6.12.2010 3:00
Yhtenä aamuna tulee kauhea olo. Kaupunkiin on lavastettu joulunäytelmä. Siinä on kaikilla rooli, vaikka ei haluaisi.
Mitä kimmeltävämmäksi kaupunki käy, sitä enemmän ajatus kiinnittyy lapsiin. Monelle lapselle joulu on lähtölaukaus syrjäytymiselle, sekä aineelliselle että sosiaaliselle. Jos tilaansa ei ole vielä hoksannut, jouluna se kyllä tapahtuu.
Lasten unelmat ovat epärealistisia. Mikä pahinta, he uskovat odotusten toteutuvan. Jos aikuinen toivoo, että pakkanen laskisi, saattaa näin loppuviikosta käydäkin. Se on ihan mahdollista.
Jos lapsi toivoo saavansa lahjoja vanhemman kuukausipalkan verran, hän luultavimmin kokee karvaan pettymyksen. Jos vanhempi ansaitsee vain vähän tai ei ollenkaan, pettymys kasvaa niin mahdottomaksi, ettei siitä joululoman aikana selviä. Ehkei koko elämän.
Lapset pohtivat iltojen iltaa. Laskuissa pysytään, onhan seinällä kalenteri. Joka päivä lapsi näkee luukun takana mitä autuaimman normionnen: Nyt perhe laskee mäkeä. Nyt äiti leipoo pipareita. Nyt isä kiinnittää tähden.
Tai sitten kalenterista tulee leluja ja suklaata. Ne tasaavat matkaa 24:nteen päivään, jolloin on luvassa suurempia lahjoja, makeampia konvehteja. Vaikka takana olisi joulupettymyksiä, markkinakoneiston, median ja koulun aivopesu pyyhkii ne unohduksiin. Ihmisluonne on sellainen. Toivoo viimeiseen asti.
Ainekset katkeruuteen on leivottu, sillä edes bussia ei voi odottaa ilman mainosvyöryä. Illuusio, jota kaikkialta tyrkytetään, synnyttää harhan. Muilla on, minulla ei.
Eikä aaton ankeutta voi selittää vain rahattomuudella. Jos perheeltä puuttuu ystäviä ja suku, he ovat ihmissuhteissakin yksin. Kukaan ei tule kylään, eikä itse tule kutsutuksi. Joululoma kestää melkein kolme viikkoa. Siinä on aikaa viettää joulua.
Elämässä voi paeta miehiä, naisia, töitä, vastuuta. Joulua ei. Saisiko yhden kypärän suojalaseilla, kiitos! Niitä tarvitaan nyt eikä vuodenvaihteessa.
hs.elama@hs.fi Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.
Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi