Ensimmäinen vapaa vuosi

Toimittaja Kirsikka Moring jäi eläkkeelle 42 työvuoden jälkeen. Hän halusi elää toimettomuudessa ja muuttua uudeksi ihmiseksi, mutta mitä tapahtui? Teksti: Kirsikka Moring

Tammikuu 2010

On vuoden ja vuosikymmenen ensimmäinen aamu. Pää nousee tyynyltä hitaasti ja raskaasti. Keskellä eteistä on eilisistä läksiäisjuhlista kotiutunut iso lahjakassi, jossa näkyy päällimmäisenä adressi ja kunniamerkki. Ei sentään keinutuolia.

Ympärilläni on hujan hajan töistä tuomiani laukkuja, jätesäkkejä, kirja- ja paperiröykkiöitä. Juri Gagarin -kalenteri. Ensi-iltakengät. William Shakespearen ja Friedrich Schillerin kootut. Haastattelunauhalla keskustelevat Vivica Bandler ja Jouko Turkka. Käteen osuvat ottamani kuvat Siperian jättimäisestä öljytuhosta.

Menneet tapahtumat virtaavat kotini lattialla. Istun niiden keskellä ja itken vuolaasti. Itken ikävästä, kauhusta ja helpotuksesta.

Elämässäni on tapahtunut lopullinen käänne. Olen hyvästellyt työkaverini. Missä ovat nyt heidän olkapäänsä? Olen jättänyt hyvästit unelmatyölle, jota ehdin tehdä 42 vuotta.

Eläkkeellä on rakennettava uusi minuus. Pitää suunnitella, miten täyttää aika ja tila, jota hallitsi vuosi vuodelta tiukkarytmisempi lukujärjestys.

Uusi elämä, tule ja näytä mahdollisuutesi!

En ole vanha, vaikka uutisissa sanotaan kuusikymppisistä, että "vanhus kompastui raitiovaunun alle".

Eläkemiljoonat menevät muille, mutta minussa on silti kansantaloudellinen mahdollisuus, jonka joku on kyllä havainnut.

Olen matkatoimistojen suosikki. Luukusta tulvii mainoksia, joissa minua etunimeltä kutsuen houkutellaan makaamaan Karibialla risteilevän loistoaluksen kannelle.

Ne eivät tiedä, että eniten maailmassa inhoan kannella makailua. Eläkeläismainokset ovat jo vuosia käskeneet minun muuttaa Espanjaan.

Miksi? Olen lumen ja jään lapsi. Myykää ne palmut muille.

Kesä 2010

On kuuma kesä, ehkä kuumempi kuin yksikään työvuosina kesälomilla viettämäni. On kulunut puoli vuotta.

Maailmanjärjestykseni on syntynyt uudelleen ja olen huomannut, että elämässä on muitakin päämääriä kuin huomisen lehti.

En tosin ole menettänyt uteliaisuuttani, joka teki minusta toimittajan, eikä ensirakkauteni ole hiipunut. Teatteri on mielestäni yhä taiteista rikkainta.

Keväällä alkoi tulla – työtarjouksia. Huomaan olevani "töissä", mutta työ tarkoittaa eri asiaa. Aamuisin herätyskello ei pirise pisteliäästi: nouse ja suorita! Työ on nyt elämäntapa, ajatustapa, olemisen tapa. Se on vapaaehtoista. Kuulostaa antiikin kaupunkivaltiolta, utopialta, jossa työnjako oli huippuunsa kehitetty ja työn määrä minimoitu.

Kalenteri täyttyy: vapaaehtoistyötä avustusjärjestöissä, hommia valtion taidehallinnossa, keikkoja Teatterilehdelle, Työväen Näyttämöpäiviä. Loppukesästä istun aamusta yöhön Kansallisteatterin vintillä yli 30 asteen liikkumattomassa kuumuudessa. Seuraan, miten Kristian Smeds rakentaa Mr. Vertigoaan.

Työ palkitsee, muttei pullista pankkitilejä. Nokkelampi nykyeläkeläinen käyttäisi päivänsä pörssipeleissä.

Eläkeläisyys on turbulenssissa. Ennen "ikäihmiset" viettivät aikansa terveysasemien jonoissa. Nykyään he vesijuoksevat, lumikävelevät tai jäätikkökiipeilevät.

Ennen vaihtoehtoja oli kaksi. Sai joko tuupertua saappaat savessa tai kuorsata verkkokeinussa.

Varokaa ikärasistit! Luen lehtiä eri silmin. Brasilian vastavalittu naispresidentti Dilma Rousseff on 63. Sauli Niinistöstä, 62, puuhataan uutta nuorekasta presidenttiä. Yritysjohtaja tai professori se ja se, 67. Paras on nigerialainen Sulaiman, jonka sängyn alta löytyi 254 kannabissäkkiä, 114 vuotta.

Annan itselleni luvan olla parempi, lahjakkaampi ja taitavampi kuin ikinä ennen. Kokemus ja tieto ovat kasaantuneet minuun. Ikäluokkani on kasvanut aikuiseksi, eikä kukaan tiedä, mitä se vielä keksii.

Haluan avaruuslennolle tai yksinpurjehdukselle maapallon ympäri. Liityn Facebookiin (kuten kaikki eläköityneet kollegani) ja Twitteriin ja perustan erilaisia kansojen ja kielten pelastusryhmiä.

Kun oma äitini ja isäni olivat eläkkeellä, he kirjoittivat kirjeitä ja toimittivat sukusanomia.

Tietotekniikka on mullistanut eläkeläisyyden. Kirjeet ovat vaihtuneet on-line-väittelyihin. Vaarit feisbuukkaavat ja bingot autioituvat.

Tammikuu 2011

Vuosi vaihtuu Tallinnassa, yhdessä Euroopan uusista kulttuuripääkaupungeista. Täällä ovat kaikki kiinnostavat Itämeren alueen teatterintekijät!

Viime vuosi opetti rentoutta, impulsiivisuutta ja suunnitelmataloutta.

Omia hautajaisiani en kuitenkaan suunnittele. Se kuulostaa puberteettiselta.

Istun mieluummin poron vetämässä ahkiossa matkalla kohti näkymättömän valkeaa horisonttia. Jossain on kotakylä, ystävät, tulen lämpö. Elämää ei määrää työaikalaki vaan hengissä selviäminen. Viisautta on ruokkia tulta.

Olen palkinnut rohkeuteni hypätä oravanpyörästä. Toteutan oikeasti asioita, joista uneksin.

Ensimmäiseksi palasin talviseen Siperiaan, Jamalille, nähdäkseni, oliko se unta vai totta. Nämä viidenkymmenen asteen pakkaset, nenetsien ikiviisaus ja porojen kauneus. Oli pakko myös ottaa selvää, miten, miksi ja kuka tappoi Amerikan intiaaniheimoja sukupuuttoon. Road 66 kapeni vuoristopoluiksi.

Olen oppinut rohkeutta. Kun ei ole työnantajaa, kukaan ei suunnittele puolestani työn ja vapaa-ajan vaihtorytmiä ja päivien sisältöä.

Koko elämänsä saa etsiä pistettä, josta syntymässään lähti loittonemaan. On ollut pakko kaartaa ja kiertää laajenevassa kehässä maailman laitoja osatakseen kotiin.

Pitkä, pitkä putki on takana. Koulu, opinnot, työelämä – aina muiden sanelemin sopimuksin. Vihdoin maailma on auki, ja miten keskeneräinen se onkaan.

Yhtenä päivänä kuljen Rautatieasemalle, ja ohitan kutsuvasti valaistun entisen työpaikkani. Sisällä juoksentelevat entiset työtoverini. Sataa isotähtistä lunta, joka peittää menneiden askelten jäljet. Kaikki suunnat ovat valittaviksi vapaat.

Kirsikka Moring työskenteli

Helsingin Sanomien teatteritoimittajana ja -kriitikkona vuosina 1968–2010.

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi