Animaatio aikuistuu

Animaatiot ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Tietenkin ne kuuluivat lapsuuteen, mutta kun aloin opiskella elokuvaa, opin arvostamaan niitä omana taiteenlajinaan.

Nykypäivänä vanhat Disneyn tuotannot ovat ihan yhtä paljon katselussa kuin näytelmäelokuvatkin. ”Eivätkö ne ole lastenelokuvia, mitä sinä sellaisia katsot?” osa ystävistäni ihmettelee.

Viime vuosien trendin perusteella en osaa enää sanoa, kenelle animaatioita tehdään. On totta, että niiden keinoin on aina voitu tuoda esille vaikeita ja raskaitakin teemoja, kuten Waltz with Bashir ja Persepolis todistavat. Bambi varmasti traumatisoi monia, kun se näytettiin ensimmäistä kertaa, eikä Pinokkio ole missään nimessä mikään hupiretki.

Kun katsoo tänä vuonna julkaistuja elokuvia, ei voi olla miettimättä, että kohdeyleisöksi on siirtymässä vähitellen aikuiset, jotka vievät lapsiaan elokuviin, eikä toisinpäin. Kyse ei ole suinkaan kaikista julkaisuista, mutta vuosi vuodelta kasvava luku on kuitenkin huomattava.

Coraline ja toinen todellisuus on kirjailija Neil Gaimanin satuun perustuva elokuva nuoresta tytöstä, joka päätyy synkkään rinnakkaistodellisuuteen.

Seitsemän vuoden ikärajalla varustettu Coraline on kerännyt paljon sanomista vanhemmilta, joiden mielestä kolmiulotteinen elokuva on aivan liian pelottava nuorimmille katsojille. Jossain vaiheessa puhuttiin, että elokuvan ikäraja tarkistettaisiin uudelleen elokuvatarkastamossa.

Jo ennakkoon puhetta on herättänyt myös ensi-iltaan saapuva Up. Se on tarina leskeksi jääneestä, unelmansa hylänneestä ja katkeroituneesta miehestä sekä ylipainoisesta nuoresta pojasta, joka ajautuu tämän kanssa seikkailuun.

Cannesin elokuvafestivaalien katsojien mukaan kyseessä on yhtäaikaisesti innostava ja masentava elokuva. Ystäväni perheineen oli käynyt katsomassa elokuvan ensi-illassa. Aikuiset olivat pitäneet sitä kauniina kertomuksena vanhenemisesta ja unelmista, mutta lapset eivät olleet saaneet sitä paljoakaan irti.

Jopa viime vuoden kehutuin animaatio, Wall-E, oli kaksituntinen kommentti tuhoisasta jäljestä, jonka ihmiskunta on jättänyt maapallolle. Rakkaustarina kahden robotin välillä herätti kritiikkiä, että lastenelokuvaa enemmän se muistutti Annie Hallia, jossa Woody Allen oli korvattu rakastettavalla robotilla.

Asian voi nähdä toisinkin päin. Ehkä animaatiot alkavat aikuistua siitä syystä, että animaattorit ovat viimein alkaneet kohdella nuorempiakin katsojia aikuisemmin? Voisiko olla, että Pixarin kaltaiset jättiläiset ovat vain petaamassa uutta, avarakatseisempaa sukupolvea elokuviensa avulla?

Vai onko yksinkertaisesti niin, kuten tekijöiden haastatteluja lukiessa saattaisi ajatella, että nykyinen sukupolvi tekee elokuvia itselleen?

Kun keski-ikää lähestyvät ikinuoret käyttävät satoja euroja ostaakseen elokuva-aiheisia leluja tai rakennuttavat itselleen elokuvateattereita koteihinsa, voisiko olla myös niin, että elokuvantekijät tekevät niitä animaatioita, joita haluavat itse nähdä?

Entä kuka siinä hyötyy? Tunnen monia aikuisia, jotka kieltäytyvät katsomasta animaatioita juuri siksi, että ne ovat animaatioita. Mutta samalla moni perheellinen alkaa olla entistä varautuneempi, mihin elokuviin voi viedä lapsensa.

Täysin ikärajattomia lasten julkaisuja on tänä vuonna ollut vain kaksi, toinen niistä on vasta tulossa loppuvuodesta.

Kun animaattorit tavoittelevat tähtiä tarinankerronnan ja sanoman kautta, jäävätkö sivullisiksi uhreiksi samalla lapset, joille näitä elokuvia on alun perin tehty?

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi