4.6.2009 8:42
Eräässä artikkelissa Legendaarista ohjaajaa Quentin Tarantinoa tituleerattiin Visionääriksi. Kyllä. Legendaariseksi Visionääriksi. Eikä siihen mennyt kuin kymmenen vuotta ja viisi elokuvaa. Paremmin menee Zack Snyderilla, jolta samaiseen statukseen meni vain kaksi elokuvaa ja kuusi vuotta, kolmannesta sitten puhuttiin samassa lauseessa sen v-alkuisen sanan kanssa. Jälkijunassa puksuttaa elokuvan eristäytynyt jättiläinen Stanley Kubrick, jota alettiin nerotella vasta kuoleman jälkeen.
En tiedä johtuuko se vain minusta, mutta tuntuu siltä kuin adjektiivit alkaisivat menettää merkitystään. Siinä vaiheessa, kun lehdistön mukaan maailmalla pörrää yhtäaikaisesti jopa kymmeniä visionäärejä, tulee fiilis että kilpailu on alalla kovempaa kuin uskoisikaan.
Äskettäin näin jopa jutun, jossa kotimaisen halpisparodian Star Wrekin ohjaajaa kutsuttiin Suomen visionääriksi. Ne ovat jo täälläkin! Adjektiivien kermaa jaetaan nykypäivänä kaikille kuin soppajonossa, osalle vielä santsaten.
Loistavassa (siis aikuisten oikeasti loistavassa) tv-sarjassa Buffy, vampyyrintappaja heitettiin eräässä jaksossa ilmoille kysymys: ”How do you get to be renowned, I mean, like, do you have to be ’nowned’ first?” Miten päästä maailmankuuluksi, eikö ensin pidä olla kuultu? Missä vaiheessa on alettu loikkia näiden vaiheiden yli?
Ei ole ehtinyt kulua edes kahta vuosikymmentä siitä kun maailmalla sanaa visionääri (tai jopa nero) käytettiin melkein harkiten. Monty Python -ryhmän jäsentä Terry Gilliamia kutsuttiin ensimmäiseksi Brazilin julkaisun aikoihin, Oliver Stonea jälkimmäiseksi JFK:n yhteydessä. Viime vuonna neroja oli vähintään kymmeniä, visionäärejä ainakin saman verran.
On tietenkin selvää, että valtaosan ajasta ylisanojen käyttö on sanahelinää, jota mainostajat käyttävät päivästä toiseen samalla tavalla kuin ilmaa, mutta sitä mukaa ne hiipivät salakavalasti tavalliseen keskusteluun. Kaikki on loistavaa, mahtavaa, parasta ikinä, like so totally awesome. Jokainen uusi elokuva, tv-sarja, kirja tai tekijä on se The Next Best Thing. Kaikkialla kysellään, mikä korvaa tänä vuonna viime vuoden jutun. Mikä on uusi The Dark Knight? Kansa pitää kiinni kehittämästään näkymättömästä jatkumosta kuin neuroottinen kissa verhoista.
Ovatko sanat siis menettäneet merkityksensä? Vai eikö maailmassa ole enää yksinkertaisesti tilaa tai aikaa oikeille visionääreille?
Heidän tilalleen ovat ilmestyneet varttivisionäärit ja tusinanerot, jotka pitää vaihtaa vuoden välein kuin kehnot parit kenkiä.
Ehdotan siis seuraavaa: tipattoman tammikuun seuraksi adjektiiviton helmikuu, jolloin kiellettäisiin tekijöiden tituleeraaminen visionääreiksi, legendaarisiksi, täydellisiksi tai neroiksi.
Harjoittakaamme pidättyväisyyttä ja löytäkäämme uudelleen niiden sanojen merkitys, joiden käytön tulisi olla merkittävää. Olen itsekin enemmän kuin kerran syyllistynyt kyseisten adjektiivien ylikäyttöön, josta vierotun parhaillaan.
Näin anonyymit adjektiivien väärinkäyttäjät voisivat saavuttaa tilanteen, jossa sana mestariteos vielä vavisuttaa ihmisiä. Silloin nerot ovat harvassa ja niiden löytäminen on entistäkin hienompaa.
Sillä kun kaikki ovat supereita, niin kukaan ei ole.
Kirjoittaja on 22-vuotias helsinkiläinen vapaa toimittaja ja Helsingin Sanomien nuorten sivujen elokuva-avustaja. Itkonen kirjoittaa pop-kulttuurista nuorten näkökulmasta ja äänellä. Kolumni julkaistaan joka kolmas viikko torstaisin.
Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi