Kehittävää vai ei?

Harva rakastaa kehityskeskusteluja. Ennen tilaisuutta kannattaa pohtia, mitä työltäni todella haluan, olenko kunnolla valmistautunut ja puhunko oikean ihmisen kanssa.

On taas se aika vuodesta, jolloin on kaivettava lomake esiin ja ryhdyttävä vastaamaan kysymyksiin.

On puntaroitava, mitä ovat osaamisaukot nykyistä työtehtävää ajatellen, työelämävalmiuksiin liittyvät koulutustarpeet ja tavat, joilla työtehtävät tukevat yhtiön strategiaa.

On mentävä pariksi tunniksi kuuntelemaan, kuinka esimies jauhaa niitä näitä. Jostakin sovitaan, mutta viimeistään kuukauden kuluttua asia on unohtunut.

Sama uudelleen ja uudelleen, eläkevuosien alkuun asti.

Ei näin, sanoo esimiehiä ja henkilöstöä valmentava Kari Lahti Psycon-konsulttitalosta. Hän on 25 vuoden aikana nähnyt monta tapaa hoitaa kehityskeskustelut.

Dramaattisin Lahden näkemä esimerkki on 2000-luvun alkupuolelta eräästä suuresta yrityksestä. Aina, kun keskustelukierros lähestyi, alkoi sekä esimies- että työntekijäportaassa kamala jupina: turhaa, hyödytöntä, surkeaa ajanhukkaa.

"Sillä oli niin suuri vaikutus asenneilmastoon ja työmotivaatioon, että keskusteluista oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Jouduin sanomaan, että ne on lopetettava heti", Lahti kertoo.

Samaisella työpaikalla opittiin sittemmin tekemään kehityskeskusteluista hyödyllisiä. Siihen pyytävät apua monet muutkin valmennettavista.

"On kuviteltu, että yksi ja sama malli sopii kaikille, mutta se ei pidä paikkansa. Keskustelut pitäisi aina käydä sellaisella tavalla, joka tuntuu keskustelijoista sopivalta."

Kehityskeskusteluihin on totuteltu suomalaisessa työelämässä kohta neljä vuosikymmentä. Lisensiaatintyönsä kehityskeskusteluista tehnyt Aino-Marja Rajaneva paikantaa niiden yleistymisen 1970-luvun puoliväliin.

Esimiehen ja alaisen välillä käytävät keskustelut liittyivät tuolloin uuteen tavoite- ja tulosjohtamisen malliin. Sen idea on, että työntekijöitä johdetaan yhteisesti sovittavien tavoitteiden avulla, ja he voivat itse tarkkailla suoriutumistaan.

Keskustelukulttuuri virisi Lahden mukaan ensin organisaatioiden ylätasoilla ja valui vähitellen alemmas. Nyt monilla työpaikoilla kaikki käyvät kehityskeskustelun.

"Osalla työpaikoista ne ovat periaatteessa käytössä, mutta käytännössä eivät. Ajatellaan, että miksi keskusteluja pitäisi käydä, kun muutenkin puhutaan koko ajan", psykologi Maija Vattulainen Työterveyslaitoksesta sanoo.

Niinpä. Ennen kehityskeskustelujen yleistymistä työpaikoilla keskusteltiin, suunniteltiin toimintaa ja annettiin palautetta työn ohessa, ilman suuria seremonioita. Enää se ei riitä.

Miksi?

"Kehityskeskustelussa on mahdollista ottaa esille sellaisia asioita, joista puhuminen ei arjen lyhyissä kohtaamisissa ole mahdollista. Siinä on tietyt teemat, jotka molemmat osapuolet tietävät etukäteen, ja sovitut asiat myös kirjataan ylös", Vattulainen selittää.

Parhaassa tapauksessa keskustelu lähentää esimiestä ja alaista sekä lisää keskinäistä arvostusta. Vattulaisen mukaan joissakin teollisuusyrityksissä oltiin aluksi kauhistuneita tilanteen kahdenkeskisyydestä.

"Katsottiin, ettei työntekijää voi altistaa sille, että hän joutuu yksin kohtaamaan esimiehen, vaan siihen oli vähintään saatava luottamusmies mukaan", Vattulainen kertoo.

Monissa organisaatioissa esimiehet vaihtuvat tiuhaan, ja joskus omaa lähiesimiestään ei edes tiedä. Vattulaisen mukaan on hyvä kysyä itseltään, käykö kehityskeskustelun oikean ihmisen kanssa. Tarvittaessa asia kannattaa ottaa työpaikalla puheeksi.

"Epätyypillisissä työsuhteissa tilanne on vielä haastavampi. Esimerkiksi vuokratyöstä on hyviä esimerkkejä siitä, että jos ihminen työskentelee pääasiassa samalle yritykselle, hän käy kehityskeskustelun sekä hallinnollisen että käytännön esimiehensä kanssa", Vattulainen kertoo.

Entä jos mikään ei muutu, vaan työtehtävät ja niihin vaadittava osaaminen pysyvät samoina vuodesta toiseen? Mitä virkaa silloin on kehityskeskustelulla?

"Ihmiset vanhenevat ja elämäntilanteet vaihtuvat. Työkyky ja motivaatiotekijät voivat vaihdella. Vaikka kuinka tuntuisi siltä, että työ ei muutu, ihminen muuttuu aina", Vattulainen muistuttaa.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi