Hahmoton aika

Joku hahmottaa ajan janana tai ympyränä, joku kalenterin sivuina. Mutta onko aika pirstoutumassa?

Vuonna 1958 kirjailija Antti Hyry vertasi novellissaan Odotus aikaa kärryihin, joita veti vakaa hevonen. Elämä oli kärryjen rinnalla ryntäilevä koira, joka välillä ehti edelle ja välillä jäi jälkeen kaivamaan koloa.

Voi kunpa näin olisi vieläkin! Hyry kuvasi leppoisaa maatalousyhteiskunnan aikaa.

Nyt aika on juna, josta myöhästyy aina. Voimme vain tilata taksin ja hoputtaa kuskia ajamaan junaa kiinni minkä koneesta lähtee. Lapset ja väitöskirjat tehdään taksin takapenkillä sikäli kuin päällekkäiset työprojektit antavat myöten.

Edelleen on kuitenkin luontevaa ajatella Hyryn tavoin, että on olemassa jokin tasaisesti etenevä fysikaalinen aika, jota ei voi pysäyttää, ja oma henkilökohtainen käsityksemme ajan kulumisesta.

Filosofi Sami Pihlströmin mukaan ihminen on siitä omalaatuinen olento, että hän suuntautuu koko ajan kohti tulevaa.

"Martin Heideggerilla on tämä ajatus, että ihmiset elävät nykyhetkeä edellä, ja että tästä heille tulee huoli", Pihlström sanoo.

Useimpia länsimaisia filosofeja yhdistää se, että he pitävät aikaa lineaarisena, täältä jonnekin eteenpäin suuntautuvana ilmiönä. Sitä sopii vähän ihmetellä, tiedetäänhän, että esimerkiksi hindulaisille aika on syklinen: samat ilmiöt toistuvat yhä uudelleen.

Hindulainen aika on ympyrä tai spiraali.

Kymmenisen vuotta sitten kuollut brittimatemaatikko Gerald James Whitrow kertoi kirjassaan Ajan historia, mistä länsimaiden lineaarinen aikakäsitys juontaa juurensa.

Antiikin kreikkalaiset tajusivat Egyptin pyramideja katsoessaan, että elämää oli ollut ennen heitäkin. Siihen asti menneisyyttä oli pidetty myyttisenä tilana, mutta kreikkalaiset alkoivat ajatella, että se oli ollut yhtä todellinen kuin heidän omakin aikansa. He keksivät historian.

Tulevaisuuden keksi persialainen lammaspaimen nimeltä Zarathustra. Hän julisti lopun aikojen koittavan pian, ja tämän tulevaisuuteen katsomisen tavan omaksui eri muodoissa kolme uskontoa: juutalaisuus, kristinusko ja islam.

Näin aika venyi sellaiseksi janaksi, joksi moni meistä sen mieltää.

Jos janan pää tuntuu lähestyvän entistä nopeammin, syy voi olla siinä, että yhteiskunta on muuttunut.

Vielä 1200-luvulla Euroopassa elettiin luonnon syklien mukaan. Vuosi, kuunkierto ja päivä ovat päätyneet kalentereihimme lähes sellaisinaan. Kun ensimmäiset mekaaniset kellot keksittiin 1200-luvun lopulla, ne kuitenkin pantiin mielivaltaisesti jakamaan päivä 24 tuntiin.

Ensin kellot tulivat luostareihin, mutta teollisen vallankumouksen myötä ne yleistyivät, ja maallikotkin alkoivat pitää ajan tuhlaamista pahana. 1800-luvulla joutenololle piti keksiä uusi nimi: vapaa-aika.

Yhteiskuntatieteilijä Jussi Vähämäen mukaan nyt selkeä jako työ- ja vapaa-aikaan on hävinnyt, koska työ on yhä enemmän aineetonta. Aikaa ei saisi silti vieläkään tuhlata. Kiireemme voikin johtua tästä.

Toisaalta ajan katoaminen voi johtua työvälineistä, jotka pilkkovat työn irrallisiksi prosesseiksi ja sitovat kaiken huomiokykymme.

"Kiireisyys alkoi näkyä erilaisissa työelämän tilanteen kartoituksissa 1990-luvun puolivälin jälkeen eli heti kun uusi tekniikka, kuten tietokoneet, otettiin käyttöön varsinaisen tuotantotalouden tasolla", Vähämäki kertoo.

Vaikka ajasta on tullut pirstaleista, useimmat meistä hahmottavat sen jossakin muodossa. Edes kaikki samassa yhteiskunnassa elävät eivät näe sitä kuitenkaan samalla tavalla.

Kun ihmisiä pyytää piirtämään käsityksensä ajasta, joku piirtää kellon, toinen kalenterin, kolmas päällekkäisiä viivoja. Joku puolestaan ei piirrä mitään, koska näkee ajan lähinnä irrallisina kohtauksina.

Minun aikani on laaja ympyrä, joka roikkuu entisen kotitaloni pihan yllä idän suuntaan. Joulu oli ympyrän laella, ja nyt laskeudutaan hitaasti myötäpäivää kohti kesää.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi