Miltä tuntuu tappaa sodassa?

Sakari Sippola muistaa hyvin, kuinka tappoi ensimmäisen venäläisen. Olavi Lintula ajatteli aina tykillä ampuessaan, että kiikarissa on ihminen. Mutta oli pakko tappaa, ettei tullut itse tapetuksi.

Sakari Sippola, 85:

"Muistan, kun laajensimme Kauhavalla sankarihautaa ennen kutsuntoja. Meitä lukiopoikia oli siellä lapioimassa. Sanoimme, että pojat, tehdään tähän oikein hyvä paikka, varataan tämä paikka meille itselle. Jokainen tiesi, että kun taisteluun lähdetään, sieltä ei välttämättä tulla elävänä takaisin.

Panssaridivisioonamme, jota sanottiin Marskin nyrkiksi, tehtävänä olivat vastahyökkäykset. Osallistuin ensi kerran taisteluun 18-vuotiaana Kuuterselässä. Lähdimme päivällä ketjussa hyökkäämään. Juoksimme sata- tai kaksisataa metriä. Siinä välissä oli muutama venäläinen sotilas, ja silloin minä ammuin ensimmäisen vihollisen. Niin, että siitä se sitten alkoi.

Tunnelma taistelussa on kauhean kiihkeä. Sitä ajattelee vaan, että pitää itse selvitä tästä tilanteesta. Ja jos kaverille käy huonosti, sillä on huono tuuri. Minkäänlaisiin tunteenpurkauksiin ei totta totisesti ole aikaa eikä mahdollisuutta, sillä jos niin tekee, oma loppu on lähellä.

Kuuterselässä tuli satoja ruumiita, sekä suomalaisten että venäläisten. Niitä kerättiin näkösuojaksikin. Vihollisen ruumiit eivät tuntuneet kammottavilta. Kuului luonnollisena osana sotaan, että niinhän vihollisen, siihen aikaan ryssän, kuuluukin kuolla. Ei sitä ajatellut, että se on venäläinen ihminen.

Mutta heti, jos siinä makasi suomalaisissa varusteissa oleva vainaja, siitä tuli todella ilkeä tunne. Noin minullekin olisi voinut käydä ja noin minulle voi käydä.

Rintamalla käytettiin erittäin raakaa kieltä. Kun syötiin, sanottiin, että tässä lihakeitossahan on lihaa kuin sankarihaudassa. Tavallaan vitsinä käännettiin pelot päinvastaisiksi. Mutta tappamisesta ei puhuttu, ei myöhemminkään. Ei sanottu, että se kuoli, vaan että se kaatui. Sehän on sellainen peitesana tietysti. Vältetään se kaikkein raain, todellinen ilmaisu.

Sodan jälkeen näin alkuun painajaisia, joissa jouduin silmätysten ryssän kanssa, joka yritti ampua muttei onnistunut. Se oli tavallaan filmiä todellisuudesta.

Koen, ettei minulle jäänyt sodasta mitään traumoja tai katumista. Ikäluokkani lähti kesken koulua sotaan, ja kun tulimme sieltä, menimme kouluun. Vaikka kaikilla oli sotakokemusta, niin ei siitä puhuttu. Kaikki puhuivat koulusta ja oppimisesta."

Sakari Sippola taisteli jatkosodassa korpraalina jääkäriprikaatissa.

Olavi Lintula, 97:

"Tykistön etulinjan miehenä sitä aina toivoi parasta osumaa ja tuhoa vihollisesta. Näin se varmasti oli molemmin puolin.

Eihän se mitään hauskaa ole elävää ihmistä ampua, vaikka se onkin vihollinen. Ei sitä huvikseen tee, vaan se oli pakko. Isänmaa vaati sen, että maata ja koteja on puolustettava. Armeijan laki, nuorena poikana vannottu sotilasvala, vaati sen. Vala velvoittaa, että jos sota alkaa, on mentävä tai tulee nappi omaan otsaan.

Kyllä minä ajattelin, että tuolla on ihminen kiikarissa. Oli vaan laitettava kädet ristiin ja pyydettävä Jumalan apua vaikeaan tilanteeseen. Kuulin usean miehen sanovan, että kyllä ne kädet menevät ristiin, kun tulee kovempi paikka.

Sellaista pelkoa minulle ei tullut, että lähtisin rintamalta takapakkia kotiin ottamaan – niin kuin jatkosodassa tuli monellekin.

Yhdellä kerralla kaksi nuorta radistia eli radiosähköttäjää hävisi kesken taistelun, kun me olisimme tarvinneet niitä antamaan tulikomentoja. Päällikkö sanoi minulle, että ota kaveri mukaan, ja jos löydätte miehet, käskekää palata, mutta jos he eivät lähde, niin ampukaa. Pojat löytyivät istumasta perunakellarin kuopasta. Kyllä he palasivat kiltisti töihin.

Koskaan ei rintamalla puhuttu, että tapetaan ne viholliset. Ei koskaan. Ne olivat vaan kaatuneita. En koskaan tavannut sellaista sotilasta, joka olisi kehuskellut sillä, että olisi tappanut paljon vihollisia.

Sodan jälkeen näin unia, joissa vanhoilla kotikulmilla Järvenpäässä venäläinen hyökkäsi, mutta meillä suomalaisilla oli aina voitto puolellamme. Koskaan ei unissa jääty tappiolle. Edes kaatuneita en nähnyt.

Sodassa ollaan ihminen ihmistä vastaan. Sota on täyttä totta. Ei minulle ole jäänyt elämäniäksi mitään semmoista henkistä tuskaa, että minä olen tappanut. Sitä silloin vain toivoi, että voi kun saataisiin oma Suomi pidettyä eikä tulisi niin paljoa vainajia ja haavoittuneita.

Jäikö siitä omantunnon tuskia? En ainakaan ole tuntenut näin vuosikymmenien aikana."

Olavi Lintula taisteli sekä talvi- että jatkosodan alusta loppuun tulenjohdon aliupseerina.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi