HS-raati ei verottaisi urheilijan kukkaroa

Vancouverin olympialaisten mitalitavoite on jäämässä kauas, ja syyttävä kaukosäädin hakee syntipukkeja. Kun menestystä ei tule, herää kysymys, kannattaako tästä maksaa.

Yhteiskuntahan tukee huippu-urheilua veikkausvoittovaroilla, jotka jaetaan tieteen, taiteen, liikunnan ja nuorisotyön kesken.

Toisinaan on esitetty, että huippu-urheilijat pitäisi jättää sponsorituen varaan. HS-raadin enemmistö ei kuitenkaan kannata tätä ideaa. Vastaajista 64 prosenttia on sitä mieltä, ettei huippu-urheilun tukeminen ole rahan haaskausta.

Taidetta ja kulttuuria tuettiin viime vuonna noin 350 miljoonalla eurolla, liikuntaa 120 miljoonalla, josta huippu-urheilu sai suoraan noin 20 miljoonaa.

Kuten kapellimestari Atso Almila toteaa, taiteen ja urheilun ystävät on helppo saada tukkanuottasille.

"Kulttuuri on tärkeämpää kuin urheilu, koska aivot ovat tärkeämmät kuin muskelit", tokaisee kielentutkija Janne Saarikivi.

"Penkkiurheilu vie resursseja ja huomiota pois inhimillisesti merkittävämmiltä henkisiltä harrastuksilta", sanoo suomentaja Jukka Mallinen.

Suurin osa urheilutuen kannattajista piti vastakkainasettelua turhana.

"Huippu-urheilun ja kulttuurin tavoitteet ovat samat: kansallisen maineen kohottaminen, itseilmaisu ja nuorison innostaminen hyviin harrastuksiin", kolumnisti Johannes Koroma luettelee.

Huippu-urheilun tukemisen perinteisiä perusteluja ovat viihdyttävyys ja se, että se ylläpitää yhteisöllisyyden tunnetta ja kansallisidentiteettiä.

"Maailmantalous, veropolitiikka tai sosiaalinen oikeudenmukaisuus eivät herätä yhtä voimakkaita tuntemuksia kuin urheilijoiden uroteot. Edes oopperamusiikin huiput tai Duudsonit eivät yhdistä kansaa samassa mitassa kuin jääkiekko ja mäkihyppy", tutkija Juha Herkman sanoo.

Joidenkin mielestä kansallisen urheilun aika on ohi.

"Huippu-urheilulla on merkitystä vain kehitysmaan kansalliselle identiteetille, kuten Suomelle sata vuotta sitten. Nyt tilanne on toinen. Maan voimavaroihin suhteutettu liiallinen menestys on kehittyneelle valtiolle imagohaitta, osoitus junttiudesta", sanoo professori Kari Enqvist.

"Globaali markkinatalous hävittää kansallisvaltiot ja pitkällä tähtäimellä myös kansallistunteet. Huippu-urheilusta tulee formulamaista ja pyöräilymäistä merkkien ja tallien välistä kilpailua", semiootikko Vaula Norrena arvelee.

Hänen mielestään yhteiskunta ei kuitenkaan haaskaa rahaa urheiluun, muun muassa siksi, ettei kyse ole isosta summasta.

Sponsorituki suomalaisille urheilijoille on 50 miljoonan euron luokkaa. Vastaajien enemmistön mielestä kaupallinen tuki ei riitä.

"Huippu-urheilu on liian vakava asia jätettäväksi pelkkien markkinavoimien riepotettavaksi. Urheilijoiden on annettava keskittyä harjoitteluun ja suorituksiinsa, ei firmojen mannekiineina pyörimiseen", Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi sanoo.

Vastaajat näkivät myös, että urheilijoiden antama esikuva nuorille on yhteiskunnallisesti merkittävää. Toisaalta Antti Alanen huomauttaa: "Viime aikoina meillä ovat korostuneet huonot esikuvat."

Dopingkäryt saivatkin osan vastaajista epäilemään homman järkevyyttä.

"Tuen myöntöön erittäin ankarat doping-pykälät", esittää professori Juha Sihvola.

Lahden hiihtokisoja vuonna 2001 tosiaan pidettiin suurempana häpeänä kuin Vancouverin olympialaisia.

Raati vaatiikin rahojen vastineeksi vain rehellisyyttä, mitaleilla ei ole niin väliä.

"Huippu-urheilun ainoa mittari eivät ole arvokisojen mitalit. Jatkuva menestys urheilussa olisi uuvuttavaa kuin ruotsalainen musiikkiohjelma, jossa kaikilla on hyvä sävelkorva ja valkoiset hampaat. Vancouverin kompastelu on osa isoa tarinaa", toteaa päätoimittaja Matti Apunen.

Kirjailija Hannu Väisänen on häviäjien puolella.

"Mietin, miltä mahtaa tuntua huippu-urheilijasta, joka joutuu palaamaan kotimaahan epäonnistuneen keikan jälkeen ja pyytelemään anteeksi joka taholta."

HS-raati on Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kokoama yli sadan taiteen, tieteen ja median vaikuttajan joukko.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi