Lapseni tahtoo tähdeksi

Kun lapsi haaveilee mallin, laulajan tai näyttelijän urasta, on kasvattajakin kovilla. Kaksi äitiä ja isoäiti kertoo, kuinka he ovat lapsen unelman kanssa pärjänneet. Koonnut: Maria Mustranta

TYTÄR Mira Nenonen, 16, haluaa malliksi.

ISOÄITI Ulla Nenonen painottaa, ettei ulkonäkö ole tärkeintä.

"Mallin työ on ollut Miran haave jo lapsesta. Hän on seurannut tarkkaan malliohjelmia televisiosta ja ollut aina kiinnostunut muodista. Minusta hänellä on hyvä maku. Myös Miran isä oli aikoinaan malli.

Kun Mira oli nuorempi, toppuuttelin hänen intoaan. Sanoin, että odotetaan, että ikää tulee lisää.

Myöhemmin ajattelin, että jos hänellä on mahdollisuus malliksi, niin katsotaan. Ei sitten tarvitse harmitella, ettei ole edes kokeillut.

Kannustaminen on tarkoittanut myös sitä, että annoin rahaa mallikansioon, jonka Mira teetti viime syksynä. Sellainen maksaa satoja euroja. Kun näin ensimmäiset kuvat, ajattelin, että on ihan realistinen unelma.

Mira on nyt mallitoimisto Clamos Studiossa, ja hän on tehnyt joitain pieniä töitä. Ihan kiva, jos keikkoja tulee. Kunhan koulu ei kärsi.

Terveelle suhtautumiselle luodaan pohja jo lapsena. En ole Mirasta huolissani. Hänellä on jalat maassa, eikä minun ole enää tarvinnut hänen intoaan jarrutella. Mira tietää, että tiettyjä mallitöitä hän ei voi tehdä, kun on vain 166 senttiä pitkä.

Mallien laihuudesta puhutaan paljon, mutta minusta Mira suhtautuu järkevästi syömiseen ja mittoihinsa. Olen yrittänyt painottaa, että sisäinen on aina se tärkein. Ihminen kokonaisuutena ratkaisee, myös tällaisissa töissä. Nuorten maailma tuntuu joskus niin ulkonäkökeskeiseltä.

Voi olla, että pettymyksiä tulee, mutta ne kuuluvat elämään. Olen kehottanut Miraa olemaan oma itsensä ja tekemään mitä käsketään niin hyvin kuin osaa."

TYTÄR Emma Hilander, 17, haluaa laulajaksi ja osallistui Idolsiin.

ÄITI Kati Hilander ei halua antaa lastaan vielä maailmalle.

"Kun Hanna Pakarinen voitti ensimmäisen Idols-tuotantokauden, Emma ilmoitti, että hän menee tuonne heti, kun hän on riittävän vanha.

En ottanut häntä vakavasti, vaikka Emma on käynyt muskarit ja musiikkiluokat ja soittanut eri instrumentteja pienestä asti.

Sitten tuli päivä, kun Emma pyysi allekirjoitusta lupaan osallistua alaikäisenä Idols-koelauluihin. Vastasin, että vain kuolleen ruumiini yli! Ei ajatus osallistumisesta minua pelottanut, sillä Emma on laulanut ja soittanut paljon suurillekin yleisöille. Tunnistan vanhempana ja musiikin ammattilaisena lapseni lahjakkuuden, mutta minusta 17-vuotias ei ole valmis ihmisenä, muusikkona saati julkisuuden henkilönä.

En kuitenkaan halunnut olla Emman haaveiden tiellä.

Kun karsinnoissa oli jäljellä 20 laulajaa ja Emma oli yhä mukana, itkin Mediakeskus Lumen käytävillä. Ajattelin, että nyt vihellän pelin poikki. En halua antaa lastani vielä maailmalle. Minulle ja Emman isälle oli suuri helpotus, kun Emma seuraavassa vaiheessa putosi.

Luulen, että karsiutuminen oli Emmallekin helpotus, sillä julkisuus ahdisti häntä. Nyt hän on sitä mieltä, että Idols-polku on katsottu, eikä häntä nähdä seuraavilla tuotantokausilla.

Meillä on kotona keskusteltu Emman haaveesta saada joskus omaa musiikkiaan julki. Olemme puhuneet siitä, mitä kaikkea se vaatii. Olen kannustanut häntä etsimään ja pitämään kiinni omasta persoonallisesta tavasta laulaa ja tehdä musiikkia.

Voi olla, ettei unelma koskaan toteudu, mutta minusta sitä ei tarvitse 17-vuotiaalle vielä alleviivata. Hän saa mennä täysillä haavettaan kohti. Emma on myös kotona nähnyt esimerkin siitä, ettei elämä aina mene niin kuin suunnittelee. Jouduin itse luopumaan päätoimisesta viulunsoiton opettamisesta ja kouluttautumaan uudelleen, kun Emman veljellä ilmeni aikoinaan vaikeita neurologisia ongelmia.

Luulen, että Emma tähtää joka tapauksessa muusikoksi ja pyrkii lukion jälkeen Sibelius-Akatemiaan. Emman isä ja minä olemme sanoneet, ette meidän suurin odotuksemme on, että hän löytää paikkansa maailmasta ja on onnellinen, olipa hänen uravalintansa mikä tahansa.

Vaikein Emman haaveeseen liittyvä kasvatuksellinen asia on julkisuus. Idolsin aikana Emmaa auttoivat keskustelut niiden ystäviemme kanssa, jotka ovat itse julkisuuden henkilöitä. Kielsimme häntä myös lukemasta nettikeskusteluja. Oli silti haastava paikka yrittää lievittää nuoren pahaa mieltä, jonka kuiskuttelut ja tuntemattomien ihmisten tölväisyt aiheuttivat.

Olen miettinyt, kuinka kasvattaa nuorta suhtautumaan julkisuuteen. Sehän on välttämätön osa muusikkoutta, jos haluaa äänensä kuuluviin."

POIKA Panu Hietalahti, 27, haluaa näyttelijäksi ja pyrki opiskelemaan alaa useasti.

ÄITI Anni Valo pelkäsi, että poika menettää unelmansa.

"Panu haaveili näyttelijän työstä jo käydessään musiikkilukiota Kaustisella. Hän esiintyi koulun musiikaaleissa, harrasti kansantanssia, soitti ja lauloi. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 2003 hän pyrki viitenä vuonna joko Teatterikorkeakouluun tai Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselle tai kumpaankin. Kahtena vuonna hän piti taukoa. Julkinen työ on Panun haave, ei minun, siksi en anna haastattelua kuvalla.

Alussa yritin tasoittaa tilannetta sanomalla, että eihän sinne voi päästä. Pidin keväisin esillä toisia uranvalintoja ja kannustin hakemaan myös muualle. Panu pyrkikin sosiaalialalle, koska koki sen läheiseksi, mutta ei päässyt.

Armeijan jälkeen Panu työskenteli kehitysvammaisten ohjaajana ja hänelle tarjottiin jatkoa. Hän päätti kuitenkin mennä vuodeksi Voionmaan opiston näyttelijälinjalle. Silloin minusta tuntui, että työ olisi parempi valinta, mutta en puhunut mitään. Se ei enää ollut vanhemman sanottavissa. Tehtäväni on tukea vain lapsen tahtoa.

Oli raastavaa seurata toistuvia pyrkimisiä ja pettymyksiä. Alkoi tuntua kohtuuttomalta, että ihmisen on aina uudestaan ladattava itsensä vireeseen, oltava positiivinen ja innostunut. Koetin lohduttaa Panua sanomalla, ettei ehkä sillä kerralla ollut vielä oikea aika ja että ehkä häneltä vaaditaan hieman enemmän kuin muilta.

Eniten pelkäsin, että lapsi menettää sen kirkkaimman unelmansa. Olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat pettyneitä siihen, etteivät ole valinneet sitä, mitä ovat eniten halunneet. Kun Panu armeijan jälkeen jätti pyrkimättä, mietin jo, että tuohonko se into sammui.

Kun Panu vapun alla 2009 soitti ja kertoi päässeensä Tampereen yliopistoon, niin siinä itkettiin ja naurettiin molemmissa päissä linjaa. Juoksin itkien pihan yli kertomaan Panun kummitädille ja lähetin viestejä ystäville ympäri Suomea. Sisarusten ja ystävien kesken pidettiin kunnon kekkerit. Panun veli ja sisko olivat jo opiskelemassa ja mietin, että oliko yliampuvaa juhlia pelkkää opiskelupaikkaa. Sisaruksille Panun pyrkiminen oli ollut jokakeväinen jännityksen aihe ja siksi ilo oli perheen yhteinen.

Jos Panu ei olisi viimeisellä kerralla päässyt, en tiedä, olisiko hänellä ollut enää voimia yrittää. Epäilin, olisiko minustakaan ollut enää tukea. Olisin ehkä sanonut, että nyt jotakin muuta. Ajattelen niin, että ihmiselle annetaan yhden lajin pettymyksiä vain sen verran kuin hän kestää. Tässä kohtaa Panulla meni se raja."

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi