Hyvästi, ystävä

Ero ystävästä voi olla rankempi kuin avioero, kertoi moni, kun HS pyysi kirjoituksia aiheesta. "Ystävyyssuhteessa tulee jätetyksi ihmisenä. Ei voi lohduttautua, että uusi löytyy. Ystävyys on uniikki."

Olin naimisissa 26 vuotta. Suurin osa ystävistämme oli mieheni opiskelukavereita. Omat ystäväni asuivat kaukana muualla.

Eron jälkeen järjestin kutsuja uudessa kodissani ja kirjoittelin ystävillemme kirjeitä. Jossain vaiheessa tajusin, ettei yrittäminen kannata. Jotkut sanoivat suoraan, etteivät voi olla ystäviäni, koska ovat tutustuneet minuun entisen mieheni kautta.

Minusta tuntui petetyltä. Kun nyt mietin asiaa, epäilen, ettei ystävyytemme ollut ystävyyttä lainkaan.

Pahoilla mielin

 

Elettiin nousukautta ennen viime lamaa. Minä ja Jonna olimme parikymppisiä. Reissasimme ja bailasimme yhdessä. Elämä oli kohdallaan. Huumassa pankit syytivät lainoja kaikille. Takasimme Jonnan kanssa toisillemme luotolliset tilit sekä yhdessä 28 000 markan luoton tuttavapariskunnallemme. Kun pariskunta myöhemmin muutti toiselle puolelle Suomea ja vaihtoi pankkia, luotto kaatui niskaamme.

Pian Jonna alkoi uhkailla minua: ellen maksaisi luottoa kokonaan, hän jättää oman luottonsa, vajaat 30 000 markkaa, minun hoidettavakseni. Olin puulla päähän lyöty.

Muutin toiselle paikkakunnalle, emmekä enää Jonnan kanssa tavanneet. Hiljalleen tajusin, miten säälittävä ihminen Jonna on: hänelle raha merkitsi enemmän kuin läheinen ystävä. Maksoin kiltisti kaiken pankille. Sen jälkeen Jonnaa ei ollut minulle olemassakaan.

15 vuoden jälkeen Jonna soitti. Hän kysyi, voisimmeko olla taas ystäviä. Olin puhelimessa kylmä, en tuntenut mitään. Kokemus on vaikuttanut myöhempiin ystävyyssuhteisiini. Mietin pitkään, iskeekö tämäkin puukon selkääni, kun käännyn.

Siipeensä saanut

 

Saimme vaimoni kanssa ystäväpiirissämme ensimmäisenä lapsia. Olimme parikymppisiä, opiskelimme, asuimme vuokralla ja teimme hanttihommia. Lapsemme olivat 4–5-vuotiaita, kun ensimmäiset ystävämme saivat perheenlisäystä. Ystäväpiirimme viimeisten lasten syntyessä omamme olivat jo yli 10-vuotiaita.

Kun nyt vaimon kanssa kerromme pienten lasten ystäväperheille käyneemme lastemme armeijalomilla kenttäkaljoilla, he eivät kommentoi oikein mitenkään. Ikätovereidemme elämä on käpertynyt kouluikäisten lasten höösäämisen ympärille.

Vaikka olemme vaimoni kanssa erittäin läheisiä, ystävyyssuhteidemme muutoksesta emme ole jutelleet. Luulen, että suren asiaa enemmän kuin hän. Mietin usein, kestääkö tämä etääntyminen vuosikymmeniä.

Nuorena vanhemmiksi

 

Moppe, Tuppu, Sofia, Ellen ja Hippu – minun elämäni naiset. Nämä kauniit, älykkäät ja rohkeat tytöt ottivat huomaansa silloin, kun tarvitsin heitä. Vuosien koulukiusaamisen jälkeen pääsin heidän avullaan eroon sisälleni kasvaneesta mustasta möntistä, joka sai alkunsa pelosta mennä kouluun.

Aikaa kului. Pääsimme ripille, haparoimme kundien kanssa ja röökasimme välitunneilla. Menimme naimisiin, saimme lapsia. Olin onnellinen, eikä möntistä ollut tietoakaan. En tiennyt, että se osaa vaipua horrokseen.

Kun kaikki tapahtui, elin vaikeaa aikaa. Raahauduin töihin lopen uupuneena, välttelin ihmisiä, yritin selvitä edes pakollisista hommista.

Kaikki loppui tekstiviestiin, jonka lähetin Hipulle vahingossa. Olin aiemmin jutellut hänen kanssaan töistäni. Silloin tulkitsin hänen sanansa arvosteluksi ja loukkaannuin. Mollasin häntä tekstiviestissä ystävälleni, ja sillä sekunnin sadasosalla, kun viesti lähti, tajusin sen menevän väärään paikkaan.

Pyysin anteeksi, sanoin toimineeni typerästi. Yritin selittää, että syy oli minussa. Hippu oli taipumaton.

Olen menettänyt rakkaan ystäväni, enkä toivu siitä. En tule eheäksi ilman Hippua. Musta möntti on palannut.

Kaarina

 

Asun vaimoni kanssa maaseudulla, mutta etäisyydet eivät ikinä ystävyyksiä haitanneet. Ystävät tulivat aina mielellään luoksemme. Harrastamme moottoripyöräilyä, ja aina alan messujen aikaan talomme täyttyi ihmisistä. Alkoholi liittyi lähes joka tapaamiseen ystävien kanssa.

Jossain vaiheessa huomasin, että mopo oli karkaamassa viinan kanssa käsistä. Neljä vuotta sitten panin käsijarrun päälle, enkä ole sitä tähän päivään mennessä avannut.

Raitistumisestani seurasi ystäväpiirissämme uskomaton haloo. Ystävämme eivät voineet ymmärtää, että joku voi laittaa korkin kiinni oma-aloitteisesti, ilman mitään vakavaa sairautta.

Olen edelleen se sama hauska mies kuin ennenkin, vaikka juonkin nykyään alkoholitonta olutta tai vettä. Se ei ystävillemme riitä. Viime vuodet olemme nauttineet vaimoni kanssa maaseudun rauhasta kaksistaan.

Pertti Sane

  

Antero kuului ystäväpiiriimme 15 vuotta. Muutamia vuosia sitten hän meni naimisiin sellaisen naisen kanssa, josta kukaan meistä ei pitänyt. Vaimoa siedettiin, mutta hän ei sietänyt ketään. Eräissä juhlissa vaimo sai raivoisan mustasukkaisuuskohtauksen. Hän ilmoitti, ettei halua olla missään tekemisissä kanssamme. Sovittelu ei auttanut.

Nykyään, kun tapaan Anteron sattumalta kadulla, vaihdamme kuulumiset – vaimoakin tervehdin. Siinä se.

Uskon, että Antero on onnellinen vaimonsa kanssa. Pelkään kuitenkin, ettei hän ole sama mies kuin ennen. Minun tuntemani Antero ei olisi katsellut niin pölvästiä akkaa.

Hyvänpäivän tuttu

 

Pari kesää sitten olimme parhaan ystäväni Piian kanssa molemmat menossa naimisiin. Olimme toistemme kaasoja. Tuplapolttareitamme seuranneena aamuna Piia kertoi, että oli seurustellut toisen miehen kanssa puoli vuotta, pettänyt kihlattuaan.

Vaikka Piian teko ei kohdistunut minuun, tunsin oloni hyväksikäytetyksi. Rakkaudenhuumassaan Piia ei ikinä pyytänyt anteeksi. Hän ei ymmärtänyt, että oli teoillaan ja valheillaan loukannut myös minua.

Johanna

 

Tapasin Tarun ala-asteella koulun hiihtokilpailuissa. Lukiossa olimme erottamattomat. Nukuimme päiväunia sylikkäin. Olimme kuin vanha aviopari.

Reilu vuosi sitten Taru alkoi vetäytyä kuoreensa. Hän nukkui päivät, ei vastannut enää entiseen tapaan viesteihin ja vaikutti apealta.

Viikkoja kului. Kun Taru ei vastannut yhteydenottoihini, kimmastuin ja kerran humalassa käskin häntä painumaan sinne, missä pippuri kasvaa. En tarkoittanut sanojani, olin vain loukkaantunut.

Purkauksellani ei ollut vaikutusta, Taru oli jo tehnyt päätöksensä. Hän sanoi, ettei haluaisi enää kuulla minusta. Hän jatkoi, että olin käyttäytynyt jo pitkään typerästi ja itsekkäästi. Olin ymmälläni. Sekä omasta että muiden mielestä olin käyttäytynyt aivan kuten ennenkin.

Yritin soittaa, mennä käymään ja lähettää viestejä. Kuukausia odotin anteeksipyyntöä, jota ei ikinä tullut.

Muutama kuukausi sitten näin Tarun sattumalta baarissa ja menin juttelemaan. Olisin halunnut huutaa: "Älä jätä minua enää, rakastan sinua!" Emme puhuneet mitään erostamme, vaan päivitimme pintapuolisesti kuulumiset.

Tämä ero vaivaa minua enemmän kuin mikään muu ihmissuhde-ero. Odotan aikaa, kun en enää purskahda itkuun joka kerta, kun jokin muistuttaa minua Tarusta.

Venla

 

Tapasin Anjan töissä. Ystävystyimme ja 30 vuoden ajan jaoimme kaikki tärkeät tapahtumat: avioliitot, lasten ja lastenlasten syntymät ja vanhempien menetykset.

Sitten työpaikallamme tehtiin laaja organisaatiomuutos. Monia irtisanottiin, myös Anja. Hänen irtisanomisaikanaan ymmärsin nopeasti, että ystävyytemme oli tiensä päässä. Emme puhuneet aiheesta mitään, mutta käsitin, että töidensä loputtua hän haluaa jättää kaiken työpaikkaan liittyvän taakseen – myös minut.

Minusta tuntui, että Anja syyllisti minua omasta kohtalostaan. Ymmärrän nyt, että minun olisi pitänyt rohkeasti kertoa hänelle, miten pahalta minustakin tuntui, mutta en osannut lohduttaa häntä. Oli helpompaa olla hiljaa.

Vaikeiden aikojen läpi

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi