Kumarrus ja potku

Perhetaekwondossa loikitaan ja potkitaan lapsen kanssa.

Ensimmäinen pulma tulee vyön sitomisessa. Onneksi keltaisen vyön mies auttaa meitä. Saamme valkoiset vyömme paikalleen ja sovimme joukkoon, vaikka uudet lainaksi saadut pukumme näyttävät liian valkoisilta ja tärkätyiltä muihin verrattuna.

Olen yhdeksänvuotiaan poikani kanssa kokeilemassa perhetaekwondoa Helsingin itsepuolustuskoulussa Konalassa. Paikka on täynnä isiä, äitejä ja lapsia. Joissakin perheissä treenaamassa ovat molemmat vanhemmat.

Harjoitustatamin reunalla tehdään aluksi pieni kumarrus.

Aloitamme hengittelyillä ja jatkamme parihipalla. Yritämme pojan kanssa koskettaa toisiamme ensin varpaiden kärjellä toisen jalkapöytään, sitten kädellä olkavarteen. Välillä punnerretaan.

Hyvin pian on hiki.

Lämmittelyn jälkeen siirrytään jonoihin, joista kukin vuorollaan liikkuu salin poikki: milloin krokotiilikävellen taaksepäin, milloin erilaisin kuperkeikoin ja lopulta takaperin kyljelleen kaatuillen.

Taekwondossa tarvitaan tasapainoa ja liikkuvuutta, joita harjoitellaan toistamalla kierimistä ja loikkia.

Jatkuva pyöriminen panee tottumattoman pään sekaisin, eikä niskani taivu takaperin tehtävään kuperkeikkaan. Yhdeksänvuotiaalla pyörähdykset ja kaatuilut sujuvat paljon paremmin.

Opettaja Terhi Pirilä kertoo, että oikeanlaisesta kaatumisesta oli hänelle vähän aikaa sitten hyötyä, kun musta jää vei jalat alta.

Osa perheistä aloittaa yhteisen harrastuksen jo taaperotaekwondolla. Siinä 3–6-vuotiaat ja vanhemmat opettelevat yhdessä rauhoittumis-, lyönti- ja irroittautumistekniikoita. Siitä lapsi voi jatkaa lasten taekwondoryhmään tai siirtyä perhetaekwondoon.

Taekwondon sanotaan parantavan itsetuntoa, kun lapsi oppii puolustautumaan.

Yhdellä pojalla tulee jo verta nenästä. Hän ei ole siitä moksiskaan.

Tunnin puolivälissä treeneissä päästään itse asiaan ja alamme potkia potkutyynyihin ja harjoitella itsepuolustusasentoja. Otamme aina väliin alkuasennon.

"Tsariot (asento), kiongee (kumarrus)", Terhi Pirilä komentaa.

Jokaisen lyönnin ja potkun yhteydessä saa huutaa. Ja totta, se tuntuu antavan lisävoimia.

Lopuksi irrottaudumme toistemme otteista.

Opettaja kertoo, että olemme kuin pulloja täynnä hienoa hiekkaa. Kun pulloa on tunnin verran ravisteltu, on annettava hiekan laskeutua takaisin alas.

Rauhoitumme hengittelemällä nenän kautta sisään ja suun kautta ulos.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi