Palsasuot sulavat

Erikoinen suotyyppi on jo hävimässä ilmastonmuutoksen takia

 Palsasuot katoavat, kun ilmasto muuttuu.

Näitä märästä nevasta ja muhkeista mättäistä koostuvia kosteikkoja on subarktisella alueella Pohjoismaissa, Kuolan niemimaalla, Siperiassa, Alaskassa, Kanadassa ja Japanissa.

Liika lämpö sulattaa turvekumpujen jäisen sydämen, jolloin kumpareet romahtavat.

Ainakin Norjassa ja Ruotsissa routaiset keot ovat jo huvenneet laajoilta alueilta. Tämän on osoittanut esimerkiksi Lundin yliopiston professori Torben Christensen vertaamalla 1970- ja 2000-luvuilla otettuja ilmakuvia keskenään.

Kukaan ei ole hankkinut yhtä havainnollisia todisteita Suomen palsasoiden nykyisestä tilasta, mutta kolme tutkijaa on laskenut, miten niille käy.

Huonosti, arvioivat Miska Luoto Oulun yliopiston Thule-instituutista sekä Stefan Fronzek ja Timothy Carter Suomen ympäristökeskuksesta Climate Research -julkaisussa.

Heidän tyly tuloksensa on niin yksiselitteinen, että moisia saadaan harvoin ilmastonmuutoksen ekologisia vaikutuksia käsittelevistä tutkimuksista.

Tutkijat päättelivät palsasoiden levinneisyyden tarkasti sen perusteella, mitä tietävät tämänhetkisestä ilmastosta. Ilmaston muuttumista koskevien ennusteiden avulla he laativat malleja niiden kohtalosta.

"Palsasuot häviävät pohjoisesta Fennoskandiasta, jos ilmasto lämpenee neljä celsiusastetta. Parin asteen lämpeneminen riittää sulattamaan valtaosan palsasoista", tutkimusprofessori Luoto kiteyttää.

Hallitusten välinen ilmastopaneeli IPCC ennustaa, että tällä vuosituhannella Suomen vuotuinen keskilämpötila nousee 2,4–7,4 astetta.

Palsasoiden kato näyttää vääjäämättömältä. "Ei ole mitään konstia pitää niitä keinotekoisesti jäässä", toteaa Luoto.

Vielä nyt Suomessa on useita satoja palsasoita Käsivarren Lapissa sekä Inarin ja Utsjoen seuduilla. Niille ihanteelliset olot vallitsevat, kun vuotuinen keskilämpötila on –3:sta –5 celsiusasteeseen ja sademäärä alle 450 millimetriä vuodessa.

Palsa alkaa muodostua, kun sataa vähän lunta. Silloin routa tunkeutuu syvälle maahan. Sitten tulee kuiva kesä, eikä jäätynyt kohta sula. Kasan päälle kertyy eristävää turvetta ja se kohoaa muuta suota korkeammalle, jopa seitsenmetriseksi.

Routakerros paksuuntuu talvisin. Lopulta kumpare pullistuu niin komeaksi, ettei enää peity lumeen. Se on altis eroosiolle: tuuli, ihmiset tai porot voivat kuluttaa kasvillisuuden pois. Syntyy ruhjeita, joille kasaantuva lumikatto estää jäistä ydintä vahvistumasta. Kesällä se sulaa ja kumpu luhistuu.

Matala palsa syntyy noin kymmenessä vuodessa, korkea sadassa. Hajoaminen sujuu nopeammin; tutkijat ovat havainneet ison palsan kadonneen vuosikymmenessä.

Uusia palsasoita ei kehity niiden tilalle, jotka ilmastonmuutos syö, uskoo Luoto. Nykyisten palsasoiden pohjoispuolella turvekerros on liian ohut. Vaikka lämpenemisen povataankin vauhdittavan turpeen kasvua, sitä kertynee vuosisadassa vain jokunen sentti. Palsan jäinen ydin tarvitsee puolimetrisen peiton.

Palsasuot kuuluvat Euroopan unionin luontodirektiivin tärkeisiin luontotyyppeihin.

Ne ovat lintuparatiiseja. Professori Olli Järvinen osoitti, että Suomen Lapin elinympäristöistä juuri palsasoiden pesimälinnusto on sekä laji- että yksilömääriltään suurin. Neliökilometrillä pesii satoja pareja, mikä on yli kaksi kertaa enemmän kuin seuraavaksi rikkaimmalla biotoopilla, tunturisoilla.

Palsasuot ovat tärkeä pesimäympäristö Euroopan kahlaajille. Suosirrin, vesipääskyn ja etenkin EU:n lintudirektiivin suojeleman punakuirin esiintymät keskittyvät niille.

Palsasoilla on monia ekolokeroita: kuivia palsakumpuja, saravaltaisia nevoja, vetisiä ruoppapintoja, lampareita. Altaat kuhiset hyönteisiä; linnuilla on yllin kyllin syötävää.

"Palsasoiden sulaminen kaventaa pohjoisen suoluonnon monimuotoisuutta. Kun saranevat valtaavat vetiset lampareet, hyönteisten ja samalla pesimälinnuston ravinnon määrä vähenee", arvelee erikoistutkija Risto Heikkinen Suomen ympäristökeskuksesta.

Kun ilmastomuutos sulattaa palsat, ikiroudasta vapautuu maan uumeniin varastoitunutta metaania ilmaan.

Christensenin mittausten mukaan metaanipäästöt lisääntyivät noin 50 prosenttia vuosina 1970–2000 Ruotsin Abiskossa, jossa palsasuot ovat häviämässä.

Metaani on parikymmentä kertaa vahvempi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi.

Lisää aiheesta:

Helsingin Sanomat | hs.tiede@sanoma.fi