Anteeksi, että kiusasin

Koulukiusaaja tajuaa tekonsa usein vasta aikuisena. Lukijat kertovat, miksi kiusasivat. Koonnut: Viivi Virtanen

"Kiusasin ala-asteella, koska olin kateellinen. Kahta tyttöä potkin, tönin ja jätin ulos leikeistä, koska heillä oli sisko, jota minulla ei ollut. Yksi poika joutui huonoon valoon vanhempiemme keskinäisen riidan takia. Pidin kiusaamista oikeutettuna, koska vanhempani olivat leimanneet pojan perheen.

Todelliset syyt kiusaamiseen olivat heikko itsetuntoni, vallanhalu, selittämätön seikkailunhalu ja huomion hakeminen. Syy ei ollut kiusatun persoonassa tai epävarmuudessa.

Olen kiitollinen aikuisille, jotka puuttuivat kiusaamiseen. Silloin tajusin tekeväni väärin toisia kohtaan. Jotkut opettajat katsoivat vain vierestä."

Aikuinen nainen

"Koulussa on hierarkia. Ajattelin, että kiusaajana en ole ainakaan sen alimpana. En suostunut uhrin rooliin, sillä selkkaus opettajan kanssa oli parempi vaihtoehto kuin muiden oppilaiden sääli.

Usein kiusaaminen on vain ajanvietettä ja pitkästymisen torjuntaa, eikä kiusaaja itse tajua tekojaan. Kyse on teini-ikäisten empaattisuuden puutteesta."

Mies, 35

"Olin häirikkö, klovni ja koulun kovin jätkä. Kiusasin yläasteella kaikkia: opettajia, luokkakavereita, vastaantulevia. Tein yhden tytön koulunkäynnistä helvettiä, koska hän oli vasikoinut olemattoman asian vanhemmilleen. Erään toisen kiusaamani tytön äiti soitti minulle kotiin, enkä kiusannut tyttöä enää.

Porukassa keksimme älyttömyyksiä, kuten kiinanpommien laittamisen opettajainhuoneeseen.

Toimiimme ei puututtu, ja se ruokki huutelua. Tarkkailuluokan opettaja oli ainoa, joka piti kuria. Törttöilyistä jouduimme rinnuksista seinälle.

Kiusasin, koska kouluaika oli turhauttavaa. Pidin itseäni älykkäänä. Kokeista sain ysejä. Rauhoituin, kun rehtori ja luokanvalvojani puhuivat minulle kuin vertaiselleen. He kertoivat minun häiritsevän koko koulun toimintaa.

Olen miettinyt, että pyytäisin anteeksi ihmisiltä sitä helvettiä, jonka he joutuivat kokemaan."

Asennevammainen

"Yläasteella pelkäsin kuollakseni joutuvani ulos kaveripiiristä, 'sporttiryhmästä'.

Ryhmässä oli taitava manipuloija, jonka suosiosta kilpailtiin. Hän päätti, ketkä piiriin kuuluivat. Tuntui parhaalta pitää yllä järjestelmää, jossa joku toinen oli potkittavana. Sporttiryhmän sisälläkin kiusattiin yhtä oppilasta. Hän sieti sitä, koska oli parempi olla ryhmässä kuin sen ulkopuolella.

Puolustuskyvytön ei kelpaa nuorelle kaveriksi vaan herättää vain enemmän aggressioita."

Jarkko

"Olin menettänyt isäni juuri ennen kuin muutimme Ruotsista takaisin Suomeen. Pienessä kylässä isäni kuolemasta juoruttiin ja perhettäni ylenkatsottiin, koska olimme muka rikkaita ruotsalaisia. Aloin kiusata, koska muuten olisin ehkä itse joutunut kiusatuksi.

Hain huomiota, koska neljän lapsen leskiäitini ei ehtinyt sitä antaa. Kiusasin heikompia lumipesuilla ja kastelemalla heidän kenkänsä. Kirjoitin myös raakoja haukkumiskirjeitä.

Tuntui hyvältä, kun opettajat tai uhrien vanhemmat soittivat äidilleni kolttosistani. Sain huomiota.

Olen miettinyt, että pyytäisin kirjeitse anteeksi kiusatuilta.

Omanarvontunnon säilyttääkseen joutuu käyttämään välillä koviakin keinoja."

Nimetön

"Halusin olla yksi niistä, joilla oli uusia vaatteita ja rinnat, joita puristella. Mutta olin opettajan tyttö, äitini teki vaatteeni, eivätkä rintani kasvaneet.

Olin isäni kyydissä, ja auto oli täynnä lapsia. Osoitin tiellä kävelevää luokkatoveriani ja vitsailin hänestä. Muut nauroivat. Isäni suuttui ja lopetti heti puheeni.

Aikuisena ymmärsin, että luokkatoverillani oli Aspergerin oireyhtymä.

Kerran sidoimme vähän erikoisen leikkitoverimme puuhun ja piiskasimme häntä kuusenoksilla. Kadun sitä."

Jopo

"Olin koko ala-asteen tukioppilaana ja puolustin cp-vammaista poikaa kiusaajilta. Samalla kiusasin muita tiedostamattani.

Syrjin mielestäni ällöttäviä: haisevia, epäsiistejä tai muuten 'hassuja' oppilaita.

Porukassa keksimme, että yksi luokkatoverimme on eläinmäinen ja kirjoitimme hänestä nimityksiä tauluille ja pulpettiin. Pojan perään huudeltiin, vaikka hän oli ihan tavallinen: normaalipainoinen ja siististi puettu.

Yläasteella syrjin ja nimittelin paria tyttöä armottomasti.

Eräänä päivänä rehtori tuli pitämään luokallemme saarnaa, jossa hän otti kiusaamisen puheeksi. Silloin tajusin, että minähän kiusaan! Minua alkoi hävettää niin, että pyysin kiusaamiltani luokkakavereilta anteeksi koko luokan edessä.

Usein unohdetaan, että kiusaaja ei ymmärrä aiheuttavansa ääretöntä mielipahaa.

Olen suuresta perheestä, ja ronski vitsailu kuuluu meillä 'perhekulttuuriin'."

Vilijonkka, 31

"Kiusaaminen oli huvia, johon opettajatkin osallistuivat. Kiusatut olivat yleensä ihan tavallisia. Ehkä pukeutuminen, ääni, hiusmalli, perhetaustat tai syrjäänvetäytyvä käytös laukaisi kiusaamisen.

Silloin en osannut pitää sitä pahana.

Kiusatut olivat koko koulun tiedossa. Ujot oppilaat nousivat muiden silmissä uudelle 'tasolle', jos uskalsivat letkauttella kiusatulle.

Kiusaaminen loppui lukioiässä."

Tapio

"Kävin kansakoulua 1950-luvulla. Kuljin koulumatkan eräiden veljesten kanssa. Tönin tai heittelin heitä lumihankeen, mutta en käsittänyt tekojani kiusaamiseksi.

Yllätyin suuresti, kun eräänä pakkasaamuna veljesten isä toi hevosella maitotonkkia tien varteen ja sanoi: 'Jos et heti lopeta meidän poikien kiusaamista, hirtän sinut munista puuhun.'

Lopetin kiusaamisen siihen paikkaan."

Kerrasta poikki

"Muutimme jatkuvasti kouluaikanani, eikä minulla ollut pysyviä kavereita. Olin aina 'se uusi tyttö'.

Ala-asteella halusin muillekin huonon olon. Olin koulun pelätyimpiä.

Toisella luokalla muutimme taas, masennuin, enkä yrittänyt saada kavereita. Minusta tuli kiusattu.

Pahinta on, ettei minulle kerrottu, etten ollut syypää muuttoihin.

Kiusaajille haluan sanoa: ette tiedä, kuinka rikki saatte toisen sisältä."

Häpeän vaikka tiedän

"Lapsena tekemäni kiusa on hävettänyt minua koko elämäni ajan. Lähdimme kansakoulussa luontoretkelle. Joukossa oli hiljainen tyttö, Outi. Hänellä oli kasvoissaan joitain näppylöitä. Huusin hänelle: rupinaama, rupinaama! Outi alkoi itkeä, ja minä hiljenin.

Hannu-poika puolusti Outia ja torui minua päättäväisesti. Ällistyin, enkä osannut pyytää anteeksi. Toivonkin, että sallimus soisi Outin tämän lukevan. Ritarillisesta Hannusta tuli ihailemani ihminen."

Irene, 75

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi