Viimeiset vuodet

Riittäisikö elämän sisällöksi kääretorttu ja kuntopyörä? Tätä mietti 28-vuotias toimittaja, kun hän oli viikon vanhainkodissa töissä. Hän halusi nähdä, mikä meitä viimeisenä odottaa.

Jos olisin 90-vuotias ja jos olisin vielä suhteellisen tolkuissani, saattaisin istua kello kolmen kahvilla täällä helsinkiläisessä vanhainkodissa ja syödä kääretorttua.

Olen kuitenkin 28-vuotias ja juottamassa kahvia heille, jotka eivät enää saa kupista otetta. Olen tullut vanhainkotiin töihin, jotta näkisin, millaista on elämä vanhana. Kolmekymppisenä vanhuus on jossain kaukana, eikä sitä ajattele.

Ainoa kokemukseni vanhainkodeista on parinkymmenen vuoden takaa Kainuusta. Siellä mummoni makasi halvauksen takia sängyssä. Osastolla näytti ja haisi sairaalalta.

Tällä osastolla yritetään elää kodinomaisesti. Tv-huoneessa on plyysisohva, huoneissa omia tavaroita ja jos vain kykenee, ruokaa saa annostella suuhunsa itse.

Silti Maijua nytkin turhauttaa. Viimeiset vuodet ovat odotusta.

Täällä odotetaan vierailijaa tai hoitajaa, jonka lähestyminen merkitsee piristävää tekemistä, vaikkapa iltatoimia. Tai parhaimmillaan retkeä Stockmannille, joka on Solveigille pieni matka: puetaan kaupunkivaatteet, kiharretaan tukka, matkustetaan, katsotaan elämää laitoksen ulkopuolella. Saadaan kerrankin hoitajan kaikki huomio.

"Hei, mitä kuuluu?" kysyy pyörätuolillaan ohi lipuva Aila pöydän ääreen tuodulta Maijulta.

"Ei kovin hyvää. Sattuu."

Keskustelu oli siinä. Täällä ei ole tapana vaihtaa kuulumisia. Osalle puheen tuottaminen on hyvin vaikeaa, osa ei ole juttutuulella. Ja mistä sitä kertoisikaan, kun mitään ei tapahdu.

Solveig kertoo pariinkin kertaan kalliista kävelypuvusta, jonka mies oli hänelle teetättänyt 50 vuotta sitten. Ehkä sitä sitten muistelee 120 euron tennareita, jotka hankin kuukausien harkinnan jälkeen.

Yleensä kahvipöydässä vain katsellaan tuttua seuruetta ja hoitajien nopeita, desinfiointiaineelta tuoksuvia käsiä, jotka kaatavat kahvia, sitovat ruokaliinoja ja taputtavat olkapäälle. Sen täytyy tuntua hyvältä, sillä se on merkki siitä, että täällä on joku minuakin varten.

Hellyyttä kaipaa, jos läheiset eivät käy ja puoliso on niin huonossa kunnossa, että ei pääse katsomaan. Ilpo ei muista, millaisessa kunnossa vaimo on.

Joskus ikätovereiden nyhjötys ottaa virkeimpiä päähän. "Noiden seurassa en enää istu! Ovat niin tylsiä, kun eivät puhu mitään!" uhoaa Sylvi. "Ethän sinä kuule, kun olet jättänyt kuulolaitteen huoneeseesi", hoitaja huomauttaa ja saa Sylvin nauramaan.

Kohtaus panee miettimään, millainen minusta tulee vanhana. Turhautunut ehkä, mutta toivottavasti ei pahansuopa.

Sylvi äityy tylsyyden keskellä joskus holtittomaksi. Yhtenä päivänä hän tarjoaa sokeritautiselle pöytäseuralleen sopimatonta ruokaa.

Oikeastaan sillä, onko äksy vai lempeä, ei ole merkitystä. Pääasia, että saa ilmaistua tahtonsa ja tulee huomioiduksi. Muuten jää paitsi pienistä mutta viihtyvyyden kannalta tärkeistä asioista. Niin meinasi käydä Valmarille. Hän oli jäädä pois laulutuokiosta, koska pystyy sanomaan vain "ei".

On varmasti vaikea hallita hermonsa, jos menettää liikunta- ja puhekykynsä. Mirkku itkee aina, jos ei saa heti apua. Nyt hän odottaa itkien pyörätuolissa vessan oven edessä.

Kovin moni ei kai haluaisi viettää viimeisiä vuosiaan laitoksessa. Toisaalta taas on paljon turvallisempaa olla porukassa kuin yksin.

Kaikille laitospaikkoja ei riitä. Helsingissä jonossa on jatkuvasti noin 150 vanhusta, jotka ovat täyttäneet siihen vaadittavat kriteerit.

Eilen sairaalaan saattohoitoon lähteneen tilalle muuttaa jo tänään uusi asukas.

Vanhainkotiin muuttaessa joutuu luopumaan paljosta. Tavaroista luopuminen olisi vielä helppoa. Sen sijaan vaikeaa on luopua omasta elinympäristöstä, tutuista paikoista, harrastuksista, kotikulmien hyvänpäiväntutuista – puhumattakaan ystävistä.

Tarjoan haarukassa kääretortun palaa kohti Parkinsonin tautia sairastavan Oskarin suuta. Kääretorttua on tarjolla kerran viikossa.

"En minä tästä kääretortusta niin välittäisi", Maiju sanoo kahvipöydässä. "En minäkään. Kun päivän syö puuroja, tekisi illalla mieli jotain suolaista, vaikka graavilohta", Vilma haaveilee.

Vanhainkodissa ruokailu on tapahtuma, joka katkaisee nukkumisen ja telkkarinkatselun.

Jaksaisiko sitä pitää mieltä virkeänä, jos arjen merkittävintä sisältöä olisi kääretorttu, josta ei pidä? Varsinkin, kun sellaista arkea voi jatkua vaikka kymmenen vuotta.

"Voitko avata tämän jaffapullon?" "Kiitos paljon!" Raimoa ihan naurattaa. "Kauhea jano!"

Myös Tyynellä on hyvä hetki – päivän paras. Hän kuntelee Tapani Kansaa viinilasin äärellä.

Vanhana haluaisin valita, sivelenkö kasvoilleni Erisanin perusvoidetta vai Diorin anti-agingiä. Se on mitätön asia, mutta siitä tulisi tunne, etten ole ihan joka hetkeä toisten ihmisten valintojen varassa.

Tänään Solveig pääsee ostamaan haluamansa Lumenen rasvan.

Kaikkia toiveita hoitajat eivät kuitenkaan pysty täyttämään.

"Sattuu. Olen istunut tässä pyörätuolissa koko päivän. Pääsenkö jo pitkälleen?"

Oskari ei saa itse vaihdettua edes asentoa. Hän ei pääse vielä pitkälleen, koska kohta, reilun tunnin kuluttua, on ruoka. Silloin viimeistään hänet pitäisi taas nostaa tuoliin. Asukkaita on 21, ja hoitajia vuorossa vain neljä. Ei ole aikaa eikä voimia nostella ihmisiä edestakaisin.

Aamulla autan Ilpoa polkemaan kuntopyörää, jota pystyy ajamaan tuolista. Ajattelen, että se on hyödyllistä ajanvietettä. "Hienoa, poljit tänään kuusitoista minuuttia! Miltä se pyöräily tuntui?"

"Turhauttavalta."

Noin minäkin kai ajattelen joskus vuonna 2060. Mitäpä tässä rehkimään.

Jutussa esiintyvien ihmisten nimet on muutettu.

Helsingin Sanomat | hs.terveys@sanoma.fi