Aineettoman ytimestä

Musiikin syvä ydin on sanojen tavoittamattomissa. Suokaa anteeksi tekstin vajavaisuus, kun siitä kuitenkin nyt kirjoitan.

Musiikki on aineellisen ja aineettoman kohtaamispiste. Aineellisesta – värähtelevästä aineesta – syntyy aineetonta, ääntä. Tullakseen vastaanotetuksi ja ymmärretyksi musiikki tarvitsee taas aineellista: kehoa.

Aineellinen ja aineeton todellisuus kohtaavat ajassa: ääni syntyy, liikkuu ja on kuultavissa oman hetkensä. Sen jälkeen sitä ei enää ole. Sama ääni ei toistu enää milloinkaan, ei edes levyltä soitettuna, koska kuulijan korva on toisena ajanhetkenä jo vähän erilainen.

Musiikki on nyt-hetken taidetta. Äsken kuultu on enää muistikuva. Tulevasta on pelkkä aavistus, jos sitäkään. Mutta nyt-hetki voi olla hyvin voimakas, kun musiikki hetkeksi pysäyttää ajan kulun niin, ettei ihminen kaipaa mennyttä eikä huolehdi tulevaa. Siinä pistemäisessä ajassa on hyvä, hetkellisesti ikuinen olo.

Ääni ja äänien yhdistelmästä syntyvä musiikki kuuluvat ajan ohella myös paikkaan. Ihmisen ääni soi ja käyttäytyy keskiajan kivikirkossa samalla tavalla nyt kuin viisisataa vuotta sitten. Vanha, soiva tila on ainoa paikka, jossa menneisyyden voi kuulla – ellei tilaa ole tärvelty jonkin rakennuskonsulttifirman ideoimalla "akustiikkaremontilla", jonka tarkoitus on tappaa tilan alkuperäinen sointi ja muuttaa tila neutraaliksi alustaksi sähköiselle äänentoistolle. Tällaisia remontteja on tehty ja tehdään paljon. Hohoi, kuuleeko Museovirasto? Kiinnostaako tällainen äänihistorian hävittäminen ketään?

Äänien suhteet toisiinsa sisältävät äärettömyyden ulottuvuuden. Lapsena mietin, niin kuin varmaan moni muukin pianoa soittava pikkulapsi, että maailman kaikki musiikki lienee jo sävelletty. Oktaavissa on niin perin vähän säveliä, vain kahdentoista puolisävelaskelen verran. Sittemmin olen saanut elämääni mikrointervallit, monenlaiset säveljärjestelmät ja edes kapean ymmärryksen siitä, miten äärettömän monta yhdistelmää noista kahdestatoistakin sävelestä saa.

Tällaisia asioita olen pohtinut nyt pitkästi yli kolmekymmentä vuotta, eikä valmista tule. Viimeksi eilen koin konsertissa yhden musiikin ihmeellisimmistä ulottuvuuksista: syvän yhteyden, jonka tämä järjellä ajatellen aika hassu touhu voi ihmisten välille synnyttää. Siinä yhteydessä kaiken ydin on voimakkaasti läsnä, ja sanat jäävät kauaksi taakse.

Kirjoittaja on toimittaja.

Helsingin Sanomat | hs.kulttuuri@sanoma.fi