Vanhat ja viisaat

Vanhana tietää, mitä elämässä kannattaa tehdä ja mikä jää harmittamaan.

Elsa Mannio, 95

"Olen tyytyväinen, että opettelin ajamaan autoa. Kun olimme nuoria, pyysin mieheltäni, että ostetaan auto. Hän vastasi: "Ostetaan vaan, mutta minä en sitä aja." Niinpä minä menin autokouluun. Talvisin oli mukava ajella yhdessä Hämeenlinnan Aulangolle hiihtelemään.

Tein töitä hoitajattarena sairaalassa. Siellä oli potilaita, joiden kanssa olin työskennellyt rintamalla. Eräs tuttavani oli hoidettavana toisella osastolla. Kaksi kertaa hän pyysi, että kävisin katsomassa, mutta aika oli aina niin tiukilla, etten mennyt. Vaikka hän oli vuodepotilaana viikkoja vain kaksi kerrosta alempana, minä en sinne ikinä ehtinyt. Se todella painaa joskus. Olisin voinut olla vaikka yhden ruokatunnin syömättä ja käydä hänen osastollaan. Pitäisi olla aikaa."

Eero Vuokila, 79

"Ennen kuin kosin vaimoani, odotin, että hän täyttää 21 vuotta, jolloin hän saisi itse päättää avioitumisestaan eikä tarvitsisi käydä polvirukouksin vanhemmilta kättä pyytämässä. En käyttäisi sanaa tasa-arvo puhuessani asiasta, jota itsenäisyyden ja vapauden lisäksi taisteluissa puolustin. Minulle on ollut tärkeää, että olemme sukupuoleen katsomatta yhdenvertaisia, naiset ja miehet.

Olen tehnyt elämässäni paljon virheitä. En ole noudattanut isäni ohjetta: jos ei ole hyvää sanottavaa, pidä suusi kiinni. Kunpa olisin rakastanut niin paljon, että olisin osannut pyytää anteeksi, kun olin puhunut muista selän takana."

Linnea Perkiö, 92

"Kun kasvatin lapsiani, ensimmäinen ehtoni heille oli, että kunnollinen pitää olla. Kaikista neljästä lapsestani tuli kunnollisia ja kaikki toimivat hyvissä ammateissa. Yksi on lastentarhanopettaja. He ovat minun saavutuksiani.

Minua ottaa päähän, että muutin pois kotoa. Oulunkylä, nykyinen asuinalueeni, ei ole minun seutuani. Haluaisin olla lähellä Helsingin rantoja, missä olen syntynyt ja kasvanut. Kaivopuistossa on tutut maisemat ja ihmiset. Täällä vanhainkodissa ei ole tullut uusia kavereita, paitsi on tuo huonekaveri ihan kiva."

Taisto Heimo, 77

"Elämässäni tärkeää on ollut urheilu. Pikaluistelua ja -juoksua harrastamalla pyrin pitämään mielen ja kunnon hyvänä. Sain myös kaveripiirin, jossa ei viinaa pyöritetty. Ryyppyporukassa elämän ongelmat vain vahvistuvat.

Vaikka olin kahden lapsen yksinhuoltaja, halusin ylläpitää korkeaa elintasoa. Siksi tein 14-tuntisia työpäiviä, enkä koskaan sanonut ei, kun sunnuntaina pyydettiin töihin. Harmittaa, että se aika oli lapsilta pois ja perhe kärsi."

Sirkka Pekki, 89

"Olen tyytyväinen, että menin naimisiin ja opettelin ymmärtämään toista ihmistä. On omaksi parhaaksi, että oppii näkemään asioita muullakin kuin omalla tavalla. Avioliitossa on aina kaksi mielipidettä ja harvoin näkee harmonisia pareja. On huono juttu saada itkukohtauksia, vaikka erimielisyys on jo sovittu.

En ole älynnyt olla onnellinen, kun aihetta onneen olisi ollut, esimerkiksi lasten synnyttyä. Olen elänyt surumielin, sillä pelkään kauheasti, varon ja varoitan muita. Välillä olen surrut etukäteen niin paljon, että olen jäykistynyt, enkä ole voinut ajatella mitään muuta. Jos varoo liikaa, eikä uskalla olla onnellinen, ei ole voimia pitää lippua korkealla."

Raija Marttinen, 85

"Kävin iltakursseilla Ateneumissa. Se on ihana asia. Menin, vaikka ihmiset sanoivat, että mitä sinä Ateneumiin enää, kun on jo ammatti. Kurssi oli vain korvaus haaveesta, mutta se on ollut kantava voima. Kun maisema on apea, ajattelen, kuinka upealta sekin paperilla näyttäisi.

Olisin voinut olla rohkeampi. Häviämisen pelko on ollut liian suuri. En esimerkiksi iljennyt hakeutua taiteilijaksi. Ajattelin aina, että minusta tulee taiteilija, mutta tulikin opettaja. Tapasin mieheni ja aloin taiteilla lapsia.

Nykyisin on vaikea piirtää ihmistä tai hevosta juoksemaan. Mielikuva liikkeestä on kadonnut, koska istun pyörätuolissa."

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi