Pihi on kitsas kaikessa

Pihtaaja kadehtii toista ja yrittää ahneuksissaan täyttää omaa pohjatonta tyhjyyttään

Kitupiikistä tulee mieleen Roope Ankka. Tai se tuttu, joka tiskaa kertakäyttöhaarukat ja melkein kuolee, jos joutuu ostamaan muovikassin.

Ärsyttävää pihtailu on silloin, kun hyvätuloinen sujauttaa keräyslippaaseen ulkomaanmatkoilta jääneet killingit tai rohmuaa apteekista ilmaisia näytepakkauksia taskut täyteen.

Kiusallisia ovat myös alituiset pummaajat ja kännykkäpinnarit: näppäillään numero, katkaistaan yhteys ja odotetaan, että toinen soittaa takaisin.

Säästäväisyys on tietenkin järkevää, ja filosofi, tietokirjailija Eero Ojasen mukaan se on suoranainen hyve. Mutta missä kulkee harkitsevan rahankäytön ja saituuden raja?

"Säästäväinen ajattelee tulevaisuutta, puntaroi vaihtoehtoja ja toimii järkiperäisesti. Pihi asettaa säästämisen korostetusti etusijalle kaikissa asioissa. Siitä tulee pakkomielle", Ojanen luonnehtii.

Nuukailussa ei tunnu aina olevan järkeä. Auringonpalvoja lentää maailman ääriin, mutta pakkaa mukaan näkkärit ja pussikeitot, ettei lomalla tarvitse tuhlata ruokaan. Toinen säntäilee tarjousten perässä, mutta tärvää samalla kallista aikaa. Mistä silloin pihistetään?

"Säästäminen on hyvin erilaista eri yhteyksissä, ja sitä on vaikea mitata. Pihistäminen yhdessä asiassa on tuhlausta toisaalla, ja siksi säästötoimilla voi olla yllättäviäkin vaikutuksia", Ojanen miettii.

Psykoanalyytikko Kaj J. Davidkinin mukaan pihiys, kateus ja ahneus liittyvät toisiinsa. Kitsastelun taustalla on huono itsetunto, joka johtuu suurelta osin varhaislapsuuden traumaattisista kokemuksista. Lapsi on jäänyt vaikeiden tunteidensa kanssa liian yksin.

"Pihi tuntee itsensä riittämättömäksi ja kadehtii toista, koska kokee tiedostamattaan, että toisen hyvä on hänen puutteensa. Tyydyttääkseen pohjatonta psyykkistä nälkäänsä pihi haalii itselleen monenlaista hyvää ja varjelee sitä vain itseään varten", Davidkin sanoo.

Äärimmäinen nuukuus näkyy myös tunneasioissa.

Turvattomaksi itsensä tunteva ihminen ei luota itseensä eikä muihin. Hän kitsastelee tunteissaan eikä ota huomioon toisen tarpeita ja tunteita – hänellä ei ole siihen varaa. Läheisyys ja sitoutuminen on vaikeaa, ja ihmisestä tulee eristäytynyt ja yksinäinen.

Pitkälle mennyt pihiys on joskus suorastaan psyykkistä taistelua hengissä säilymisestä, suoja ahdistusta, ja avuttomuutta vastaan.

Pihi näkee toisen ihmisen ahneena ja kateellisena, koska ei siedä nähdä näitä ominaisuuksia itsessään.

"Epäluuloisen tunteen vallassa hän uskoo, että toinen varastaa hänen ajatuksensa ja omaisuutensa, sen pienenkin hyvän, joka hänellä on, ellei hän kaiken aikaa ole varuillaan", Davidkin sanoo.

Jotkut ovat pihejä itseään kohtaan. Heidän on vaikea suoda nautintoa itselleen alituisten syyllisyydentunteidensa vuoksi.

"Ankara sisäinen omatunto sättii ja soimaa heitä jatkuvasti. Se viestittää, että 'sinä et minulle riitä'", Davidkin toteaa.

Kitsastelu on sairaalloista, kun se rajoittaa normaalia elämää. Ihminen kieltäytyy tarpeellisista asioista tai kieltää ne toiselta. Myös haaliminen menee joskus liiallisuuksiin.

Davidkinin mukaan pihiys on jatkumo, jonka kaari ulottuu rakentavasta kateudesta ja itsekkyydestä tuhoavaan ahneuteen. Pahimmillaan pihiys ilmenee itsetunnoltaan häiriintyneen ihmisen tuhoavana kateutena.

"Narsistisesti häiriintynyt ei voi ottaa toiselta vastaan mitään hyvää, vaan tuhoaa sen mielessään. Ottamalla vastaan hän joutuisi myöntämään, että toisella on hänelle arvokasta annettavaa. Hän suojautuu riippuvuutta vastaan kaikkivoipaisuuden illuusiolla", Davidkin sanoo.

Näin hän ei näennäisesti tarvitse toista ihmistä, eikä hänen tarvitse kohdata ja kokea suhteessa olemiseen liittyviä tunteitakaan.

Tuhoavan pihiyden, kateuden ja ahneuden vastakohtia ovat kiitollisuus ja anteliaisuus.

"Kun ihminen on kokenut saaneensa jotakin todella hyvää itselleen, hänessä syntyy tarve panna se kiertämään. Tätä psykoanalyytikko Melanie Klein kutsuu anteliaisuuden tunteeksi", Davidkin valottaa.

Tuhoava kateus voi muuttua rakentavammaksi, kun ihminen uskaltaa tiedostaa kateuden ja ahneuden itsessään.

"Psyykkisen ymmärtämisen ja työstämisen kautta itsetunto alkaa vahvistua ja kateus hellittää. Toisesta huolehtiminen saa tilaa. Surutyöllä ja kyvyllä surra on tärkeä rooli tässä kypsymisprosessissa."

Saiturin kolikossa on myös valoisampi puoli. Pihi säästää energiaa ja luonnonvaroja, ja pihiydestä versoo ilmaisia ideoita: muropaketista saa lehtikotelon ja vanhoista kalsareista imukykyisen pöytärätin.

Pihiys tarjoaa myös hupia. Vitsailemme laihialaisukosta, joka kirkonmenoja kuunnellessaan sulkee radion kolehtivirren ajaksi, tai pojasta, joka kehuu kaverilleen tappaneensa isänsä – orvot kun pääsevät ilmaiseksi sirkukseen.

Mikä laihialaisvitseissä naurattaa?

"Niissä säästäminen asetetaan johdonmukaisesti etusijalle ja kaikki muut arvot ollaan valmiita uhraamaan sen nimissä. Syntyy absurdeja tilanteita, jotka huvittavat meitä", Eero Ojanen arvioi.

"Arkielämässä tasapainoilemme eri hyveiden välillä, eikä säästäväisyyden nimissä ole oikeasti lupa tehdä mitä tahansa uhrauksia."

Hörähdämme laihialaisille myös näennäisestä helpotuksen tunteesta, kun voimme vitsin varjolla siirtää meissä itsessämme olevan ominaisuuden toisten ominaisuudeksi, Davidkin selittää.

Filosofi Ojanen määrittelee kitsastelun asenteeksi, joka ei liity vain rahankäyttöön. Pihiyttä on sekin, että jätetään asioita tekemättä tai hoidetaan ne vajavaisesti. Itse hän pihistelee käytännön asioissa, kuten siivoamisessa.

Äärimmilleen vietynä pihiys voi tehdä ihmisestä itsekkään ja kylmäkiskoisen, mutta Ojasen mielestä se ei ole huono ominaisuus. Visukintut voivat hänen puolestaan venyttää pennejään kaikessa rauhassa.

"Pikemminkin tuhlarin eli nykyaikaisen normaalin kuluttajan pitäisi muuttaa tapojaan. Nyt koko yhteiskunta perustuu ylimitoitetun ja liian nopeavauhtisen kulutuksen varaan. Jos kuluttamisen hössötyksessä osattaisiin tulla toimeen vähemmällä, elämä voisi olla järkiperäisempää ja muutenkin parempaa", Ojanen visioi.

Lisää aiheesta:

Muualla HS.fi:ssä:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi