Harhailevia ajatuksia kesyttämässä

Aivobic kehittää läsnäolon taitoa ja keskittymiskykyä.

Tänä iltana jätän kuntojumppani väliin. Suuntaan samaan kuntokeskukseen kuin jumppatunnillakin, mutta fyysisen rääkin sijaan lähden hakemaan rauhoittumista. Olen kuullut, että aivojen aktivointilaji Aivobic opettaa tiedostamaan toimintansa joka hetki.

Ruuan hotkinta lehteä selaillen ja kännykkää näpytellen on yksi esimerkki siitä, kuinka elämme alituisesti irrallaan tästä hetkestä.

Mihin ne avaimet taas joutuivat -syndroomasta voi päästä eroon. Kyse ei ole huonosta muistista, vaan kehnosta keskittymisestä.

Alkurentoutuksessa ohjaaja Christoffer Westerlund kehottaa meitä hengittämään syvään. Polvi- tai risti-istunnassa vedämme ilmaa palleaan, pidätämme ja hengitämme ulos. Muutaman minuutin kuluttua aloitamme varsinaiset harjoitukset. 45 minuutin ajasta ne vievät parikymmentä minuuttia.

Aivobicissa kukin kulkee mielessään lukusarjoja edestakaisin. Asento on vapaa, ja käyn makuulle. Suljemme silmät. Taustalla soi tasainen, sydämenlyöntejä muistuttava bassorytmi, joka ei tunkeudu kehoon diskojytkeen tavoin. Westerlund antaa ohjeen seurata lukusarjoja hänen mukanaan. Muuten hän ei harjoituksen aikana puhu.

Ohjaaja luettelee lukuja yhdestä yhdeksään ja saman tien takaisin päättäen nollaan. Sama toistuu, mutta kuulemme lausuttuina vain kolme ensimmäistä ja viimeistä lukua. Helppoa. Ohjaajan rauhallista ääntä on miellyttävä seurata.

Pian nousemme kahteenkymmeneen parillisin luvuin, sitten vielä kymmenen askelta ylöspäin ja hups, alas tullaankin parittomilla. On jo keskityttävä.

Sarjat päättyvät. On loppurentoutuksen aika. Westerlund kehottaa meitä kuvittelemaan eteemme peilin, josta näemme itsemme vuoden kuluttua. Millaiselta toivon näyttäväni, millaiset vaatteet minulla on, miltä kasvoni näyttävät? Juutun asuvalintaani, ja paluu nykyhetkeen tulee liian nopeasti.

Toisella kerralla keskittyminen on vaikeampaa. Olen väsynyt, ja ajatus tavoittelee hengitysharjoituksissa jo lukusarjoja, niiden aikana tunnin jälkeisiä suunnitelmia. Juuri yksinkertaisimpien sarjojen aikana otteeni herpaantuu. Enemmän haastetta kaipaava mieli yrittää viekoitella syrjäpoluille, ajattelemaan muuta kuin numerolitaniaa.

Kehittelen lukusarjoista tikapuut, sitten aidan, jonka tolpat numeroin. Jälkeenpäin kuulen, että joku toinenkin turvautui visualisointiin. Se on ihan hyväksyttävää.

Kolmikymppinen nainen kertoo, että on oppinut keskittymään harjoituksiin kerta kerralta paremmin. Kolmannelta kerralta on kuulemma lupa odottaa flow-kokemusta, ajantajun katoamista harjoituksen aikana. Siinä on minulle tarpeeksi koukkua tulla seuraavalle tunnille.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi