HS-raati: Outous on suomalaisen elokuvan valtti

Belgian televisiossa näytettiin taannoin elokuvaohjaaja Aki Kaurismäkeä käsittelevä tv-ohjelma, jonka dosentti Risto Volanen näki Brysselin-matkallaan. Ohjelman lopuksi juontaja sanoi tietävänsä Suomesta kaksi asiaa: että Suomessa tehdään hyviä elokuvia ja ettei hän koskaan matkusta sinne.

"Olemme vähän erikoisia, ja se kiinnostaa", Volanen analysoi. Kuten 60 prosenttia HS-raadin vastaajista, hän uskoo suomalaisen elokuvan menestykseen ulkomailla.

Suomalaisen fiktioelokuvan tasosta on keskusteltu sen jälkeen, kun dokumentti Miesten vuoro nostettiin fiktioelokuvien ohi Suomen ehdokkaaksi Oscar-kisaan.

Rajanveto dokumentin ja fiktion välillä on turhaa, sanoo päätoimittaja Saila-Mari Kohtala. Esimerkiksi kiitetty israelilaiselokuva Waltz with Bashir liikkuu dokumentin ja fiktion rajamaastossa.

Pienistä tuotantobudjeteista huolimatta esimerkiksi Jörn Donnerin Kuulustelu, Marja Pyykön Sisko tahtoisin jäädä tai Arto Halosen Prinsessa pärjäävät missä tahansa kansainvälisessä vertailussa, vakuuttaa kirjailija Claes Andersson.

Klaus Härön ja Saara Cantellin palkinnoille tulee varmasti jatkoa, uskoo professori Teivo Teivainen.

"Myös menneisyydestä löytyy liian vähälle huomiolle jääneitä helmiä kuten Tero Jartin Aapo tai Jari Halosen Aleksis Kiven elämä."

"Menestys ei tule mannerheimien tai sibeliusten näköiskuvilla vaan teoksilla, joissa on sisältöä ja sanottavaa", muistuttaa päätoimittaja Matti Kalliokoski.

Elokuvan taso on Suomessa niin hyvä kuin viisimiljoonaiselta kansalta voi odottaa, toteaa kirjailija Jyrki Kiiskinen:

"Tehokkaan tuki- ja tuotantojärjestelmän ansiosta täällä tehdään elokuvia jotka pärjäävät mennen tullen vertailuissa vaikkapa Pietarissa tehdyille elokuville."

Ei pidä vaatia, että tuottaisimme millään kulttuurin alalla yhtä paljon näyttäviä saavutuksia kuin vaikkapa ranskalaiset, huomauttaa professori Jaakko Hämeen-Anttila.

"Parhaat elokuvat tulevat tietysti paikoista, joissa käsikirjoittamiseen käytetään paljon rahaa, kuten Hollywoodista", arvioi toimittaja Tuomas Enbuske.

Suuren maailman elokuvayleisöjen voi olla vaikea sulattaa elokuvien omaleimaista suomalaisuutta, huomauttaa historiantutkija Mirkka Lappalainen.

Suomalaiselle tavalle ilmaista sosiaalisia suhteita tilan kautta ei ole laajalti ymmärtäjiä, eikä elokuvien synkkä yhteiskuntarealismikaan helpota urakkaa, täydentää neuvonantaja Juha Kuisma.

"Suomalaisessa elokuvassa lopen uupunut mies kantaa sateessa sangolla savea rakastettunsa haudalle ja taivaanrantaa täyttää mystinen mustuus."

Päätoimittaja Minna Tawast kummastelee, miksi suomalaisessa elokuvassa on niin vaikeaa yhdistää uskottavuus ja kerronnan imu.

"Monissa kotimaisissa tv-draamoissa on viime vuosina ollut nyansseja, hienoa dramaturgiaa ja omalakisia maailmoja. Miksi niitä näkee harvoin elokuvissa?"

Neljännes raadin jäsenistä ei pidä suomalaista elokuvaa kansainvälisesti riittävän korkeatasoisena.

Suomalaisessa elokuvassa uskotaan liiaksi eksoottisen ja myyttisen pohjoisuuden vetovoimaan, kritisoi professori Laura Kolbe.

"Lopputuloksena on ollut omalaatuinen filmillinen kokoelma erikoista erotiikkaa, folklorea, metsä- ja puskahuumoria, sosiaalista realismia tai suomalaista junttiahdistusta."

Suomi on aiheena niin tosi, ettei se taivu fiktioksi, sanoo professori Yrjö Juhani Renvall.

"Tylsyyden toistamisesta ei saa mestariteosta irti. Paitsi Aki Kaurismäki, mutta sekin on jo nähty."

Ajankohtainen sanottava näyttää olevan hukassa, toteaa professori Juha Sihvola. Hän kummastelee sitä, että Suomessa kärkielokuvia ovat Havukka-ahon ajattelijan ja Täällä Pohjantähden alla -elokuvien kaltaiset filmisovitukset.

Ulkopuolisen silmin suomalaisen elokuvan mielenmaisema voi usein tuntua vieraalta, arvelee professori Kari Enqvist.

"On kuin ainoa valttimme olisi outous."

HS-raati on Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kokoama yli sadan taiteen, tieteen ja median vaikuttajan joukko.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi