Mutta sitten näin sen elokuvan

Elokuva voi ravistaa mieltä tai olla tuki vaikealla hetkellä. Anna Eriksson sai hyväksyntää Virginia Wolfilta. Mr. Lordi oppi E.T.:ltä, että miehetkin saavat itkeä. Sinikka Nopola sai vimman muuttaa maailman.

Irja Askola

57-vuotias Helsingin tuleva piispa (1.9. alkaen)

Saariston lapset, Ruotsi 1964.

'Tämä elokuva oli minulle piilopirtti raskasvärisessä lapsuuden vaiheessa.

Elin lähes koko lapsuuteni yksinhuoltajan lapsena ja oli tärkeää nähdä, että myös elokuvassa oli monenlaisia perhemuotoja, ei ainoastaan ydinperheitä.

Minuun vaikutti ehkä juuri se, ettei elokuva ollut amerikkalainen prinsessasatu, vaan se oli riittävän arkista ja tavallista, mutta silti niin kaunista.

Ensimmäisen kerran näin elokuvan kansakouluiässä, mutta senkin jälkeen olen kummilasten kanssa sitä käynyt katsomassa. Koen, että Saariston lapset oli minulle voimaannuttava kokemus.

Mieleen on jäänyt erityisesti pieni Pampula, joka oli tomera johtaja ja kylän ristiriitojen ratkaisija, pikkuruinen matriarkka. Tunnistan sitä itsessäni edelleen."

Tony Dunderfelt

54-vuotias psykologi ja kirjailija

Elää ja kuolla L.A:ssa, Yhdysvallat 1985.

'Elokuva oli minulle ensimmäinen, jossa väkivalta kuvattiin puhuttelevasti ja psykologisesti – ei mässäilevästi.

Minulle filmi antoi voimakkuutta aikana, jolloin olin ihmisenä ajautunut liian kilttiin suuntaan. Psykologian alalla toimiessa tulisi olla ystävällinen, kuunteleva ja ymmärtävä. Myös perusluonteeni on rauhallinen. Liian kiltti ihminen tulee kuitenkin helposti hyväksikäytetyksi, ja minun piti kehittää itsessäni jonkinlaista särmää.

Muistan, kuinka oikein hätkähdin filmissä olevaa varmuutta ja voimakkuutta, jota koin tarvitsevani. Miehenä ja itsenäisenä yrittäjänä minun piti löytää itsessäni jokin asetus, joka on voimakas olematta aggressiivinen, itsenäinen olematta itsekäs.

Olen katsonut filmin monesti. Sen jälkeen on aina terästäytynyt olo."

Elena Leeve

27-vuotias näyttelijä

Punaiset kengät, Britannia 1948.

'Elokuva vahvisti omaa haluani näyttelijäksi ja taiteilijaksi. Siinä tanssijan pitää valita, jatkaako turvallista elämää ja jättää intohimonsa eli tanssin, vai jatkaako tanssimista, vaikkei enää jaksaisikaan. Tanssijan kohtalo on hyvin surullinen, mutta silti tuntui hienolta, että taiteilijan kutsumus oli niin suuri, ettei sitä voi heittää syrjään. Itken joka kerta kun näen elokuvan.

Olin tuohon aikaan, noin 13-vuotiaana, kauhean kiinnostunut kaikesta taiteen tekemisestä, ja elokuva varmaan vaikutti päätökseeni ryhtyä näyttelijäksi.

Olin aloittanut teatteriharrastuksen, mutta en ollut tehnyt mitään ammattiproggiksia.

Ajattelin, että tämän leffan on pakko muuttaa kaikkien elämä. Olin aina yhtä ihmeissäni, kun kaverini eivät välttämättä siitä innostuneetkaan."

Sinikka Nopola

56-vuotias kirjailija, pakinoitsija ja kolumnisti

Yksi lensi yli käenpesän, Yhdysvallat 1975.

'Näin elokuvan ensi kerran kolmekymppisenä. Se palautti teini-iän kapinaan ja sai miettimään, kuka täällä on hullu ja kuka viisas. Nuorena minun oli vaikea suhtautua yhteiskuntaan, siihen että pitää käydä töissä ja olla sävyisä, järkevästi toimiva yhteiskunnan jäsen. Minulla oli tarve syyttää kaikesta yhteiskuntaa, 'systeemiä'.

Elokuvan jälkeen tuli vimma tehdä heti jotain, ja samalla oli kova murhe maailman vääryydestä. Päähenkilölle tehty lobotomia oli asia, josta en ollut tiennyt mitään.

Tuohon aikaan, 1980-luvun alkupuolella, innostuin toimittajana kirjoittamaan juttuja 'hulluudesta' peilaten sitä tiukasti ympäröivään yhteiskuntaan – meistä moni piti tuolloin genetiikan ja aivojen kemian tutkimista suorastaan konservatiivisena!

Elokuva ei kerro vain hulluudesta, vaan kuvaa mitä tahansa yhteisöä, jossa on alistussuhteita. Jos se olisi pelkkä sairaskuvaus, se ei olisi niin vaikuttava. Itse asiassa se kertoo ihmisen mysteeristä; ketään ei voi tyhjentävästi määritellä ja lokeroida."

Anna Eriksson

33-vuotias laulaja

Kuka pelkää Virginia Wolfia, Yhdysvallat 1966.

'Olen toisinaan riitaisa, ristiriitainen ja rasittava ihminen.

Tämä elokuva antaa pikkuruisen armahduksen; leffan päähenkilöt ovat vielä pahempia. He ovat kiinni toisissaan, mutta ajavat samalla toisensa hulluuden partaalle.

Koskettavinta on henkilöiden yksinäisyys, joka kaatuu katsojan syliin huudon ja riitelyn keskellä.

Elokuvasta jää herkkä olo pitkäksi aikaa. Se johtuu ehkä siitä, että se pakottaa näkemään ja tuntemaan kipeitä asioita, eikä kuitenkaan anna mitään lohdutusta. Aivan kuin kaikki elokuvan tapahtumat voisivat toistua loputtomiin."

Mr. Lordi alias Tomi Putaansuu

36-vuotias rockmuusikko

E.T. – The Extra Terrestrial, Yhdysvallat 1982.

'9-vuotiaana ruinasin vanhempani ajamaan Ouluun E.T.:n takia, koska en millään voinut odottaa sen saapumista kotikaupunkiini Rovaniemelle. Olin tutustunut hahmoon jo lehtien sivuilta, ja jo lapsena olin innoissani kaikesta hirviötouhusta.

Kauhuelokuvien hahmot ovat yleensä pahoja. E.T:stä mieleen jäi, että voi olla hyvä ja silti cool.

Istuin teatterissa isäni ja setäni välissä ja loppukohtausten aikana katsoin ympärilleni. En ollut tottunut näkemään heitä enkä ylipäätään miehiä kyynelehtimässä. Mutta molemmilla oli silmät kosteina, kuten minullakin. Se oli iso hetki pienelle pojalle.

Elokuvan jälkeen tein E.T.-naamarin, ja isä teki minulle lamppukäden. Kävelin päin auton perää, koska en nähnyt mitään.

Olen joskus sanonut, että E.T. on nykyajan Jeesus-tarina. Siinä on ihmisen pahuus, rasismi ja ennakkoluulot, ja toisaalta pyyteetöntä auttamista. Nykyään katson elokuvaa varsinkin keikkarundeilla. Mekin yhtyeessä törmäämme usein ulkonäköön liittyviin ennakkoluuloihin. E.T. palauttaa aina ruotuun ja antaa toivoa."

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi