HS-raati: Yhteinen suru auttaa

Yhdessä sureminen suuronnettomuuden jälkeen on hyvä asia, katsoo 44 prosenttia HS-raadin vastaajista. Arveluttavana kollektiivista surua piti 26 prosenttia. Hieman alle kolmannes vastaajista ei ottanut kysymykseen kantaa.

Kysymyksiä kollektiivisen surun hyödyistä ja haitoista on herättänyt viime lauantaina Espanjan Málagassa suomalaisturisteja surmannut ja vammauttanut liikenneonnettomuus, kuten aiemmin Jokelan koulun joukkomurha, Kaakkois-Aasian tsunami ja Konginkankaan tieturma. Kollektiivisen surun piirteitä on ollut myös tunnettujen populaarikulttuurin hahmojen, viimeksi Jyrki Hämäläisen, kuoleman käsittelyssä.

Yhteisten surukokemusten yleistyminen osoittaa käsityksen ihmisen lähipiiristä ja omasta heimosta muuttuneen, katsoo professori Kari Enqvist.

"Tälläkin saralla on tapahtumassa globalisaatio: ihmiset identifioituvat yhä laajempaan ihmisryhmään. He kokevat yhteenkuuluvuutta ihmisiin, joita eivät ole koskaan tavanneet."

Enqvist myöntää, että tragedioiden uutisointiin liittyy viihteellisyyttä ja kaupallisuutta, mutta hän pitää niitä eräänlaisina oheisvahinkoina.

"Yhteisöt ovat aina surreet yhdessä, se on luonnollinen tapa lievittää myös omien menetysten aiheuttamaa ahdistusta", muistuttaa kirjailija Kaari Utrio.

"Hyvähän se on, että tällainen tuppisuu ja sulkeutunut kansa pystyy edes kollektiivisesti ilmaisemaan suruntunteitaan", katsoo kääntäjä Kristiina Rikman. "Kollektiivisesti surressa säilyy etäisyys ja anonymiteetti."

Eikö kollektiivinen suru kerro yhteisöllisyyden tarpeesta perinteisten sosiaalisten rakenteiden haurastuttua, kysyy Taideteollisen korkeakoulun rehtori Yrjö Sotamaa. "Kollektiivinen suru tarjoaa myös yksilöille ilmaista omaa sosiaalista merkitystään."

Kyky mukautua toisen ihmisen suruun on empatian peruslähtökohta, joka vahvistaa yhteisöä, toteaa professori Jaakko Hämeen-Anttila. "Lisäksi toisten suruun osanottaminen on myös terapeuttista."

"Pitääkö ihmisen osoittaa kustannuslaskelmalla kärsivänsä toisen ihmisen kuolemasta, ennen kuin hän saa oikeutetusti surra tämän poismenoa", kysyy Ilkan päätoimittaja Matti Kalliokoski. Hän ei usko, että kollektiivisen surun paheksuminen kiinnittäisi ihmisiä tiiviimmin omaan lähiyhteisöönsä. "Tunteettomuutta se kyllä lisäisi."

Kirjailija Sofi Oksanen muistuttaa, miten surua on jo entisaikoina käsitelty kollektiivisesti ja julkisesti muun muassa surupukeutumisen kautta. Surupukeutuminen oli Oksasen mielestä pakkosuremista, jos kuolleen poismeno ei henkisesti koskettanut.

"Kriisien käsittelystä on tullut julkinen näytelmä, jonka rooleihin kansan edellytetään mukautuvan. Käsikirjoituksen laativat viranomaiset ja kriisiterapeutit", arvioi professori Laura Kolbe. Hänen mukaansa yhdenmukaisen surun kokemisen paine ei anna tilaa yksilölliselle kokemukselle.

"Koska olemme kansana oppineet salaamaan tunteemme jopa itseltämme, tarvitsemme modernia itkijänaista; keltaista lööppiä ja kauhukertomusta", sanoo toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälä.

"Median korppikotkat kiertelevät ahneina raadon yllä, mutta silti haluamme jakaa surun tunteen", kuvailee kapellimestari Atso Almila.

Media voi häikäilemättömyydellään tärvellä kollektiivista surua. Tuoreena esimerkkinä "surupornosta" moni raatilainen piti Iltalehden lööppiä Málagassa kuolleen pikkutytön viimeisistä sanoista.

Kustannuspäällikkö Harri Haanpää pahoittelee, että surusta tehdään jakorasia. Kuvataiteilija ja kirjailija Hannu Väisäsen mielestä kollektiivinen suru ottaa liian helposti viihteen ja uskonnon paikan.

"Espanjan bussiturman uhreille ja omaisille ei missään vaiheessa annettu mahdollisuutta käsitellä suruaan yksin. Sitä ei saa takaisin", pahoittelee stand up -koomikko Lotta Backlund.

"Äärimmäisissä tunteissa piehtarointi turruttaa kohta yhteisöllisyyden ja se muuttuu kyynisyydeksi", arvelee professori Riitta Nikula.

Hyvinvointivaltion antiseptisessä kuplassa eläminen on vieraannuttanut suomalaisia ympäröivän maailman todellisuudesta, katsoo historiantutkija Markku Ruotsila. Siksi monet antautuvat hetkelliseen sijais- ja korvikesuremiseen.

"Keinotekoinen suru kun on surtu, on paljon helpompi palata omaan itsekeskeiseen elämään ja jättää todellisessa maailmassa päivittäin kärsivät oman onnensa ja/tai valtion byrokraattien nojaan."

Professori Ullamaija Kivikurun mielestä periaatteessa jokainen liikenne- tai luonnononnettomuudessa menehtynyt on kollektiivisen surun arvoinen.

"Kuka muistaa hirvikolareissa menehtyneitä, jäihin pudonneita, kylppäreissään liukastuneita tai niitä, jotka hitaasti ja epäromanttisesti ovat riutuneet hengiltä keskussairaaloiden ankeudessa", kysyy historiantutkija Mirkka Lappalainen. Hänen mielestään äkillisten joukkokuolemien kollektiivinen sureminen on varsin itsekästä surua oman elämän rajallisuudesta.

"Suremme itsemme tai läheistemme kaltaisia, näköisiä tai ikäisiä samalla kun myötätuntomme ei oikeasti riitä esimerkiksi siihen, että tekisimme päätöksiä, jotka vähentäisivät vaikkapa maailman äiti- ja lapsikuolleisuutta", pohtii Suomen elokuvasäätiön toimitusjohtaja Irina Krohn.

Toiminnaksi muuttunut järkytys on vastuullisen yhteiskunnan merkki, toteaa Espoon modernin taiteen museon EMMAn johtaja Markku Valkonen. "Milloin muuten vietämme hiljaisen hetken esimerkiksi Darfurin sodan uhreille ja milloin valtiovalta käyttää kaikki keinonsa kansainvälisen yhteisön painostamiseksi tositoimiin sodan lopettamiseksi?"

Korvikesurua ei pidä tuomita, jos se todella toimii korvikkeena, pohtii kuvataiteilija Silja Rantanen. Tosin hän pitää kreikkalaisia tragedioita uutislähetyksiä antoisampina korvikkeina.

Kirjailija Jyrki Kiiskisen mielestä tiedotusvälineissä spektaakkelimaiseksi paisuva suru voi estää ihmisiä kohtaamasta omaa todellisuuttaan.

"Siksi taide on intiimiydessään parempi kanava hakeutua peruskysymyksien äärelle kuin mediaspektaakkeli."

HS-raati on Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kokoama yli sadan taiteen, tieteen ja median vaikuttajan joukko.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi