HS-raati kaipaa kulttuurin laadunvalvontaa

Valtion tukemien kulttuurilaitosten ohjelmiston laatua pitäisi arvioida nykyistä tarkemmin, katsoo 57 prosenttia HS-raadin vastaajista. Tiukempaa laadunarviointia vastustaa hieman alle kolmannes.

Keskustelua suomalaisen kulttuuripolitiikan linjasta on virittänyt Helsingin juhlaviikkojen entinen toiminnanjohtaja Risto Nieminen.

Kulttuurilaitos kadottaa usein vähitellen kriittisen teränsä, riskinottokykynsä ja innovatiivisuutensa. Se alkaa tuottaa aiempaa kaavaa toistamalla "kulttuurimakkaraa", pohtii ohjaaja Eero-Tapio Vuori.

"Tällaista tekemisen kulttuuria luonnehtii pelko, ei intohimo."

Laitoksia rahoitetaan usein alueellisin, kulttuuripoliittisin ja vanhoihin käytäntöihin nojaavin perustein, joilla ei ole mitään tekemistä ohjelmiston laadun kanssa, suomii museonjohtaja Berndt Arell.

Päätoimittaja Minna Tawast uskoo, että ohjelmistojen arvioiminen nostaisi keskusteluun senkin, onko mielekästä tukea puhtaasti kaupallisin perustein tehtyjä ratkaisuja.

Hyvin toteutettu arviointi voi olla yksi tapa paneutua sisältöihin, toteaa tutkija Leena-Maija Rossi. Hän muistuttaa, että itsenäisille taiteilijoille jatkuva arvioinnin kohteena oleminen on arkipäivää.

Kuvataiteilija Osmo Rauhala arvelee, ettei kulttuurivirkamiesten ammattitaito riitä arvion tekoon.

"Maailmalla kulttuuria arvottavat ostava yleisö, kriitikot, tukijat sekä kilpailu. Meillä vallitsee visio taiteesta valtion työläisenä."

Rehtori Paula Tuovinen harkitsisi eri aloille nimitettäviä ja säännöllisin välein vaihtuvia taidediktaattoreita, jotka arvioisivat laitosten toimintaa.

Toimittaja Minna Lindgren perustaisi Taiteen Laadunvalvontaviraston. Sen johtajaksi nimitettäisiin Risto Nieminen, kunhan hän palaa Suomeen Lissabonin-komennukseltaan. Sillä välin tehtävä hoitaisi kunnallispoliitikko Harry Bogomoloff, "jonka esittämä arvio Kalevi Ahon musiikista todistaa, että kuka tahansa pystyy ilmoittamaan, onko taide hyvää vai ei".

Taiteen arvioiminen on kolumnisti Johannes Koroman mielestä vaikeampaa kuin esimerkiksi yliopistojen arviointi, mutta "huolella arvioiduin mittarein" silti mahdollista.

Viestinnän tutkija Anu Kantola pelkää, että arvioinnin kehittäminen toistaisi tieteen arvioinnin virheet: arvioinnit vievät aikaa tieteen teolta ja ovat tuloksiltaan melko yhdentekeviä.

"Arvioinnin kohteet joutuvat keskittymään ministeriön suhteellisen mielivaltaisten mittareiden tyydyttämiseen todellisen luovan työn sijasta", maalailee professori Jaakko Hämeen-Anttila. "Laadunarviointi heikentää laatua."

"Miten olisi hymy- tai itkutarra teatterin, konserttitalon tai taidenäyttelyn ovessa", ironisoi professori Kari Uusikylä. "Jos sianlihan laatu voidaan tiedottaa asiakkaille, miksei taiteenkin?"

Taiteellista tasoa mittaavan "makuryhmän" perustaminen olisi vakava virhe, varoittaa kirjailija Claes Andersson.

"Epäonnistumiset ja väärät investoinnit kuuluvat oleellisesti taiteen tukemiseen!"

Tutkija Anna Rotkirch vierastaa raskaita arviointijärjestelmiä.

"Kulttuurissakin ihmiset tarvitsevat edes jossain vaiheessa säännöllistä kuukausipalkkaa ja mahdollisuutta syventyä, eikä pomppimista projektista toiseen."

Lisääntyvä arviointibyrokratia johtaa ennen pitkää ennakkosensuuriin, ennustaa historiantutkija Markku Ruotsila. Kulttuurilaitosten alistamista poliittiseen kontrolliin varoisi myös filosofian tutkija Tommi Uschanov.

Jos "laatua" pidettäisiin jaon kriteerinä, siitä hyötyisivät eniten kuppikuntaisuus ja kulloinkin muodissa olevat asiat, sanoo ympäristökirjailija Juha Kuisma.

"Ei meillä juuri monipuolisuuteen, epäsovinnaisuuteen, avantgardeen tai anarkiaan yllyttävää arviointia havaitse", tokaisee professori Ullamaija Kivikuru.

Tiukka arviointi on paikallaan, jyrähtää ohjaaja Atro Kahiluoto. "Kunhan minä olen se henkilö, joka arvioinnit suorittaa."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi