Sinäkö et muka valehtele?

Valehtelu on tabu, vaikka lähes jokainen puhuu palturia. Meidän jopa odotetaan valehtelevan. Jos kaikki puhuisivat totta, olisivat ihmissuhteet mahdottomia ja työpaikalla helvetti irti.

Kävin kampaajalla. Ei tullut ihan sitä mitä tilasin. Silti nyökyttelen, kun kampaaja kysyy tyytyväisyyttäni. Työpaikalla toivon, ettei kukaan sano totuutta kuontalosta.

"Niinhän sitä sanotaan, etteivät ihmiset halua kuulla totuutta vaan mukavia asioita", sanoo psykiatri, professori Jouko Lönnqvist.

Valheita karkaa huuliltamme useita kertoja päivässä, usein huomaamattakin.

Yhdysvalloissa tehdyssä kyselyssä 1 300 toimistotyöntekijästä suurin osa kertoi olleensa aiheettomilla sairauslomilla.

Kun Virginian yliopistossa psykologian opiskelijat kirjasivat kaikki valheensa viikon ajalta, kävi ilmi, että jokainen valehteli ainakin kahdesti päivässä. Miksi? He halusivat välttää nolon tilanteen tai rangaistuksen, hyötyä vanhempien lompakoista liioittelemalla rahantarvetta tai miellyttää kaveria.

Suomalaisista joka viides valehtelee vakuutusyhtiölle varastettujen tavaroidensa arvon. Erään kaverinikin naarmuuntuneeseen matkapuhelimeen taisi tulla taannoin hieman lisäarvoa, kun se varastettiin.

Brittitutkimuksen mukaan jopa yhdeksän kymmenestä nelivuotiaasta valehtelee. Kuvittelu ja valehtelu ovat lapsen elämässä jopa erityinen kehitysvaihe, joka normaalisti kuitenkin tasaantuu kouluikään mennessä.

Valehtelu on itse asiassa meille niin luontevaa toimintaa, että äkkinäinen kurssin kääntäminen voisi päätyä katastrofiin. Mitä esimerkiksi tapahtuisi, jos minä tai työkaverini yhtäkkiä päättäisimme työpaikalla puhua vain totta?

"Se ei olisi kovinkaan inhimillinen yhteisö", Lönnqvist arvelee.

Jos kaikki päästelisivät kaiken ulos ilman kontrollia, voisi meno alkaa muistuttaa internetin keskustelupalstoja. Niillä näkee, mitä tapahtuu, kun sanotaan mitä ajatellaan.

Arjen käänteissä kyse on useimmiten valkoisista valheista, hätävalheista. Niiden tarkoitus on suojella itseä tai toista. Harvoin sitä huomaa kaverin lihoneen tai hiusten harventuneen, jos asia tulee puheeksi.

Jos on pahasti stressaantunut, voi olla itsesuojelua kieltäytyä työtehtävästä valheeseen vedoten, sillä uupumuksesta koituva sairausloma olisi kokonaisuuden kannalta isompi katastrofi.

"Valkoinen valhehan ei oikeastaan tunnu valheelta, koska voimme itsellemme perustella, miksi toimimme näin", Lönnqvist sanoo.

Karkeasti jaoteltuna ihmiset kuuluvat kahteen ryhmään: tavoitehakuisiin ja arvokeskeisempiin. Tavoitehakuinen hyväksyy valheen, sillä hyvä päämäärä kestää pienen vilpin. Toinen ryhmä taas ei suostu vilunkiin periaatteen vuoksi.

"Tosin, jos valehtelusta tarjottaisiin tarpeeksi rahaa, useimmat meistä valehtelisivat", Lönnqvist pohtii.

Valehtelu voi olla myös tietoista huijaamista tai vaikenemista silloin, kun pitäisi puhua.

Jyrkkä totuudessa pysyminen tekee elämästä vaikeaa, sillä säännöt ympärillä ovat muuttuneet: valehtelun lonkerot ulottuvat jotakuinkin kaikkialle yhteiskunnassa.

Lööppien totuusarvo on usein sinnepäin. Meikkikaupassa tiedän, etteivät ripseni pitene puolella millään ripsivärillä, eivätkä miehet ainakaan toivotussa mielessä lakoa edessäni hajuvesivalintani takia.

"Oikeudessahan vannotetaan kertomaan 'totuus ja vain totuus'. Kyllähän se jotain kertoo, että sitä pitää erikseen ja rangaistuksen uhalla ihmiseltä vaatia", Lönnqvist sanoo.

Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin tutkijan Markku Koivusalon mielestä yhteiskunta toimii yhä vähemmän oikeusvaltion periaatteiden kautta ja yhä enemmän sosiaalisten normien ja talouselämän säännöillä.

"Suomalaisille on sanottu olevan ominaista rehellisyys. Uudessa keskustelukulttuurissa itsensä mainostamisesta on kuitenkin tullut keskeinen idea: pitää osata tuoda oma asia esille, ja se vaatii usein vähintäänkin liioittelua."

Tämä näkyy esimerkiksi työpaikkahakemusta laatiessa.

"On tärkeää huomata, että meitä sosiaalisesti opetetaan valehtelemaan esimerkiksi cv:n tekemisessä. Kerromme asioita epätotuudenmukaisesti, koska kukapa älykäs ja terve ihminen kertoisi sellaisia tosiasioita, joiden perusteella arvelee joutuvansa huonoon valoon", Psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoo.

Valhe on myös valtaa.

"Johtajat saavat valehdella, mutta kansalta odotetaan rehellisyyttä. Aikuiset saavat valehdella lapsille, mutta lapset eivät vanhemmille. Valtiolla tai isoilla firmoilla saa olla salaisuuksia, mutta sosiaaliapua hakevan pitää ehdottomasti puhua totta", Markku Koivusalo sanoo.

Valehtelu koetaan tabuksi, vaikka kaksilla rattailla köröttely on hyvin yleistä. Valehtelusta pitäisi keskustella, sillä moni kuvittelee, että kaikki muut elävät jossakin korkeamman moraalin tasolla.

"Paljaassa totuudessa pysyminen vaatii suurta rohkeutta, ja usein siitä tuntuu koituvan enemmän vaikeuksia kuin voittoja. Totuudenpuhujista ei pidetä", psykiatri Jouko Lönnqvist sanoo. "Valehtelu taas on hyvin inhimillistä, koska haluamme ihmisten pitävän meistä."

Etenkin uskontoon liittyvä syyllisyyskulttuuri vielä tiristää morkkista, sillä "meitä tarkkaillaan yläkerrasta". Itämaisessa häpeäkulttuurissa valhe on ymmärrettävämpää, koska tärkeintä on olla menettämättä kasvoja.

Jouko Lönnqvist myöntää itsekin sortuvansa osatotuuksiin, mutta rohkaisee miettimään, mikä totuudessa pelottaa.

"Miksi en uskalla sanoa, että minulla esimerkiksi on tärkeämpiä asioita kuin tämä työ. Jos sanoisikin, että olen kurkkuani myöten täynnä näitä hommia ja lähden nyt kotiin."

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi