Usko, toivo ja elokuva

Kävin katsomassa muutaman vuoden takaisen Da Vinci -koodin jatko-osan, Enkelit ja demonit. Edellistä osaa kritisoitiin muun muassa hyökkäyksestä kirkkoa ja uskontoa vastaan. Samaisista asioista syytettiin myös ohjaaja Ron Howardin uutukaista.

Mielestäni elokuva syyllistyi enemmän naiiviin toiveajatteluun kuin muuhun. Pikemminkin elokuvan voi nähdä toiveena löytää yhteinen ei-kenenkään maa uskonnon ja tieteen välille.

Kotimatkalla bussissa pisti silmään Vapaa-ajattelijain liiton mainoskampanja. Julisteet yllyttivät unohtamaan henkisen toivon ja tyytymään siihen, että tämä ja tässä on kaikki, mitä tulemme ikinä kokemaan. Vapaa-ajattelijain liiton kotisivun mukaan heidän tehtävänään on yrittää vapauttaa ihmisiä erheellisistä uskonnoista. Moinen fanatismi muistuttaa tyyliltään yllättävän paljon erään kirkon ristiretkimäistä maailmankuvaa.

Jos tavoitteena on tuottaa vapautusta murheista, niin lähestymistapa, joka hyökkää hyvään uskomista kohtaan, tuntuu ehkä hitusen huonolta. Missä vaiheessa elämästä nauttiminen on suorassa yhteydessä siihen mihin tai kehen uskoo? Tarkoittaako tämä sitä, että henkinen ilo ja lämpö, jonka löydän taiteesta ja elokuvasta, on illuusiota?

Vapaa-ajattelijat ilmoittavat uskon olevan viallista, koska sitä ei voida todistaa tieteellisesti. En oikein tiedä miten tuohon reagoida. Jos se on oikeasti noin helppoa, minulle varmaan jäävät ikuiseksi mysteeriksi väitteet, että Slummien miljonääri ansaitsi palkintonsa, Seth Rogen on lahjakas ja televisiosta tulee hyvää ohjelmaa. Yhdestäkään en ole nähnyt vielä todisteita, vaikka monet niihin tuntuvat uskovan.

Jos mitään ei voida todistaa, niin eikö pohjimmiltaan kaikki keskustelu uskonasioista perustu tunteeseen, ei älyyn, vaikka mitä eri osapuolet väittäisivät?

Syyttäkää Ron Howardia lapselliseksi, sinisilmäiseksi ja vaikka miksi, mutta Enkelit ja demonit on sentään hyvällä asialla temaattisesti. Uskonto on viallinen, koska ihminen on viallinen, sanoo yksi elokuvan päähenkilöistä. Molemminpuolinen fundamentalismi on vaarallista ja lopulta turhaa. Samanlaista jääräpäisyyttä näkee jalkapallossa sekä Star Wars- ja Star Trek -fanien keskuudessa.

Pitkään olen halunnut toivoa, että taide voisi pelastaa maailman. Jos ateisti, kristitty ja mormoni ystäväni pystyvät katsomaan sulassa sovussa Pimeyden armeijaa (Army of Darkness), ehkä tällä maailmalla on jotain mahdollisuuksia.

Ajatus on kuitenkin naiivi, sillä kaikki osapuolet eivät koskaan tule suostumaan edes katsomaan mitään, mikä saattaisi olla vastoin heidän uskomuksiaan. Historia todistaa tämän kerta toisensa jälkeen. Lauluntekijä Tom Waits vertasi laulussaan tilannetta jatkuvaksi sarjaksi tiesulkuja ja pinottuja ruumiita tiellä rauhaan.

Moinen ajattelutapa ei ole uniikki, ohjaaja Steven Spielberg esitti samaa haikeaa toivetta elokuvassaan München. Eräässä kohtauksessa Israelin ja Palestiinan joukkojen miehet löytävät yhteisen sävelen, kirjaimellisesti, soittamalla radiosta Al Greenin kappaletta Let's Stay Together.

Helsingin Sanomat | hs.online@hs.fi