Uuteen uskoon

Suomessa on kymmeniä uskonnollisia yhdyskuntia. Niistä ei vain erota vaan niihin myös liitytään. Kääntyneet kertovat, miten päätös on vaikuttanut elämään. Koonnut: Tiina Leinonen HS

Amira Svensk, 20, kääntyi helluntailaisesta muslimiksi viisi vuotta sitten.

'Kävin evankelisluterilaisen kirkon rippikoulun. Äitini tiesi, että etsin itseäni. Hän kehotti kuuntelemaan riparilla tarkasti. Minulla olikin suuret odotukset ja isoja kysymyksiä: jos syntimme on annettu anteeksi, mitä järkeä meidän on elää täällä? En saanut vastauksia, joten ripari oli pettymys.

Koska en ymmärtänyt oppia pyhästä kolminaisuudesta, voin henkisesti pahoin. En saanut oppiin selitystä, mutta silti siihen olisi vain pitänyt uskoa.

Etsin tietoa eri uskonnoista ja lainasin Koraanin kirjastosta. Sitä lukemalla löysin vastauksia ja sisäisen rauhan.

Ensiksi salasin uskon helluntalaiselta äidiltäni. Kun kello soi aamulla auringon sarastaessa, hiivin vessaan tekemään peseytymisrituaalin. Pesin kädet, suun, nenän, korvat, pään ja jalat. Palasin huoneeseeni, suljin oven ja suoritin aamurukouksen. Lähdin kotiovesta ilman huivia, mutta laitoin sen päähän jo varastossa.

Myöhemmin olen nauranut tuolloin minusta otetuille kuville: kuinka rumasti olin huivin sitonut!

Islamissa on paljon sääntöjä, mutta ei jokaista tarvitse ottaa kirjaimellisesti. En koe olevani huono muslimi, vaikka en pysykään kotona, kuten Koraani naisia kehottaa.

Tuskin olen paljoa muuttunut, sillä olen onnistunut pitämään samat kaverit kuin ennen islamiin palaamista. (Muslimit eivät puhu kääntymisestä.) Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita. Olen saanut myös paljon uusia ystäviä, siskoja, kuten me sanomme. Umma eli yhteisöllisyys on yksi niistä asioista, joita islamilaisuus on elämääni tuonut: tiedän viidestä kymmeneen siskoa, joille voin aina soittaa.

Kun näen kadulla muslimin, tervehdin häntä arabiaksi. Joidenkin kanssa jään juttelemaan. Eivät kristityt tervehdi toisiaan kaduilla.

Yhteisöllisyys on hillinnyt perfektionistista luonnettani. Saan ajatella, että olen vain yksi ihminen, eikä minun tarvitse itse osata ja jaksaa kaikkea.

Iltapäivät vietän moskeijassa ja suunnittelen islamilaisen yhdistyksen toimintaa, esimerkiksi siskojen ryhmän tapaamisia. Oikeastaan se ei poikkea entisestä elämästäni. Silloinkin olin aktiivinen poliittisissa nuorisojärjestöissä ja SPR:ssä."  Niken Sulistiyorini, 38, kääntyi kristityksi kahdeksan kuukautta sitten kokeiltuaan buddhalaisuutta, islamia ja muita uskontoja.

'Synnyin kommunistisessa Vietnamissa uskonnottomana. Äitini kuoli kun olin 3-vuotias. Asuin kaduilla, kunnes 10-vuotiaana lähdin etsimään indonesialaista isääni hänen kotimaahansa.

Isäni ei hyväksynyt minua, vaan sanoi äitiäni prostituoiduksi. Aloin etsiä itseäni ja paikkaani, minkä vuoksi matkustin useisiin Kaukoidän maihin ja tutustuin niiden uskontoihin.

Nepalissa asuin tiibetiläisten buddhalaisten kanssa. He opettivat minulle uskontoaan, luottamista ja rakastamista, mutta sydämeeni sattui.

Monien reissujen jälkeen päädyin jälleen Jakartaan pyytämään hyväksyntää isältäni. Sattumalta istuin erään rakennuksen portaille. Se oli moskeija. Menin sisään, ja ensimmäistä kertaa minulle tuli rauhallinen olo. Käännyin muslimiksi, mutta en koskaa ymmärtänyt väkivaltaa, jota muslimit harjoittavat uskonnon nimissä.

Islamin jälkeen en halunnut uskontoa elämääni lähes kymmeneen vuoteen. En, ennen kuin Balilla menin ystäväni kanssa katoliseen kirkkoon. Tunsin, että olen lähellä etsimääni. Uskonasioissa en luota muihin kuin itseeni ja siihen miltä minusta tuntuu.

Olen tuntenut paljon vihaa elämäni aikana. Olen ollut vihainen isälleni, oleskelulupavaikeuksille, miehelleni, ja vihastuksissani olen ryypännyt ja kokeillut kaikki huumeet. Kristinuskoon tultuani olen ensimmäistä kertaa pystynyt käsittelemään vihaani.

On vaikea avata sydäntä ja ottaa sinne uusi usko, koska en ole kasvanut uskontoon.

Kristinuskossa pidän siitä, että voin rukoilla yksin milloin ja missä tahansa. Se on ollut suurin arkeeni vaikuttanut ero kristinuskon ja muiden harjoittamieni uskontojen välillä.

Kun suomalainen mieheni vei minut ensimmäistä kertaa Helsingin tuomiokirkkoon, olisin voinut istua siellä rukoilemassa tuntikausia. Mieheni ihmetteli, miksi tekisin niin, sillä enhän ollut kristitty.

Istuin penkillä ja pyysin hiljaa mielessäni merkkiä siitä, että olen löytänyt paikkani. Kun tulin ulos kirkosta, löysin maasta kultaisen ristiriipuksen. Minusta tuli kristitty."

  Janne Päivikkö, munkki Yongu sunim, 30, kääntyi evankelisluterilaisuudesta buddhalaisuuteen kymmenen vuotta sitten.

'Perheessäni äitini on harras uskovainen, joten hän ymmärtää valintani, vaikka uskontomme ei olekaan sama.

Rippikoulun jälkeen lähdin vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Siellä kiinnostuin maailman uskonnoista. Buddhalaisessa elämäntavassa minua viehätti korkea moraali, johon kasvissyöntikin kuuluu. Ihailin buddhalaismunkkeja, jotka vaikuttivat vahvoilta ja tyytyväisiltä. Nämä 16-vuotiaan pinnalliset odotukset ovat osittain toteutuneet, mutta usko on paljon syvempää.

Munkkina minulla on vain yksi rooli, mutta elämäni alkoi yksinkertaistua jo parikymppisenä. Ei enää huvittanut hengata tyyppien kanssa, jotka käyttivät päihteitä ja diskoilivat. Tuntui, että tuollainen elämä – niin kuin urapyrkimyksetkään – ei johda onneen.

Menin kurssille, jossa opeteltiin buddhalaista meditaatiota. Korealaisessa perinteessä meditoimalla pohditaan yhtä buddhalaisuuden peruskysymyksistä: kuka minä olen? Tuohon kysymykseen munkkina keskityn.

Luterilainen ihmiskuva pohjautuu paljolti perisyntiin. Buddhalaisuudessa ajatellaan, että olemme täydellisiä, mutta ymmärrämme maailman väärin, minkä vuoksi kärsimme.

Ajattelin, että munkkina olen aina onnellinen, mutta ajoittain sisälläni myllertää. Ei olekaan helppoa olla onnellinen, kun olen yksin, erossa sukulaisista ja ilman huveja, joihin tapakristittynä ehdin tottua.

Buddhalaisuus on muuttanut elämääni paljon. Asun Koreassa luostarissa, jossa tiukat rutiinit auttavat noudattamaan kurinalaista elämäntapaa.

Koska olen nuori munkki, luostarin ulkopuolella tulee monenlaisia ajatuksia, myös parisuhteesta. Joudun pinnistelemään, ettei mieli vaella suuntaan, joka on munkin elämän kanssa ristiriidassa.

Suomessa käydessäni yövyn kavereiden luona. On vaikea harjoittaa äänekästä buddhalaista seremoniaa viideltä aamulla kerrostaloasunnossa.

Seremonia on keskittymisen väline, jolla pääsen käsiksi rakkauden ja myötätunnon tunteisiin. Pystyn kehittämään myönteistä suhtautumista."

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi