Meille maraton ei riitä

Outi Siimes on juossut vuorokauden. Pentti Miettinen on tullut maaliin 14 teräsmieskisassa. Mikä rääkissä kiehtoo?

Tärkeintä on pysyä hengissä

Juristi Outi Siimes, 39, ultrajuoksu:

"Juoksin nuorempana maratoneja, mutta vähitellen aloin kaivata enemmän haastetta. Luin netistä vuorijuoksuista ja osallistuin Sveitsissä 78,5 kilometrin kilpailuun heinäkuussa 2006. Sekin tuntui mukavalta ja kepoisalta matkalta.

Liityin ultrajuoksuseuraan ja talvella 2007 sain kutsun Lohjalle 12 tunnin kisaan. Tavoitteeni oli juosta siinä ajassa sata kilometriä. Juoksin 114 kilometriä.

Joulukuussa lähdin yrittämään 24 tunnin juoksua. Reilun 14 tunnin juokseminen tuntui vielä kevyeltä, sitten jalat alkoivat turvota. Viimeiset tunnit jokainen askel sattui kamalasti, ja näkö alkoi sumentua. Olin kuitenkin liian kilpailuhenkinen lopettaakseni. Tiesin, että kävelemälläkin ylittäisin ensimmäisenä naisena Suomessa yli 200 kilometriä. Ylsin reiluun 201 kilometriin.

Menestys hiveli voitontahtoani. Vaikka minut piti kantaa pois radalta, tiesin löytäneeni lajini.

Nyt olen juossut kuusi 24 tunnin juoksua.

Ultrakisoihin osallistuu hyvin erityyppisiä juoksijoita. Osa pitää taukoja ja saattaa nukkua pari tuntia kesken kisan. Itse en pysähdy kuin vessakäyntejä varten. Syömisen aikana kävelen. Suosikkini on kaurapuuro, jota mieheni valmistaa huoltopisteellä.

Kaikki arkistressi unohtuu kilpailujen aikana. Vuorokauden ajan ajattelen vain etenemistä radalla, tuntemuksia kehossa ja sitä, mitä kykenen seuraavaksi syömään. Kärjistetysti kyse on hengissä pysymisestä.

Parasta ultrajuoksussa on itsensä haastaminen ja omien rajojen etsiminen.

Haluan nähdä, mihin pystyn. Niin kauan, kun pystyn parantamaan suoritustani, en ole vielä löytynyt rajojani. Tänä kesänä kokeilen ehkä 48 tunnin juoksua.

Moni juoksee pisimmät matkansa viisikymmenvuotiaana. Ultrajuoksijaksi olen siis vielä nuori.

Hyvä juoksukunto antaa vapauden tunteen. Jos minulla on aikaa, saatan juosta maanteitä pitkin 50–60 kilometrin lenkin, eikä se rasita jalkojani.

Kilpaileminen on opettanut paljon elimistöstäni. Tunnistan herkästi, milloin minulla on neste- tai suolavajetta tai milloin verensokerini on alhaalla.

Maratoneilla kuolee joskus kuntoliikkujia, jotka juovat liikaa. Ultrajuoksijat ovat kokeneita, enkä ole kuullut, että kukaan olisi kuollut ultramatkalla. Elimistö myös tottuu vähitellen pitkiin kisoihin. Ensimmäisen 24 tunnin kilpailun jälkeen palautumiseni kesti kolme kuukautta, nyt siihen menee vain muutamia päiviä.

Kukaan lääkäri ei varmaan pidä 24 tunnin juoksemista terveellisenä, mutta jos ihmisellä pitää olla jokin pahe, tämä on varmaan pienimmästä päästä."

Maratonin jälkeen halusin vielä jatkaa

Pentti Miettinen, 73, triathlon:

"Menestyin lukiolaisena piiritason yleisurheilukilpailussa, mutta opiskelun ja hammaslääkärin työn myötä liikunta jäi. 47-vuotiaana huomasin olemuksestani, että jotain on tehtävä, jos en halua vanhempieni tavoin kuolla nuorena sydänhalvaukseen.

Aloin lenkkeillä. Luin lehdistä pitkän matkan juoksujen tuloksia ja huomasin, että monet kilpailijat olivat hitaampia kuin minä. 45-vuotiaana ilmoittauduin ensi kertaa maratonille. Kun astuin Olympiastadionin pukuhuoneeseen, aistin hien ja linimentin tuoksu. Tunsin saman tunteen kuin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin piirikisoissa. Aivan kuin olisin palannut kotiin!

Juoksin muutamassa vuodessa liki 30 maratonia. Maalissa huomasin usein pohtivani, että mielelläni jatkaisin vielä matkaa. Päätin siirtyä triathloniin.

Täyspitkään kilpailuun osallistuin ensi kertaa 55-vuotiaana. Nyt täyden matkan triathloneja on takana 14.

Odotan aina seuraavaa kisaa kuin lapsi joulua. Keuhkot suurenevat ja hengitys laajenee jo pelkästä ajatuksesta. En oikein osaa eritellä, mikä triathlonissa vetää puoleensa. Urheillessa voi tutustua omiin rajoihinsa, ja se kiehtoo.

On kuitenkin tarkkailtava, ettei joudu rajojensa väärälle puolelle. Sukuni sydänkuolemien takia seuraan jatkuvasti sykettäni. Myös hammaslääkärin koulutus auttaa arvioimaan, mikä sopii elimistölleni.

Ikä ei ratkaise triathlonissa, vaan se, miten tuntee kehonsa. En osallistu lainkaan lyhimpiin triathloneihin, koska kovassa vauhdissa sykkeeni voisi nousta liian korkealle. Nopea 400 metrin juoksukilpailu saataisi pysäyttää pumppuni.

Pahin hetki kilpailussa on juuri ennen lähtöä, kun seistään polvia myöten vedessä ja odotetaan starttikomentoa. Silloin mietin aina, mitä oikein teen tässä joukossa. Kun startti kajahtaa, koko tapahtuma muuttuu hetkessä normaaliksi uimiseksi.

Nykyisin minulla menee täyteen triathlon-matkaan yli 15 tuntia. Jaksamisen takia en ole koskaan keskeyttänyt. Nuorempana kärsin joskus krampeista, mutta nekään eivät ole vaivanneet kymmeneen vuoteen.

Aion liikkua niin pitkään, kuin Luoja antaa minulle terveyttä. Triathlon-veteraanit osallistuvat samoihin kisoihin kuin nuoret, mutta omiin ikäsarjoihinsa. Tavoitteeni on vuoden 2012 maailmanmestaruuskisat Baskimaassa. Siellä pääsisin ensimmäistä kertaa 75-vuotiaiden sarjaan. Tietääkseni yksi yli 80-vuotiaskin on päässyt maaliin triathlonissa Yhdysvalloissa."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi