahuomiota ja provosoida Yhdysvaltoja kostoiskuihin ja ylilyönteihin, jotka lietsoisivat vihaa ja väkivaltaa sitä kohtaan.

Välittömästi Yhdysvallat sai osakseen tavatonta myötätuntoa, mutta kymmenen vuotta myöhemmin näyttää siltä, että terroristit voittivat tämän taistelun.

Kuitenkin terrorismi on epätoivoista ja elämänkielteistä toimintaa, joka kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Terrorismin kaikupohjaa voi monin keinoin heikentää. Vapauden vetovoima kasvaa internetin kautta. Arabimaiden demokraattiset virtaukset tulee vetää aktiiviseen kansainväliseen yhteistyöhön. Länsimaissa pitää torjua kulttuurillinen ghettoutuminen.

Kun Israel perustettiin vuonna 1948 YK:n päätöksellä, siihen liittyi lupa kahdelle erilliselle valtiolle, juutalaisvaltiolle ja arabivaltiolle. Arabivaltiot kieltäytyivät silloin käynnistämästä uuden palestiinalaisen arabivaltion perustamishanketta, ja eräät arabimaat käynnistivät ensimmäisen sodan Israelia vastaan sen tuhoamiseksi lähtöruutuunsa. Oslossa vuonna 1993 Jasser Arafat ja Jitzhak Rabin sopivat viimein uudesta alusta rauhanneuvotteluista. Nyt toivotaan myös Israelilta viisautta pitäytyä vuosien 1948 ja 1993 suurilla linjoilla.

Meiltä kaikilta voidaan toivoa viisautta olla sortumatta terroristien retoriikan mukaisen todellisuutta vääristävään kuvaukseen. Muslimit ovat ihailtavia ihmisiä, joilla on joskus huonoa hallitsijaonnea. Kostomentaliteetissa ei ole mitään ihailtavaa kenelläkään.

Keväällä pitkällä lennolla keskustelin vierustoverini kanssa, joka oli lomalla oleva lentäjä. Hän sanoi, että lentokenttien turvatarkastukset ovat silmänlumetta. Uskon, että siitä kaikkia koskevasta kiusasta luovutaan lähivuosina.

Harri Hautajärvi:

Sodissa on perin harvoin voittajia, ei terrorisminvastaisessa sodassakaan.

Haluan silti uskoa, että fanaattista islamistiterrorismia saataisiin maailmasta kitkettyä. En kuitenkaan usko, että se onnistuu sotimalla ja väkivallalla, vaan vasta asenteiden muuttuessa.

Se onkin vaikeaa, mutta ehkä sotimiseen uppoavat miljardit kannattaisi käyttää ennemmin vaikuttamiseen ja olosuhteiden parantamiseen ruohonjuuritasolla, josta viha, epäluulo ja tietämättömyys kumpuavat.

Alf Rehn:

Ei ainakaan sillä tavalla jolla olemme tottuneet voittamaan sotia. On mahdollista – joskin tämäkin vaatii mielikuvitusta – että maailma kehittyy tavalla että terrorismi häviää, mutta "sodankäynti" ei tässä riitä.

Kiinnostavampaa olisi nähdä uuden tyyppistä diplomatiaa, sellaista joka voisi toimia tässä uudessa, hajanaisessa kentässä – jotain sen tyyppistä mitä Parag Khanna on ehdottanut.

Jaana Semeri:

Kukaan ei voita tätä sotaa. Tämä sota ei sisällä käsitettä voitto. Eikä se lopu koskaan.

Tilapäisesti terrori ja samalla sota sitä vastaan voi jossain päin laantua. Tällaista kehitystä voidaan ja tulee aina edesauttaa. Mutta maailman mittakaavassa liian moni on jo astunut virtaan, josta ei ole paluuta.

Kun lapsia käytetään sotilaina ja pommeina ja kun heitä toisaalta kuolee vastaiskuissa, päivittäin, minkä puolesta enää taistellaan? Jos ei tulevaisuuden?

Anna Kontula:

"Terrorismin vastaisen sodan" nimissä käynnistetyt toimet uhkaavat vapautta ja demokratiaa vakavammin kuin terrorin aiheuttama turvattomuus, jolta sillä yritetään suojautua. Sen lisäksi se on tuottanut köyhyyttä, ihmisoikeusloukkauksia, islamfobiaa ja siviiliuhreja, joiden tiedetään tarjoavansuotuisat kasvuolosuhteet terrorismille.

"Terrorisminvastainen sota" tulisikin nähdä heikentyvän imperiumin rappiona, ei taisteluna suurten arvojen puolesta, kuten se mielellään esitetään.

Katja Tukiainen:

Pelon voi voittaa, mutta sodassa ei ole voittajia. Sodassa kaikki osapuolet häviävät.

Claes Andersson:

Kun noin 2000 miljoonaa ihmistä elää köyhyydessä, moni vailla riittävästi ruokaa, puhdasta vettä, terveydenhoitoa, koulutusta, työtä ja turvaa pitää "terrorismin vastaisen" toiminnan ensisijaisesti keskittyä tämän vääryyden poistamiseen. Rahaa siihen vapautuisi helposti leikkaamalla pieni osa ase- ja sotamenoista.

Väkivalta ei väkivallalla lopu, eikä edes vähene. Päinvastoin. George Bushin kausi tämän todistaa. Tarvitaan globaalisen tason oikeudenmukaista talous- ja sosiaalipolitiikkaa, köyhyyden voittamiseksi. Olemme tuhon ja itsetuhon tiellä.

Vesa-Matti Saarakkala:

Heikkojen valtioiden ja pirstoutuneiden yhteiskuntien maailmassa terrorismi on ikävä kyllä entistäkin suurempi riski. Sotimalla ei terrorismia nujerreta.

Jani Leinonen:

Sen sijaan että itsemurhaterrorismi olisi uskonnollisten fanaatikkojen järjettömiä iskuja länsimaista yhteiskuntaa vastaan, se on nöyryytettyjen ihmisten epätoivoinen yritys pakottaa vieraan vallan miehittäjät poistumaan näiden ihmisten kotimaasta.

Terroritekojen määrä on räjähdysmäisesti kasvanut Yhdysvaltain hyökättyä Irakiin ja Afganistaniin. Terrorismitutkija Robert A. Pape toteaa, että sotia edeltävänä 23 vuotena (1980–2003) itsemurhaiskuja oli yhteensä 350, ja näistä 15 prosenttia oli kohdistettu Yhdysvaltoja vastaan. Irakin hyökkäyksestä seuranneiden 6 vuoden aikana (2004–2009) itsemurhaiskuja oli 1833 kappaletta, ja näistä 92 prosenttia oli antiamerikkalaisia.

Terrorisminvastainen sota, ja erityisesti vieraan vallan miehitys, on suurin syy terrorismin nousuun.

Juha Herkman:

Vanha sanonta "sodassa ei ole voittajia" pätee erityisen hyvin tässä yhteydessä. Turvattomuuden tunne on monin paikoin lisääntynyt kymmenen viime vuoden aikana. Osansa tässä on medialla, joka mielellään toitottaa dramaattisia näkökulmia. Osaksi turvattomuus lisääntyy globalisaation tuottaman epävarmuuden myötä.

Terrorisminvastainen sota on pikemminkin lisännyt kansakuntien, uskontojen ja ideologioiden vastakkainasettelua kuin tehnyt maailmaa turvallisemmaksi. Tätä itseään ruokkivaa kehää on vaikea "voittaa".

Osku Pajamäki:

Terrorismia ei voi voittaa sotimalla.

Asettamalla kysymys "Voivatko länsimaat voittaa terrorisminvastaisen sodan?" saadaan vastaajat ikään kuin painamaan pomminappulaa ja ottamaan samalla osavastuuta.

Ei ole yksityisen ihmisen asia hyväksyä tai hylätä valtioiden konkreettisia väkivallan tekoja edes gallupeissa. Sitä vastuuta ei kannata ottaa. Se on aina YK:n ja kansainvälisen oikeusjärjestyksen asia, ja mitään muuta parempaa ihmiskunnalla ei ole käytettävissä. Yksittäiselle ihmiselle jää vain valinnanvapaus kannattaa näiden järjestelmien toimintaa tai hyväksyä voimakkaamman oikeus.

Puhe oikeutetusta sodasta itsepuolustuksena on kansainvälisen oikeuden pilkkaa. Itsepuolustuksen käsite venytetään niin, että se oikeuttaa siviilienkin pommittamisen, ja ei ole oikein terrorismin uhreillekaan, että heidän kokemansa suru käännetään itsepuolustuksen nimissä aivan muihin tarkoituksiin.

A.W. Yrjänä:

Terrorismi tai sota ovat määrittelykysymyksiä. Siinä mielessä "demokratiaa vastaan" suunnattu sota on jo hävitty, että lännessä demokratia on menettänyt uskottavuuttaan, arabimaissa se on nousussa, ja Kiinaa ei voisi demokratia vähempää kiinnostaa.

Kulutuskapitalismiin perustuva demokratia on arvopohjana riittämätön ja tuhoisa ja sillä on oma fundamentalisminsa – talouskasvu. Se saattaa lopulta olla ihmiskunnan todellinen vihollinen ihan toisessa mittakaavassa kuin joukko murhanhimoisia uskonnollisia fanaatikkoja, jotka haluavat kääntää historiaan kulkemaan taaksepäin.

Matti Wiberg:

Tilanne on kiusallisella tavalla epäsymmetrinen: me yritämme voittaa sotilaallisen sodan, mutta terroristit käyvät poliittista taistelua. Voimme saavuttaa terroristeista vain taktisia voittoja, ei strategisia tai lopullisen ratkaisevia.

Voimme yrittää käydä fyysistä näännytyssotaa, mutta vastustajat tavoittelevat henkistä uupumistamme.

Terroristit voittavat elleivät he häviä, mutta yhteiskunta häviää, ellei se voita.

Umayyya Abu-Hanna:

Maailma on monimutkaisempi paikka kuin tämä logiikka antaa ymmärtää. Kuten kysymyksen taustoittamisessa näkyy, muslimit ovat se ryhmä joka kärsii paljon laajemmin johdonmukaisesta lännen terrorismista – myös niin, että monen maan koko infrastruktuuri on tuhottu ja pidetään tuhottuna.

Syyskuun 11. päivä on hyvin traaginen päivä, mutta jopa nykyhistorian osana se on pieni tapahtuma suhteutettuna muihin menetyksiin. Sen pitäminen erikoisena ja erityisenä on ainoastaan merkki siitä, että pidämme länsimaalaisina suruamme tärkeämpänä kuin muiden ihmisten surua ja pelkoa. Pidämme muiden elämää, pelkoa ja surua vähempiarvoisena.

New York on tänä päivänäkin maailman vetovoimaisin keskus. Samaa ei voi sanoa alueista, joita länsi on pommittanut vuosia. Se on tuhonnut vanhaa, nykyistä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia.

Ilona Anhava:

Tilanteessa, jossa kumpikin osapuoli pyrkii ratkaisemaan ongelmat oman puolen ennakkoluuloja lietsomalla ja vastapuoleen kohdistuvilla pelotteilla, väkivallalla ja kontrollilla, ei voi olla voittajaa.

Erkki Tuomioja:

Ensinnäkin siksi, että "länsimaista" sotaretoriikkaa ovat käyttäneet vain Yhdysvallat ja Englanti, ja jälkimmäinenkin on luopunut nimikkeestä "sota" ja myöntänyt sen virheeksi. Toiseksi siksi, että sotaretoriikan mukaiset oikeusvaltioperiaatteiden kanssa ristiriitaisten keinojen käyttö on voinut synnyttää enemmän uusia terroristeja kuin eliminoida heitä.

Terrorismia voidaan kyllä poliisi- ja tiedustelutoiminnalla sekä terrorismia ruokkivia konflikteja ratkaisemalla ja sen sosiaalista ja kulttuurista kasvupohjaa kitkemällä saada vähennettyä niin, että se ei enää muodosta nykyisenkaltaista uhkaa.

Heikki Hiilamo:

Bushin terrorismin vastaisen sodan viritys oli alun perin väärä, mutta viimeistään Norjan terrori-isku osoitti, ettei terrorismia voida voittaa sotimalla.

Ainoa keino terrorismia vastaan on laaja työ syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja demokratian vahvistamiseksi. Siltoja on rakennettava erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien välille.

Tulevaisuuden kannalta on erittäin tärkeää se, mihin suuntaan Pohjois-Afrikan islamilaiset maat lähtevät tämän vuoden vallankumousten jälkeen.

Pirjo Hiidenmaa:

Sota johtaa uusiin sotiin ja kostoihin, ennakoimattomiin iskuihin, jotka puolestaan voivat levitä ja lietsoa uusia iskuja. Sodalle ei oikeastaan ole kohdettakaan.

Sotaa ei voi lopettaa neuvotteluihin, koska ei ole järjestäytynyttä vastapuolta vaan erilaisia ryhmiä. Ei ole selviä sopimuksia, kuka edustaa ja kenellä on neuvottelumandaatti.

Sodasta on nyt jo tullut pitkittynyt itsestäänselvyys. Kuka muistaa, mitä varten sotatoimet alun alkaen käynnistettiin? Ja onko kukaan arvioinut, mitä niillä saatiin aikaan?

Pitäisi olla muita keinoja. Koulutus ja demokratia antaisivat uusille sukupolville paremmat mahdollisuudet kuin sodan raunioissa katkeroituminen. Jos katsomme eteenpäin, sota on vastuuttominta, mitä länsi voi tehdä.

Atlas Saarikoski:

Vapautta ei voi pakottaa ("No nation can donate liberation to another nation"), kommentoi afganistanilainen Malalai Joya Yhdysvaltain miehitystä CNN:lle jo vuonna 2009.

Terrorisminvastainen sota näyttäisikin jatkuvan niin kauan kuin siitä on länsimaille poliittista hyötyä. Käytännössä sota on asettanut naiset, hlbt-ihmiset, ja heikoimmassa asemassa olevan siviiliväestön ympäri maailmaa entistä kurjempaan asemaan kuin ennen. Tämä siitä huolimatta, että sotaa käydään juuri näiden ryhmien vapautuksen nimissä.

Timo Hännikäinen:

Miten voittaa sota, jossa rintamalinjoja ei ole ja vihollinenkin on perin löyhästi määritelty? Terrorismin vastainen sota on eräänlaista globaalia sissisotaa, ja alueellinenkin sissisota on osoittautunut kompastuskiveksi jopa kehittyneimmille armeijoille. Terrorismia itseään vastaan on hankala sotia, sillä terrorismi on ainoa rationaalinen sodankäyntitapa niille, joilla ei ole käytössään suuria hyvin varustettuja armeijoita. Keinojen lisäksi kyseenalaisilta tuntuvat myös tavoitteet.

Terrorismin vastaisen sodan tärkein tavoite on liberaalin demokratian, vapaan markkinatalouden ja aineellisen vaurauden levittäminen kaikkialle maailmaan niin, että ääriliikkeet ja terrorismi kuihtuvat itsestään. Kuitenkaan syyskuun 11. päivän iskujen ja Euroopan pommiräjäytysten tekijät eivät olleet millään mittapuulla syrjäytyneitä tai tietämättömiä. Päinvastoin, he olivat älykkäitä, länsimaissa koulutettuja ja hyvin toimeentulevia.

Operaatiot Afganistanissa ja Irakissa ovat pikemminkin kiihdyttäneet kuin hillinneet terrorismia ja käynnistäneet pakolaisvirran lähialueille ja länsimaihin. Niiden seurauksena päävastustajasta eli al-Qaida-verkostosta on tullut entistä löyhempi ja tavoitteiltaan epämääräisempi organisaatio, ja siten myös hankalammin lyötävä vihollinen. Al-Qaida itsessään on globalisaation tuote: ryhmä, joka ottaa avosylin vastaan modernin länsimaisen teknologian käyttääkseen sitä modernia länsimaista yhteiskuntaa ja sen arvoja vastaan.

On vaarallista ja vauhtisokeaa kuvitella, että liberaali demokratia olisi kertaheitolla istutettavissa mihin tahansa maahan. Varsinkin sotatoimin tuotu demokratia on hyvin hauras. Demokratian vakiintuminen näillä leveysasteilla on pitkän historiallisen kehityksen tulos, ja monissa Lähi-idän maissa pelkkä yleisen äänioikeuden voimaan saattaminen voi johtaa islamilaisten fundamentalistien valtaannousuun tai sekasortoon.

1990-luvulla Algeriassa islamistit voittivat vapaat vaalit, mikä johti sotilasvallankaappaukseen ja sisällissotaan. Sama kehitys voi olla edessä parhaillaan demokratisoituvissa arabimaissa. Ajan mittaan osa Lähi-idän yhteiskunnista saattaa kehittyä kohti yksilönvapaudet ja vähemmistöjen oikeudet tunnustavaa demokratiaa, mutta silloinkaan niistä tuskin tulee kopioita täkäläisistä järjestelmistä.

Ennustan, että terrorismin vastainen sota pysyy länsimaissa hyvin rajattuna konfliktina yhtäältä poliisivoimien tehokkuuden, toisaalta islamistiterroristien amatöörimäisyyden takia. Kiivaampana sitä käydään köyhissä maissa, jotka myös joutuvat kärsimään siitä eniten. Tilanne saattaa toki muuttua, jos jokin terroristiryhmä saa käyttöönsä esimerkiksi kemiallisia tai biologisia aseita.

Syksy Räsänen:

Ei ole mielekästä puhua terrorinvastaisen sodan voittamisesta, koska tällaista sotaa ei ole olemassa. Terrorismi on väkivallan käyttöä tai sillä uhkaamista siviileitä kohtaan poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Ei ole mahdollista poistaa tätä poliittisen väkivallan muotoa sotimalla, eikä kukaan sitä yritäkään.

Yhdysvallat sotii tällä hetkellä liittolaisineen Afganistanissa, Irakissa, Pakistanissa, Jemenissä, Somaliassa ja Libyassa omien poliittisten päämääriensä saavuttamiseksi. Vihollislistalle ei päädytä siksi, että olisi terroristi, vaan siksi, että näyttää uhkaavan Yhdysvaltojen ja liittolaisten etuja. Joskus tämä tapahtuu siviilien joukkomurhan muodossa, kuten al-Qaidan iskuissa syyskuussa 2001.

Useimmiten sodat eivät liity mitenkään Yhdysvaltojen kansalaisten turvallisuuteen, kuten Irakin valloituksen tapauksessa. Tai hieman tarkemmin: sotiminen heikentää kansalaisten turvallisuutta ja lisää terrorismin riskiä, koska ihmisten tappaminen ja valtioiden tuhoaminen ympäri maailmaa herättää halun iskeä takaisin.

Liittolaisia ja vihollisia ei erota suhtautuminen terrorismiin, ja puolet vaihtuvat hämmentävän nopeasti. Vielä vuosi sitten Muammar Gaddafi oli Yhdysvaltain tärkeä liittolainen, jolle John McCain halusi toimittaa lisää aseita ja joka kidutti terroristiksi tituleerattua Abdel-Hakim Belhajia CIA:n puolesta. Nyt yhdysvalloissa juhlitaan voittoa hirviömäisestä diktaattorista ja Belhaj on vallassa Naton liittolaisena Tripolissa. Ei ehkä kestä kauan, kun jotkut Libyan "vapaustaistelijoista" kuuluvat taas "terroristien" leiriin, kuten Afganistanissa aikoinaan.

Toisaalta jotkut valtiot kuten Saudi-Arabia, Intia ja Israel ovat kestosuosikkeja, joita tuetaan vuodesta toiseen, vaikka niiden valta joko kokonaisuudessaan tai joidenkin alueiden yli perustuu rutiininomaiseen väkivaltaan siviilejä kohtaan – eli valtioterrorismiin.

Eikä Yhdysvaltojen ja sen länsimaisten liittolaisten toiminta kalpene sen tukemien diktatuurien ja miehityshallintojen rinnalla: arviot yksin Irakissa kuolleista vaihtelevat sadastatuhannesta miljoonaan – joista monista irakilaiset ovat toki itsekin vastuussa. (Raadille annetussa kysymyksessä arvioksi siviiliuhreista annettiin virheellisesti 100000–110 000; kuten tavallista, irakilaisten sotilaiden lukumäärää ei mainita, kuin he ansaitsivat kohtalonsa.)

Niille, jotka ovat kiinnostuneita turvallisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta oleellinen kysymys ei ole se, pystyykö Yhdysvaltojen hallitus liittolaisineen saavuttamaan poliittiset tavoitteensa käymällä sotaa, vaan se, miten voidaan estää terrorismia ja sotaa, harjoitti sitä kuka tahansa. Askel oikeaan suuntaan olisi lakata väittämästä, että länsimaat käyvät sotaa terrorismia vastaan.

Risto Pelkonen:

Terrorismia tulee olemaan niin kauan kun on vihaa, turhautuneita, syrjäytyneitä ja pettyneitä ihmisiä. Terrorismia ei voiteta sodalla. Siinä eivät onnistu länsi- eivätkä mitkään muutkaan maat.

Jaakko Veijola:

Terrorisminvastaista sotaa ei ylipäätään ole tarkoitus voittaa, vaan sodan idea on peilata ja vahvistaa USA:n identiteettiä vastustajan kautta.

Pystyisikö USA:n kaltainen valtio vaihtamaan näinkin nurinkurisen, omaisuuksia maksaneen strategian toiseen joko voittamalla tai häviämällä sodan? Ei tietenkään, ellei uutta vihollista ole näköpiirissä.

Atso Almila:

Maailma, jota ohjaa kasvun kasvun ideologia, ei voi kohdata "tasavertaisena" itse alistamaansa öljyvarastoaan.

Kari Enqvist:

Jos voittamisella tarkoitetaan terrorismin kitkemistä maailmasta, ei voi, yhtä vähän kuin Suomen poliisitoimi voi voittaa rikollisuuden vastaisen taistelunsa.

Mutta terrorismin voi hillitä intensiteettitasolle, jonka kanssa voi elää. Silloin kysymys on, voiko sen tehdä keinoin, joita ei tarvitse hävetä.

Saara Cantell:

Koko käsite "terrorismin vastainen sota" on tarkoituksenhakuiselle harhalle rakentuva varsin vastenmielinen eufemismi, jolla oikeutetaan hyökkäyssotia ja ihmisoikeusloukkauksia – sekä palvellaan ihan muita kuin julkilausuttuja päämääriä.

Seppo Lampela:

Sota kommunismia vastaan, huumeita vastaan, nyt terrorismia vastaan. Yhtäkään ei ole voitettu, koska kyseessä ovat hyvät viholliset.

Ulkoinen uhka on korvaamaton lääke kansallistunteelle. Varsinkin kilpailuyhteiskunnissa, joissa sitä edustavat lähinnä futis- ja lätkäjengit.

Jos sota käynnistettäisiin todellisten menetysten perusteella, sitä käytäisiin alkoholia ja yksityisautoilua vastaan. Niiden aiheuttamat kuolemat eivät kuitenkaan ole yleisyydestään huolimatta kovinkaan mediaseksikkäitä.

Vastasin ei, vaikka en osaakaan sanoa keinotekoisten sotien voitoista tai häviöistä juuta, enkä jaata.

Ville Tietäväinen:

Terrorismi kumpuaa alistamisen ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta ja ennakkoluuloista "toisia" kohtaan. Terrorisminvastaisessa sodassa tätä kokemusta ja ennakkoluuloja vahvistetaan.

Sodan retoriikassa pahuus ulkoistetaan ja monimutkainen maailma yksinkertaistetaan, jotta aseet voidaan osoittaa selkeää vastustajaa – viimeisen kymmenen vuoden aikana islaminuskoista maailmaa – kohti.

Laura Köönikkä:

Terrorismin vastainen sota määrittelee sodan osapuoliksi länsimaat ja määrittelemättömän yhtenäisen terrorismin – yhden yhtenäisen vihollisen, jota emme voi kuitenkaan määritellä, jonka syntymaata emme voi lokeroida ja jonka tekijöiden kansallisuutta emme tiedä. Myös länsimaissa syntyy terrorismia.

Usko solidaarisuuteen kantaa ja vilpitön ihmisten välillä tapahtuva kanssakäyminen tulee kohdata käpertymättä myytteihin, stereotypioihin ja tietämättömyyteen. Tietämyksen lisääminen islamista ja "vieraasta" sekä ymmärrys, että politiikka ja maailmantalous ei ole yhtä kuin kansan kulttuuri, on jo suuri askel kohti parempaa. Altistuminen vieraan pelolle luo lisää terrorismia.

Vaula Norrena:

Länsimaat eivät voi voittaa terrorisminvastaista sotaa sotimalla ja pakottamalla.

Niin kauan kuin länsi harjoittaa taloudellista ja poliittista hyväksikäyttöä kehittyvissä maissa, niin kauan kauna kasvaa.

Sen sijaan Lähi-idän maat voivat näköjään itse voittaa terrorisminvastaisen sodan kukistamalla omat diktaattorinsa spontaaneilla kansannousuilla.

Aito kansanvalta luo suuren toivon ja mahdollisuuden paremmasta elämästä ja tekee terrorismin pitkän päälle turhaksi.

Hyvä kysymys onkin: MIKSI länsi on niin pitkään päinvastoin pönkittänyt diktatuureja, jotka ovat kaiken pahan alku ja terrorismin juuri?

Jarmo Papinniemi:

Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Syyskuun 11. päivän iskut olivat vastenmielinen väkivallanteko, ja USA-johtoisen lännen ristiretki Afganistaniin, Irakiin ja muualle on vähintään yhtä vastenmielinen.

Se on julmaa ja tuhoisaa toimintaa, joka perustuu harhaiseen ajatukseen, että pelkoa ja tuhoa kylvämällä saataisiin aikaan rauha. Tätä sotaa ei voita kukaan.

Katriina Järvinen:

Sodissa voidaan vain hävitä, sodan aloittaminen on aina tappio. Jokaisessa sodassa menetetään turhaan ihmishenkiä ja jatketaan vihan ja koston kierrettä.

Terrorismin vastainen sota ei ole vähentänyt terrorismin uhkaa, vaan päinvastoin lisännyt sitä. Parasta terrorismin vastaista työtä olisi lisätä diplomatiaa ja hankkia puolueetonta tietoa: tutkia, ketkä organisoivat ja ruokkivat terrorismia.

Janne Saarikivi:

Maailma on täynnä terrorismin vastaisia sotia. Vladimir Putin käy sotaa Kaukasuksen terroristeja vastaan. Israel käy sotaa Hamas-järjestön terroristeja vastaan. Kiina ja Intia sotivat omia terroristejaan vastaan, ja Yhdysvallat liittolaisineen käy, aivan niin, sotaa terrorismia vastaan.

Kaikille näille taisteluille on yhteistä, että ne perustuvat terrorin keinoille. Otetaan terroristi kiinni, murhataan, heitetään ruumis haikaloille. Uhotaan. Kostetaan hirvittävin voimin. Nämä sodat voivat parhaimmillaan heikentää terroristeja ja tuhota heidän järjestöjään.

Voittoa terrorista ne eivät tuo, sillä ne istuttavat itämään uuden terrorin siemeniä. Kun aika on kypsä, isketään sitä, joka iski, kahta kovemmin.

Terrorisminvastaista sotaa ei voi voittaa, mutta terrorin voi voittaa.

Se voitetaan siellä, missä sodan, koston ja väkivallan kulttuurin korvaa luottamus. Maailma on täynnä maita, joissa ei ole terroria.

Suomessa ei ollut Lapuan liikkeen ja Myyrmannin pommi-iskun välillä lainkaan terroria. Ei ollut, sillä yhteiskunnassa oli puutteistaan huolimatta paljon luottamusta ja vain vähän vihaa.

Taannoin niin ikään terrorilta säästynyt Norja joutui raukkamaisen terroriteon kohteeksi. Toisin kuin suurvaltojen johtajat, jotka yläastejengin pukareiden tavoin kilvan vannovat kostoa, kiirehti pääministeri Stoltenberg puhumaan rakkaudesta ja yhteisöllisyydestä.

Ehdotankin täten, että koko maailman terrorinvastaisen taistelu annetaan johdettavaksi tälle miehelle. Katsotaan, kenellä on tehokkaimmat terrorin vastaiset aseet. Katsotaan kumpi voittaa:

Apache-helikopteri, F-18-hävittäjä ja merijalkaväki, vai pohjoismainen tasajako ja sosiaalinen turvaverkko?

Jari Sarasvuo:

Jääkärikapteeni Kaarnan sanoin: "Ei tätä sotaa pojat näin voiteta." Kylvämällä vihaa ja katkeruutta terrorismi lakkaa? Ehkei sittenkään.

Antti Nylén:

Miten "sota", joka ei edes tunnista vihollistaan, voisi olla voitettavissa?

Terrorismi ei ole vihollinen, joka voitaisiin lyödä, vaan ajaton ilmiö, väkivaltainen politiikan muoto, taktinen asenne...

Todennäköinen tulkinta "terrorisminvastaiselle sodalle" on, että se on pitkällisen resurssisodan alkutaivalta. Vastapuolina ovat rutiköyhät ja ökyrikkaat. Ensin soditaan öljyn, sitten veden ja saastumattoman maan ja ruoan jne. takia. Surullista, niin surullista.

Kari Uusikylä:

Kävin juuri maassa, jossa sadat miljoonat ihmiset joutuvat elämään kuin rotat ja kulkukoirat. Rikas korruptoitunut eliitti nautti suunnattomista eduista. Kun miljardien ihmisten epätoivo kasvaa sietämättömäksi, voi tapahtua mitä tahansa. Voimmehan itse kokeilla parin vuoden asumista kadulla tai viemäreissä lastemme kanssa, ilman ruokaa, rahaa, työtä ja lasten koulunkäyntioikeutta.

Parasta terrorismin vastaista sotaa on globaalien ihmisoikeuksien luominen. Se tuskin kiinnostaa meitä paratiisissa asuvia, meille on tärkeintä raha, maine, roskaviihde ja se, että kaupat ovat auki myös sunnuntaisin. Shoppaillessa ei tarvitse ajatella.

Mikko Lehtonen:

Perusteluksi lainaan marraskuussa 2001 ilmestynyttä kirjaani Syyskuun yhdennentoista merkitys, joka on nyt luettavissa maksutta Vastapainon verkkosivuilla: "Mitä järkeä on julistaa sotaa, jota ei voi voittaa, koska ei yksinkertaisesti ole selkeää vihollista, jonka alueen voisi vallata tai jonka joukot voisi lyödä? Eikö 'voiton' tavoittelu johdakin tällaisessa 'varjojen sodassa' paitsi siihen, että syyttömät saavat taas kerran kärsiä, myös siihen, että vastarinta tämän seurauksena kasvaa ja väkivalta leviää ja saa entistä kärkevämpiä muotoja? Mutta ehkä terroristit hakivatkin juuri tätä. Ehkä Bush meni intoa puhkuen juuri siihen ansaan, joka hänelle oli viritetty?"

Sen sijaan, että maailma jaettaisiin George W. Bushin tapaan meihin ja muihin, hyviksiin ja pahiksiin, voisi toimia siten kuin Norjan pääministeri Jens Stoltenberg heinäkuun kahdennenkymmenennentoisen jälkeen. Toiset pois sulkevan me ja muut -asetelman sijaan Stoltenberg kutsui kaikkia Norjassa asuvia etnisestä taustasta, uskonnosta tai muista seikoista riippumatta yhdistymään norjalaiseksi "meiksi".

Vihaan ei Stoltenbergin mukaan pidä vastata vihalla, vaan argumenteilla.

Antti Ahlava:

Muistuttaisin, että eräs Robin Hood oli terroristi, koska hänen rikoksillaan valtaapitäviä vastaan oli ideologiset perusteensa. Muutakaan terrorismia ei voida täysin tukahduttaa robin hoodien viekkauden ja moraalisen oikeutuksen vuoksi.

Jarkko Martikainen:

Länsimaat pystyvät voittamaan sotansa vain jos itäiset maat pystyvät antamaan anteeksi sodassa heille tehdyt loukkaukset.

Laura Kolbe:

Ensinnäkään "länsimaat" eivät ole mikään yhtenäinen kokoelma samanhajuisia valtioita – USA:n talutusnuoran kireys ei pure täysillä Ranskaan, Britanniaan, Espanjaan, Alankomaihin, Venäjään ja niin edelleen, joilla kaikilla on oma historiallinen herkkyytensä suhteensa islamiin ja arabimaihin.

Sen jälkeen kun paavi Urbanus II julisti vuonna 1095 ristiretkiaatetta ja totesi sen olevan "Jumalan tahto ja käsky", on jokainen eurooppalainen sukupolvi tuottanut keskuuteemme oman urbanuksensa. Moni kunnon kristitty on hakenut ikuista autuutta muun muassa Jerusalemin, Konstantinopolin, Antiokian piirityksistä, Pyhän Maan ryöstelyistä ja Lähi-idän taisteluista. Nato on korvannut keskiajan kuninkaitten armeijat ja hengelliset ritarikunnat, mutta viesti ei ole muuttunut: usko oman kulttuurin ja arvojen ylemmyyteen on laimentumaton.

Koska vastapuolenkaan usko ei ole murentunut, 1000-vuotinen asetelma ei muutu. Länsimaat eivät tule voittamaan (tätäkään) sotaansa.

Juha-Pekka Hotinen:

Lännen yritys pitää kiinni ja laajentaa hegemoniaansa väkivalloin on absurdi, illegaali ja hyödytön. Uskonnon, maailmankuvan tai ihmiskäsityksen kimppuun käyminen asein on hölmöyttä, joka ainoastaan provosoi vihollisen asemaan asetettua.

Kokonaisen kulttuuripiirin kuten islamin sekularisoiminen, vaikutusvallan rajaaminen tai länsimaistaminen – jos näitä joku pitäisi tarpeellisena ja järkevänä – onnistuisi paljon paremmin rauhanomaisin keinoin kuten erilaisen vaihdon avulla.

Tiina Pystynen:

Terrorismi voitti, kun se sai osoitettua länsimaisen demokratian ja ihmisoikeuskäytännön haurauden. Länsimaiden vastaus: kosto ja kidutus ovat terroria, eivätkä ne kuulu niihin kristillisiin ihanteisiin joita väitämme puolustavamme.

Väkivallalla terrorismia ei voiteta vaan toimimalla itse ihmisoikeuksia, sananvapautta ja demokratiaa kunnioittaen.

Terrori-iskujen tekijät pitäisi jättää julkisuudessa nimettömiksi ja kasvottomiksi. Jos julkinen huomio kohdistettaisiin iskun tekijöiden sijasta iskun kohteen ideologian ja ihanteiden esille tuomiseen, eräs terrorismin tavoitteista, julkisuus omille päämäärille, menetettäisiin. Mielenvikainen väkivalta saattaisi samalla menettää vetovoimansa.

Minna Tawast:

Terrorismin historia on pitkä ja monimuotoinen, eikä mikään viittaa siihen, että siltä olisi pohja häviämässä: Ihmiskunta ei ole oppinut elämään siten, etteivät vahvemmat sorra ja käytä hyväkseen heikommassa asemassa olevia. Länsimaat eivät pääse irti historiastaan, eikä terrorismikysymys ole edes niiden yksin ratkaistavissa.

Terrorismia ei ainakaan voiteta sodalla; sillä synnytetään terrorismia. Vain pyrkimällä vaikuttamaan yhteiskunnallisiin ja poliittisiin epäkohtiin, voidaan erilaisten terrorijärjestöjen syntyä estää. Tietenkin yhteiskuntien on myös suojauduttava olemassa olevilta uhilta, mutta toivon suurta viisautta niille, jotka joutuvat päättämään, mitkä toimet todella suojaavat niitä siten, etteivät ne uhkaa demokratiaa ja avoimuutta.

Yhdysvalloissa tyypillinen pelon ilmapiirin lietsonta on vaarallista ja vastenmielistä.

Seppo Zetterberg:

Kiusallista olla pessimistinen, mutta mitäpä muutakaan tässä jaksaisi. Olisi mukavaa olla väärässä.

Terrorisminvastainen sota on saanut jo niin monia muotoja ja levinnyt niin monille rintamille, että välillä tuppaa unohtumaan sen niin sanottu alku, 11. syyskuuta 2001. Sodasta kaikkine lieveilmiöineen on tullut "normaali" osa arkipäiväämme, alamme siis olla tässä asiassa laitostuneita.

Anne Moilanen:

Ikävä kyllä uskon, että terrorismin vastaiseksi sodaksi nyt kutsuttu vastakkainasettelu on pitkäaikainen. Samat rintamalinjat säilyvät vielä kauan.

Maria Pettersson:

Lännen suurin ongelma on se, ettei se vieläkään tiedä, ketä vastaan taistelee. Koska vihollista ei voida määritellä, ei voida myöskään osoittaa hetkeä, jolloin sota olisi voitettu. Onko sota ohi, kun Osama bin Laden on kuollut? Kun Taleban on syösty vallasta? Kun jokainen radikaali islamisti on tapettu? Kun kaikki terrori-iskut ovat loppuneet?

Terrorismi on keino, ei vihollinen. Terrorismia on käytetty sodankäynnin muotona jo ennen ajanlaskun alkua, eikä sitä vastaan voi sotia.

Afganistanin ja Irakin sodissa on yli puolet enemmän länsimaisia uhreja kuin WTC-iskuissa, yli 100 000 irakilaisesta ja afganistanilaisesta siviilistä puhumattakaan.

Kyseenalaisin perustein aloitetussa sodassa ei olla lähelläkään voittoa. Jos tavoite on lopettaa terrori-iskut, siviilien tappaminen ja maan pommittaminen kivikaudelle ovat typerimpiä kuviteltavissa olevia metodeja.

Kaisa Haatanen:

"Terrorismi" sodankäynnin toisena osapuolena on abstraktio. Koko ajatus on mieletön.

Kersti Juva:

Koko sota on suurelta osin vastaterrorismia, ja siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Eilina Gusatinsky:

Terrorismin vastainen sota luo uusia terroristeja. Jos sotimiseen tarkoitetut rahat käytettäisiin köyhyyden poistamiseen, koulutukseen, terveydenhuoltoon ja niin edelleen, maailma olisi erilainen. Mutta vajaa 1 prosentti maailman väestöstä ei halua luopua vallasta ja jatkaa maapallon tuhoamista.

Susanna Kuparinen:

On vaikea alistua George W. Bushin lanseeramaan terminolgiaan, siksi kysymyksenasettelu on hankala. Sanat on täytetty ideologisella latauksella: "terrorismin vastainen sota", "länsimaat", "voittaa", "Dead or alive", "ristiretki".

Luin pari vuotta sitten Uudesta Suomesta jutun, joka oli poimittu sanomalehti The Guardianista. Luettuani sen mietin, että jos terrorismin vastaista sotaa käydään kulttuuripiirien ja arvomaailmojen välillä, olemme jo hävinneet.

Itävaltalainen turisti Klaus Matzka ja hänen teini-ikäinen poikansa valokuvasivat lomamatkallaan punaista Lontoon bussia. Poliisi puuttui tilanteeseen ja pakotti Matzkan poistamaan kuvat terrorismin vastaisen sodan nimissä.

Matzka kommentoi, että hän ei ole törmännyt vastaavanlaiseen kohteluun missään muualla maailmassa, ei edes kommunistisissa maissa.

(http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/57127-poliisi-jarkytti-turisteja-pakotti-poistamaan-valokuvat)

Afganistanissa jatkuu edelleen liittouman ja Talebanin välinen taistelu. Sotaa perustellaan sillä, että Afganistan täytyy jälleenrakentaa, sinne pitää palauttaa demokratia ja ihmisoikeudet ettei maa tuota lisää terroristeja. Financial Timesin toimittaja ihmetteli jo pari vuotta sitten kolumnissaan, että jos Länsi haluaa saada Afganistanin jaloilleen, miksi niin suuri osa budjetista käytetään aseisiin? Miksi Taleban perustaa Afganistaniin enemmän kouluja kuin länsimaat?

Osaman salamurha ja länsimaiden legitimoimat epärehelliset Afganistanin presidentinvaalit eivät täytä edes lännen omia kriteerejä. Jos tätä taistelua käydään ennen kaikkea läntisten arvojen puolesta, olemme hävinneet terrorismin vastaisen sodan myös lännen ulkopuolella.

Atro Kahiluoto:

Tällaisia sotia ei ylipäänsä voi voittaa sen enempää kuin hävitäkään. Mikä ei tietenkään tarkoita ettei niitä ehkä olisi pakko joskus käydä. Kaikille on varmaan selvää, ettei terrorismia voi lopettaa aseilla.

Voi kuitenkin olla, että akuutin uhan torjumiseen tarvitaan joskus aseitakin, tiukoista turvatoimista puhumattakaan. Mutta pitkän päälle terrorismin vastainen sota alkaa vahingoittaa enemmän länsimaita itseään kuin terroristeja.

Lopulta terrorismi voidaan poistaa vain poistamalla räikeä epäoikeudenmukaisuus ja taloudellinen epätasa-arvo.

Yrjö Juhani Renvall:

"Terrorisminvastainen" on nimi nimien joukossa – osa bisnestä, joka kohdistaa politiikkaa tai osa politiikkaa, joka kohdistaa bisnestä.

Mihin se tästä loppuisi. Asia olisi toisin, jos "terrorisminvastainen" olisi julistettu päättyneeksi vaikkapa bin Ladenin tappoon. Ja sen jälkeen olisi avattu uudet otsikot.

Puhutaan niinkin mahdottomasta kuin "pahan" poistamisesta maailmasta, jota on yritetty useammankin auktoriteetin toimesta.

Alexis Kouros:

Terrorismin vastainen sota on jo hävitty. USA liittolaisineen on houkuteltu sotaan ulkomaille. Pelko ja terrorismin vaara ei ole vähentynyt. USA:n maine on pohjalukemissa ja talous konkurssissa. Maissa jossa on sodittu, on ollut niin paljon siviiliuhria, että kansa on yhä enemmän kääntynyt vastustajaksi. Saavutuksia ei juuri ole.

Jos tämä ei ole häviö, mitä se sitten mahtaa olla?

Irina Krohn:

Terrorin uhka voi vähentyä merkittävästi arabimaiden demokratiaprosessien edistyessä.

Ben Zyskowicz:

Ei, mutta siitä huolimatta taistelua on välttämätöntä jatkaa.

EN OTA KANTAA

Aki-Mauri Huhtinen:

Kyllä ja ei. Kysymys terrorismin vastaisesta sodasta on kysymys siitä, miten terrorismi ja voittaminen määrittyvät ajassamme. Koska elämme informaatioaikaa, tappion ja voiton käsitteet määrittyvät ja saavat moraaliset rajansa mediassa.

Terrorismi käsitteenä aikakaudessamme edustaa melko abstraktia ja suhteellista alaa, jossa terroristitekojen suhde niistä tehtäviin tulkintoihin vaihtelee Euroopan valtioiden, Yhdysvaltojen ja Aasian maiden välillä. Globaalisti ajateltuna ihmiskunnalle oleellista on saada terroriteot minimoitua ja kontrolloitua. Asevoiman käyttö on tässä vain yksi työkalu.

Oleellista on puuttua myös globaaliin henkiseen ja rakenteellisen aikalaistilaan. Taloudellinen eriarvoisuus on yksi keskeinen terrorismin ravintoaine.

Martti Koskenniemi:

"Terrorisminvastainen sota" on epäonnistunut ja propagandistinen ilmaus. Kuka sitä käy? Kuka siinä on "vihollinen"?

Terroria on yhtä lailla lännessä kuin muualla – myös valtioiden harjoittamana – ja on vaikea uskoa siihen, että se yhtäkkiä "loppuisi".

Jaakko Hämeen-Anttila:

"Terrorismin vastainen sota" tarkoittaa usein öljyrikkaan Irakin ja strategisesti tärkeän Afganistanin miehitystä, mikä Yhdysvalloilta on jo onnistunut.

Toisaalta terrorismi on jo 1800-luvulta alkaen ollut, ikävä kyllä, osa maailman todellisuutta eikä sitä voi millään toimenpiteillä kitkeä kokonaan pois. Tämä sota ei ole voitettavissa, vaikka vihollinen voitaisiinkin panna ahtaalle.

Jarkko Tontti:

Islamistit ovat saavuttaneet tavoitteitaan, tosin me teemme sen itse: kansallismielisen rasismin nousu Euroopassa on islamistien epäsuoraa aikaansaannosta ja pahin uhka ihmisoikeuksille ja liberaalille demokratialle tällä hetkellä.

Islamistit ja kansallismieliset tarvitsevat ja muistuttavat kummallisella tavalla toisiaan.

Pauli Aalto-Setälä:

Terrorissa ja terrorismin vastaisessa sodassa kukaan ei voi voittaa. Se ei tarkoita, ettei kannattaisi yrittää.

Riikka Ala-Harja:

Raati alkaa musertavan laajalla aiheella.

Itse kysymys luokittelee vastapuoliksi länsimaat ja terrorismin, mikä ei alustuksen mukaan ollut kai tarkoitus?

Pakko vastata "en ota kantaa".

Yhdysvallat tietenkin ajattelee voittavansa (tai pikemminkin että on jo voittanut) terrorisminvastaisen sodan.

Jos maan huomion ei olisi vienyt liki sataprosenttisesti terrorisminpelko, olisi sen talous paremmassa kunnossa. Kuin myös Euroopan.

Arno Kotro:

Jää vähän epäselväksi, mitä voittaminen tässä yhteydessä tarkoittaa. Sitäkö, että terrorismi loppuu maailmasta? No tuskinpa loppuu.

Mutta terroristijärjestöt voidaan kyllä tehokkaalla kansainvälisellä yhteistyöllä ajaa ahtaalle – jonkinmoinen voitto sekin. Tästähän on jo lupaavia merkkejä.

Terrorisminvastaiselle toiminnalle ei olisi myöskään pahitteeksi, että se osa älymystöä tulisi järkiinsä, jolla on tapana sympata Ulrike Meinhofin tai Che Guevaran tapaisia kivoja terroristeja.

Samoin mieleeni on valitettavan hyvin jäänyt erään teatteriohjaajan kommentti heti WTC-iskujen jälkeen: "Jenkit sai ihan sen, mitä olivat kerjänneetkin."

Mari K. Niemi:

Kysymys tekee kohteelle sellaista väkivaltaa, etten voi vastata siihen. Länsimaiden pyrkimys estää terrori-iskut jatkossa on nimetty "sodaksi". Sen voittajien ja häviäjien määrittely edellyttäisi jaettua käsitystä sodan osapuolista, kustannuksista ja tavoitteista. Millaista hintaa maksettaessa voidaan vielä puhua voitosta?

Pyrkimys puolustaa vapautta ja demokratiaa voi uhata vapautta ja demokratiaa. Visio yhteiskunnasta, jossa terrori-iskujen mahdollisuus on tiukkojen turvatoimien, tinkimättömän seurannan, kansalaisten luokittelun ja keskinäisen tarkkailun avulla "täysin" kitketty, on sekin pelottava ja vastenmielinen.

Tommi Uschanov:

Ensimmäiseksi: en muista, että kukaan olisi koskaan lähtenyt tarkemmin määrittelemään, mitä "terrorismin vastaisen sodan voittaminen" konkreettisesti ylipäänsä tarkoittaisi – kaikkein vähiten ne, jotka tästä sodasta ovat eniten olleet innoissaan.

Tämän määritelmän jääminen puuttumaan tuntuu epäilyttävästi tahalliselta ratkaisulta, jonka tarkoituksena on mahdollistaa niin kutsutun terrorismin vastaisen sodan jatkuminen loputtomiin, tapahtuipa tässä sodassa sitten mitä tahansa.

Jos "voittaminen" tarkoittaa kaiken sanakirjamääritelmän mukaan terrorismiksi luokiteltavissa olevan toiminnan hävittämistä maailmasta, se ei tule onnistumaan. Tämän osoittaa pikaisinkin mahdollinen ihmiskunnan tähänastisen monituhatvuotisen historian pohtiminen.

Toiseksi: jos asiaa katsotaan vain astetta sallivammin, terrorismin vastainen sota oli kyllä voitettu jo ennen kuin sitä oli ylipäänsä edes julistettu. Kymmenen viime vuotta ovat olleet historiassamme verraten terrorismitonta aikaa.

Yksistään länsimaiden tieliikenteessä kuolee joka ainoa viikko enemmän ihmisiä kuin syyskuun 11. päivän iskuissa, Lontoon ja Madridin pommi-iskuissa, Beslanin koulukaappauksessa ja Norjan tämänkesäisessä iskussa yhteensä. Tieliikenteessä kuolleita ei vain esitetä julkisuudessa minään traagisina moraalisina uhreina. Siten tämä ympäri vuoden jatkuva kammottava verilöyly ei liikuta sen suuremmin juuri ketään – ennen kuin arpa sattuu omalle kohdalle tai kerralla kuolee riittävän monta, jolloin uutiskynnys ylittyy riittävän isosti. Silti liikenteessä kuolleet ja kaikilla muillakin epäkiinnostavilla tavoilla kuolleet ovat täsmälleen yhtä kuolleita kuin terrorismin uhreina kuolleetkin.

Kolmanneksi: itse sanaa "terrorismi" käytetään julkisessa keskustelussa yleensä hyvin omituisesti ja niin, että sen merkityssisältöä rajataan mielivaltaisesti kattamaan omien näkemysten pönkittämisen kannalta tarkoituksenmukainen alue.

Esimerkiksi Jukka K. Korpelan pienehkön sivistyssanakirjan mukaan terrorismi on 'terrorin harjoittamista' ja terrori taas 'väkivaltaa, joka pyrkii herättämään pelkoa ja kauhua'. Esimerkiksi siitä, että terroria tapahtuisi vain rauhan aikana tai yhteiskunnallisissa normaalioloissa, ei puhuta mitään.

Jos tämän kaltaiset tavanomaiset sanakirjamääritelmät otetaan vakavasti, länsimaiden pahin yksittäinen terrori-isku toisen maailmansodan jälkeen oli itse asiassa yli 8 000 uhria vaatinut Srebrenican joukkomurha kesällä 1995, jonka pääarkkitehti Ratko Mladic saatiin äskettäin kiinni ja pantiin oikeuden eteen. Koska teko tapahtui osana sotaa, sitä ei vain mielletä terrori-iskuksi, jollainen se kuitenkin oli.