Älä polje vaan pyöritä

Sunnuntaipyöräilijän kaksi yleisintä mokaa on, että satula on liian korkealla ja polkimia runtataan alas.

Sehän on vanha kolmivaihteinen naisten pyörä! Olisin odottanut, että Suomen Pyöräilyunionin harrastevastaava Pekka Sirkiä tulisi kalliilla fillarilla. Sirkiä on pyöräillyt aktiivisesti yli 30 vuotta.

"Tykkään ajaa kaupungissa naisten pyörällä. Jos kaatuu, ei kolhi itseään runkoputkiin vaan pääsee sukkelasti hyppäämään pois pyörän päältä", Sirkiä perustelee.

Näin hän haluaa korostaa, ettei pyöräily ole välineurheilua. Sen sijaan ajoasento kannattaa pyöräilykauden alussa tarkistaa.

Sirkiä on luvannut katsoa, ovatko pyöräni säädöt kohdallaan ja ajanko oikein. Käy ilmi, että "virheeni" ovat niitä kaikkein yleisimpiä.

Eniten ajoasentoon vaikuttaa satulan korkeus. Monella satula on liian korkealla, jolloin alaselkä kipeytyy pitkillä lenkeillä.

Sirkiä tarkistaa korkeuden pyykkinarun pätkällä. Pyöritän polkimen oikealla jalalla kello kolmeen, siis korkeussuunnassa puoliväliin. Sitten katsomme nouseeko pyykkinaru polkimella olevalta päkiältäni suoraan ylös polveni kohdalle. Naru on vinossa.

Lasken satulaani pari senttiä. Nyt naru nousee suoraan.

Satulan korkeutta voi arvioida myös ajaessa. Jos istuessa keinuu paljon puolelta toiselle, satula on liian korkealla.

"Jos satula on liian matalalla, sen huomaa nopeasti, sillä polvet kipeytyvät."

Lähdemme ajamaan lenkkiä.

"Ihan hyvältä näyttää, ranteet ovat suorana ja hartiat rennosti."

Yksi asia on kuitenkin pielessä: poljen jalkaterän keskiosalla enkä päkiälläni.

Kun päkiä on polkimella, nilkka on paremmin mukana pyöritysliikkeessä. Se antaa menoon lisää vauhtia ja on parempi nilkalle.

Sitäpaitsi pyöräilyharrastajat eivät puhu polkemisesta vaan pyörittämisestä.

"Kaikkein huonoin tekniikka on runtata poljinta alas."

Mitä sulavampi eli pyörittävämpi jalkojen liike on, sitä enemmän liikkeessä on tehoa – siis kovempi vauhti vähemmällä rasituksella.

Pitkille lenkeille Sirkiä suosittelee polkimeen lukittavia pyöräilykenkiä, joilla pyörittäminen on tehokkainta.

Kaupunkiajossa ohjaustanko kannattaa pitää aika korkealla.

"Kaupungissa voi istua pystyasennossa, jolloin on helppo tarkkailla liikennettä. Pitkillä matkoilla pystyasento käy raskaaksi, joten osa kehon painosta kannattaa jakaa ohjaustangolle säätämällä tankoa alemmaksi."

Tärkeintä on, että asento tuntuu rennolta.

Ohitamme tusinan lenkkeilijöitä, joiden joukossa on pari tuhtia miestä. En tiedä huomaako Sirkiä heidät, mutta ainakin hän intoutuu mainostamaan lajiaan.

"Pyöräily rasittaa vähemmän niveliä kuin juokseminen, ja siksi se sopii hyvin ylipainoisille."

Jyrkän mäen lähestyessä Sirkiä neuvoo lisäämään vauhtia. Vaihde kannattaa vaihtaa kevyemmäksi heti mäkeen tultaessa. Tavoite on, että polkimien kierrosnopeus pysyy lähes samana koko ajon ajan, tasaisella ja mäissä.

Lenkin lopuksi Sirkiä sanoo jotain hämmentävää.

"Onhan pyöräily lopulta aika tylsä laji."

Siis häh, eihän hänen noin kuulu sanoa!

"Jos tekee yksin pitkän lenkin ja pyörittelee omia ajatuksia, se voi olla ahdistavaa. Porukassa matka kulkee joutuisasti jutellessa."

Vastatuleen ajaminen yksin on raskasta, mutta ryhmäajossa edellä olevat suojaavat tuulelta. "Porukassa vauhti säilyy nopeana."

Kirjoitusta varten on haasteltu myös fysioterapeutti Juha Parikkaa ja kilpapyöräilijä Jaakko Tanskasta. Lähteenä on käytetty Ilkka Järvimäen Pyöräilijän kunto-opasta (Otava, 2011).

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi