HS-raati patistaa kulttuuriväkeä politiikan pariin

Osallistuva taide houkuttelee, mutta historian jäljet pelottavat.

Suomalainen kulttuuri tarvitsee poliittista herätystä, sanoo 48 prosenttia HS-raadin vastaajista. Päinvastaista mieltä on 38 prosenttia.

Uusi vasemmistolaisten taiteilijoiden ja kulttuurityöntekijöiden toimintaryhmä Vatak on herättänyt keskustelua politiikan ja kulttuurin suhteesta ja taiteen yhteiskunnallisesta sisällöstä. On myös kysytty, pitäisikö kulttuuriväen muillakin aatesuunnilla ryhtyä poliittiseen yhteistoimintaan.

Yksilöllisten spektaakkelien maailmassa olisi tilaa "vanhalle politiikalle", jossa tavoitellaan järjestäytyneellä yhteistoiminnalla yhteistä hyvää, pohtii tietokirjailija Petri Merenlahti. Hänen mielestään se olisi sekä vasemmiston että oikeiston etu.

"Ehkä Suomessa olisi jo ohi aika, että 1970-luvun ylipolitisoitumista voi käyttää alibina yliyksityiseen, siihen, että ei tarvitse tehdä mitään", toivoo ohjaaja Katariina Numminen.

Kirjailija Arno Kotron mielestä hinta 70-luvun "dogmaattisesta ylipoliittisuudesta ja taistolaisidiotismista" nousee liian korkeaksi, jos se saa kulttuuriväen varomaan poliittisuutta vielä nytkin, kun taiteen yhteiskunnallisia kannanottoja todella tarvittaisiin.

Politiikka voitaisiin kuitenkin ymmärtää avarammin kuin perinteisellä vasemmiston ja oikeiston akselilla, penää tutkija Leena-Maija Rossi.

Poliittinen keskusta ja oikeisto ovat turhaan antaneet vasemmiston mellastaa lähes yksinään kulttuurialalla, moittii johtaja Heikki Hiilamo. Hän arvelee, että myös porvaripuolueiden aatteista voisi ammentaa taidetta ja kulttuuria, joka herättäisi ajatuksia myös yhteiskuntakritiikkinä.

Kulttuuri tarvitsee poliittista herätystä, ja herätä pitäisi myös usein laumahenkiseen totalitarismiin sortuneen vasemmiston, piikittelee professori Juha Sihvola.

"Epäilen, että tämän päivän uus- ja poststalinistit eivät ole yhtään aikaisempien sukupolvien edeltäjiään kummempia", hän jatkaa.

Suomessa on sosiologi Anna Kontulan mielestä vähän porvaritaiteilijoita ja oikeistointellektuelleja, koska "rahan ja tehokkuuden palvonnasta on vaikea tehdä mitään kovin älyllistä tai koskettavaa".

"Tilanne on nyt aivan toinen kuin silloin, kun oikeistopolitiikalla oli vielä joitakin muitakin sisältöjä kuin lompakko."

Taiteella ei voi olla muuta olemassaolon oikeutta kuin yhteiskunnallisuus ja poliittisuus, linjaa tutkija Annamari Vänskä. Hän pitää ongelmana, että taiteen ja kulttuurin poliittisuuden katsotaan usein viittaavan pelkästään vasemmistolaisuuteen.

"Porvarillisuus on aikamme suuri kertomus. Kulttuurielämämme on jo niin porvarillisuuden läpitunkema, ettei sitä edes pidetä ideologisuutena vaan epäpoliittisuutena", Vänskä väittää – ja käyttää esimerkkinä Sofi Oksasen "neuvosto- ja vasemmistolaisvastaisena" pitämänsä Puhdistuksen suursuosiota.

Yliasiamies Antti Arjava huomauttaa, että vasemmistolainen taide on nykyisin melko suppean piirin kulttuuria, joka ei kokoa massoja vanhojen työväenmarssien ja -laulujen tapaan.

"Onko siis niin, että nykyään oikeistolainen taide on vähävaraisen ja vähän koulutetun kansan toiveiden mukaista, vasemmistolainen taide ei?"

Jäljet pelottavat, toteaa 1970-luvun taistolaista kulttuuriherätystä muisteleva kolumnisti Johannes Koroma.

"Kulttuuripoliittiset esitaistelijat ovat uskoneet oman aatteensa ja asiansa ylivoimaisuuteen, joka on johtanut muiden väheksyntään ja syrjintään."

Historia osoittaa politisoituneen taiteen kivettyvän ontoksi demagogiaksi, myötäilee professori Kari Enqvist.

"Näin kävi Neuvostoliitossa, natsi-Saksassa ja Maon Kiinassa. Näin kävi 70-luvun Suomessa."

Taiteesta ei voi tehdä paperikukkaa poliitikkojen rintapieleen, varoittaa kirjailija Sirpa Kähkönen.

Politiikan asialistan mukaan ohjautuva kulttuuri on usein tylsää, huomauttaa kielentutkija Janne Saarikivi – vallanpitäjien myötäilyn lisäksi silloin, kun kulttuuri suuntautuu krampinomaisesti päätöksentekijöitä vastaan.

"Yhteiskunnan paksu ydin saa siis vastaisuudessaankin yhteiskuntakriittiset sanomansa Jaakko Tepolta, Junnu Vainiolta ja heidän seuraajiltaan, jotka eivät salonkien keskusteluihin osallistu."

Taiteilijan tehtävä on esittää väitteensä maailmasta eikä sitoutua minkään ryhmän kollektiivisiin näkemyksiin, linjaa kirjailija Johanna Sinisalo.

Taide ja politiikka ovat hedelmällisimmässä vuorovaikutuksessa, kun taide ärsyttää politiikkaa ja politiikka ällistelee taidetta, sanoo semiootikko Vaula Norrena.

"Jos taiteen ja politiikan välillä ei ole kitkaa, ollaan hedelmällisyyden kannalta mahossa tilassa."

Taiteen ja politiikan hedelmällinen vuorovaikutus on delikaatti käsite, muistuttaa kirjailija Juha Seppälä.

"Pahimmillaan taiteilijoista saatuja kemikaaleja on käytetty maan lannoittamiseen."

HS-raati on Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen kokoama yli sadan taiteen, tieteen ja median vaikuttajan joukko.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi